Riippuvuushoidossa puhutaan paljon sekä–että-ajattelusta, kokemustiedosta ja toipumisesta, mutta ymmärrämmekö todella, mitä niillä tarkoitamme? Tässä artikkelissa pohdin toipumiskeskeisen hoidon asemaa, vanhoja vastakkainasetteluja, tutkimustietoa ja sitä, miksi toipumisen äänen pitäisi kuulua nykyistä vahvemmin.

Välillä mietin, onko minulla riippuvuudesta, hoidosta ja toipumisesta enää mitään uutta sanottavaa.

Olen tehnyt tätä työtä pitkään ja kirjoittanut vuosien varrella siitä, mitä riippuvuus tekee ihmiselle ja kokonaiselle perheelle. Olen puhunut hoitoon pääsemisestä, läheisten asemasta, hoidon vaikuttavuudesta, alkoholipolitiikasta ja ennaltaehkäisystä, mutta ennen kaikkea toipumisen mahdollisuudesta. Olen pohtinut myös sitä, mikä logiikka ohjaa Suomen päihdehoidon palvelujärjestelmää, miksi järjestelmä ei tavoita kaikkia ja miksi toipumiskeskeisyyttä pitäisi vahvistaa riippuvuushoidossa.

Aina tulee vastaan jotakin, joka avaa tutun asian uudesta suunnasta.

Tällä kertaa sellainen oli skotlantilaisen Annemarie Wardin vuonna 2023 kirjoittama artikkeli The Scottish Connection with Canada. Ward on Faces & Voices of Recovery UK:n (FAVOR UK) toimitusjohtaja. Kirjoituksessaan hän tarkastelee Skotlannin päihdepoliittista keskustelua ja erityisesti sitä, millainen asema toipumisella ja toipuneiden ihmisten kokemustiedolla siinä on.

Se vei minut jälleen kahden ison kysymyksen äärelle:

Kuka pitää toipumisen ääntä esillä silloin, kun päihdepolitiikan suuntaa, palveluja ja niiden tavoitteita määritellään? Kuka lopulta määrittelee, mitä toipumisella tarkoitetaan?

Ei joko–tai vaan sekä–että: mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, ettei päihdehoidosta pitäisi rakentaa vastakkainasettelua haittojen vähentämisen ja toipumisen välille. Ihminen pitää saada pysymään hengissä, haittoja pitää vähentää ja apua pitää olla saatavilla myös silloin, kun ihminen ei ole valmis tai kykenevä päihteettömyyteen, mutta tämän rinnalla ihmisellä pitää olla selkeä oikeus päästä laadukkaaseen hoitoon ja saada todellinen mahdollisuus toipua riippuvuudesta.

Ei joko–tai vaan sekä–että.

Sekä–että on kuitenkin helppo sanoa. Paljon vaikeampi kysymys on, mitä se käytännössä tarkoittaa. Riittääkö se, että eri lähestymistapojen edustajat sanovat hyväksyvänsä toisensa? Minusta ei.

Todellinen sekä–että-ajattelu edellyttää sitä, että tunnemme toistemme työtä, tavoitteita ja ajattelua. Se vaatii uteliaisuutta ja valmiutta tarkistaa myös omia käsityksiämme. Jos tietoa ja ymmärrystä puuttuu puolin ja toisin, voimme olla näennäisesti hyvinkin myötämielisiä toisillemme ja silti katsoa kaikkea vanhoilla silmillä ja kuulla uuttakin tietoa vanhoilla korvilla.

Silloin emme kysy, selvitä tai keskustele riittävästi emmekä pysähdy tutkimaan mahdollisuutta, että oma käsityksemme voisi olla puutteellinen tai vanhentunut. Päädymme helposti takaisin tuttuihin asemiin puolustamaan omaa näkemystämme.

Suljettu mieli ei ota vastaan uutta tietoa, vaikka tieto olisi aivan silmien edessä.

Poteroista yhteisen pöydän ääreen

Kun sanon, että ymmärrystä puuttuu puolin ja toisin, tarkoitan todella kaikkia suuntia. Olisi epärehellistä olla sanomatta ääneen ilmiötä, jonka olen suomalaisella riippuvuushoidon kentällä vuosien aikana kohdannut.

Toipumiskeskeiseen ja 12 askeleen viitekehykseen pohjautuvaan hoitoon liittyy edelleen sitkeitä ennakkokäsityksiä. Osa niistä näyttää perustuvan vuosien takaisiin mielikuviin, yksittäisiin kokemuksiin tai käsityksiin siitä, mitä niin sanottu Minnesota-mallinen hoito joskus on ollut. Keskustelu on ajoittain myös henkilöitynyt tavalla, joka ei ole auttanut itse asiaa.

On rehellistä tunnistaa, että myös toipumiskeskeisen ja 12 askeleen hoidon omassa historiassa on ollut mustavalkoisuutta. Ajatus yhdestä ”oikeasta hoidosta” tai oikeasta tavasta toipua on varmasti osaltaan vaikeuttanut yhteistyötä ja uskoakseni hidastanut myös tämän työotteen kehittymistä Suomessa.

Aika on mennyt eteenpäin. Työ on kehittynyt, ammatillistunut ja monipuolistunut valtavasti, mutta tätä muutosta tunnistetaan edelleen hitaasti. Mustavalkoisuus ei myöskään ole vain toipumiskeskeisen kentän ongelma. Samanlaista ehdottomuutta voi syntyä, jos haittojen vähentämisestä, käytön vähentämisestä tai kohtuukäytöstä muodostuu lähtökohta, jonka rinnalla päihteettömyyteen tähtäävää hoitoa tai 12 askeleen lähestymistapaa ei haluta nähdä yhtä arvokkaana vaihtoehtona.

Jos kumpikaan osapuoli ei aidosti hyväksy sitä, että toisella voi olla jotakin tärkeää annettavaa, emme edisty. Vain poteron nimi vaihtuu.

Ehkä tässä voisimme ottaa oppia yhdestä 12 askeleen ohjelman tärkeästä perusajatuksesta: ennen kuin ryhdyn tutkimaan toisen toimintaa ja motiiveja, minun on syytä tutkia omaa tonttiani.

Mitä minä tuon tähän keskusteluun? Mitkä ovat omat ennakkokäsitykseni? Mitä puolustan ja miksi? Koenko toisenlaisen ajattelun uhkana omalle työlleni? Olenko valmis kuulemaan myös sellaista tietoa, joka haastaa oman näkemykseni, ja tunnistamaan oman kenttäni puutteet?

Meidän ei tarvitse löytää yhteisymmärrystä kaikesta, mutta meidän pitäisi löytää ne alueet, joilla voimme yhdessä edistää riippuvuuden parempaa tunnistamista, oikea-aikaista hoitoon pääsyä, toimivia hoitovaihtoehtoja sekä ihmisten ja perheiden mahdollisuutta toipua.

Yhteistyötä ei voi tehdä yksin, mutta jokainen voi aloittaa tutkimalla omaa tonttiaan, kuten meillä hoidossakin sanotaan.

Mitä toipumiskeskeisellä hoidolla oikeastaan tarkoitamme?

Oman tontin tutkimiseen kuuluu myös se, että katsomme rehellisesti omaa toipumiskeskeistä kenttäämme. Saatamme puhua 12 askeleen toipumisohjelman soveltamisesta tai toipumiskeskeisestä työotteesta ikään kuin kyse olisi kaikkialla samanlaisesta hoidosta, vaikka oman kenttämme sisällä niitä toteutetaan hyvin eri tavoin.

Erot voivat liittyä hoidon rakenteeseen, kestoon ja intensiteettiin, ammatilliseen työotteeseen, 12 askeleen ohjelman soveltamiseen, läheisten ja koko perheen huomioimiseen, vertaistuen rooliin sekä jatkohoitoon ja pitkäaikaiseen tukeen. Esimerkiksi perheille suunnattujen hoitojaksojen kesto, sisältö, tavoitteet ja lähestymistavat voivat vaihdella sekä avo- ja laitoshoidon välillä että saman viitekehyksen sisällä.

Pelkkä hoitomallin nimi kertoo siis melko vähän siitä, mitä hoidossa todellisuudessa tehdään. Meidän olisi hyvä yhdessä kirkastaa toipumiskeskeisen hoidon keskeisiä elementtejä: mitä tavoittelemme, millaisia menetelmiä käytämme, mikä on läheisten ja perheen asema, miten jatkohoito toteutuu ja miten toipumista tuetaan varsinaisen hoitojakson jälkeen.

Aivan olennaista on myös kysyä: miten tiedämme, että tekemämme työ auttaa?

Päihteiden käytön muutoksen lisäksi vaikuttavuutta voidaan tarkastella esimerkiksi ihmisen oman hyvinvoinnin, toimijuuden ja elämänhallinnan, perhe- ja ihmissuhteiden, toipumisen välineiden sekä pidemmän aikavälin muutoksen kautta.

Yhteisen näkemyksen rakentaminen ei tarkoita sitä, että kaikkien toipumiskeskeisten hoitojen pitäisi muuttua samanlaisiksi. Erilaisuudelle pitää olla tilaa, mutta jos haluamme puhua toipumiskeskeisestä hoidosta uskottavasti myös muun palvelujärjestelmän suuntaan, meidän pitää itsekin pystyä nykyistä selkeämmin kuvaamaan, mitä sillä tarkoitamme, mitä hoidossa tehdään ja millä perusteella tuloksia arvioidaan.

Oma lähtökohtani on ollut pitkään yksinkertainen: erilaisia hoitoja ja tapoja auttaa saa ja pitää olla. En ajattele, että kaikkien pitäisi tehdä samalla tavalla kuin me teemme, mutta toisten työn ohittamista, mitätöintiä tai vanhojen kliseiden käyttämistä on vaikea pitää asiakkaan edun mukaisena silloin, kun niiden tilalle olisi mahdollista hankkia tämän päivän tietoa.

Olen saanut tehdä hyvää yhteistyötä hyvin eri tavoin ajattelevien ammattilaisten kanssa. Kun on päätetty puhaltaa yhteen hiileen, kysyä, kuunnella ja pitää asiakas keskiössä, yhteistyö on onnistunut eikä kaikesta ole tarvinnut olla samaa mieltä. Asiakkaalle meidän poteroillamme ei ole mitään arvoa. Hän tarvitsee apua.

Entä mitä tutkimus kertoo?

Kun puhumme vanhojen käsitysten päivittämisestä, sama vaatimus koskee tutkimustiedon seuraamista. Kansainvälistä tutkimusta 12 askeleen lähestymistavoista on tehty pitkään, ja tutkimusnäyttö on vuosien aikana vahvistunut.

Vuonna 2020 julkaistussa laajassa Cochrane-katsauksessa tarkasteltiin 27 tutkimusta ja 10 565 osallistujaa. Katsauksen mukaan ammatillisesti toteutetut ja jäsennellyt Twelve-Step Facilitation eli TSF-interventiot tuottivat jatkuvan raittiuden osalta parempia tuloksia kuin eräät muut vakiintuneet hoitomuodot. Muissa keskeisissä hoitotuloksissa ne olivat vähintään vertailuhoitojen tasolla, ja katsauksessa havaittiin myös kustannushyötyjä.

Suomalaisessa Käypä hoito -aineistossa 12 askeleen hoidon tutkimusnäyttöä on kyllä käsitelty, ja sen on arvioitu johtavan ilmeisesti useammin täysraittiuteen kuin vertailuhoitojen. Keskeinen aihetta käsittelevä suomalainen näytönastekatsaus on kuitenkin vuodelta 2015. Vuonna 2020 julkaistu Cochrane-katsaus vahvisti tämän jälkeen kansainvälistä tutkimusnäyttöä merkittävästi.

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka nopeasti uusi tutkimustieto siirtyy ammattilaisten koulutukseen, hoitosuosituksiin ja käytännön palvelujärjestelmään.

Nyt elämme vuotta 2026.

Vanhoilla käsityksillä voi olla pitkä elämä. Jos tieto erilaisista riippuvuushoidon lähestymistavoista päivittyy hitaasti, se näkyy myös siinä, mitä vaihtoehtoja ihmiselle osataan esitellä, mihin hänet ohjataan ja millaista hoitoa pidetään varteenotettavana vaihtoehtona.

Muistan, kun mieheni sanoi minulle reilu kymmenen vuotta sitten: ”Me olemme tässä asiassa etuajassa.” Tiesin tavallaan jo silloin hänen olevan oikeassa. Nuo eivät olleet helppoja aikoja, mutta jokin sai jatkamaan.

Riippuvuudesta kärsivälle ihmiselle tai hänen perheelleen järjestelmän hitaalla muuttumisella on aivan toinen merkitys kuin meille ammatillista keskustelua käyville. Heillä ei ole vuosia aikaa odottaa, että tieto, asenteet ja käytännöt vähitellen muuttuvat.

Riippuvuus ei odota.

Kenen kokemustieto kuuluu ja mistä kokemuksesta puhumme?

Annemarie Ward nostaa kirjoituksessaan esille kiinnostavan ja osin kiistanalaisen keskustelun käsitteistä lived experience ja living experience. Ward kuvaa living experience -käsitteen käyttöönottoa tavalla, jonka hän katsoo siirtäneen huomiota parhaillaan päihteitä käyttävien kokemukseen ja samalla vähentäneen toipuneiden ihmisten lived experience -äänen painoarvoa. Tämä on Wardin tulkinta Skotlannissa tapahtuneesta kehityksestä, ei neutraali kuvaus tapahtumista, mutta sen nostama kysymys on tärkeä.

Keiden kokemusta me kuuntelemme ja mistä kokemuksesta puhumme?

Kokemustiedon merkitystä on alettu onneksi ymmärtää paremmin, mutta samalla kokemusasiantuntijuudesta on tullut eräänlainen yleiskäsite. Riippuvuuksien kohdalla olisi tärkeää täsmentää, onko kyse kokemuksesta riippuvuuden kanssa elämisestä, hoitojärjestelmässä asioimisesta, läheisenä elämisestä vai riippuvuudesta toipumisesta.

Kaikki nämä kokemukset ovat arvokkaita, mutta ne eivät kerro samasta asiasta. Parhaillaan riippuvuuden keskellä elävä ihminen tuo näkyväksi sen todellisuuden. Läheinen tuo näkyväksi riippuvuuden vaikutukset ympärillä oleviin ihmisiin ja koko perheeseen. Toipumisen kokemusasiantuntijuudessa on puolestaan erityinen ulottuvuus: kokemus muutoksesta.

Se kertoo paitsi siitä, millaista riippuvuus oli, myös siitä, mikä auttoi, mikä mahdollisti muutoksen, mitä toipuminen on vaatinut ja millaiseksi elämä voi vähitellen rakentua. Siinä on mukana toivo. Tämä ääni kuuluu Suomessa edelleen liian vaimeana.

Jos puhumme toipumiskeskeisestä palvelujärjestelmästä, tarvitsemme myös niiden ihmisten ääntä, joilla on kokemusta nimenomaan toipumisen prosessista, ei ainoastaan riippuvuudesta.

Kokemusasiantuntijuuteen liittyy samalla vastuu. Oman elämäntarinan kertominen ei ole neutraali työtehtävä. Vaikeiden kokemusten toistuva julkinen kertominen voi kuormittaa, joten kokemusasiantuntijuuteen pitäisi liittyä riittävä valmennus, rajat, tuki ja mahdollisuus käsitellä sitä, mitä oman tarinan käyttäminen työssä herättää. Toipumisen kokemusasiantuntijuudessa olennaisena pidän myös sitä, että oma toipuminen on riittävän vakaalla pohjalla.

Kyse ei ole siitä, että jonkun kokemus olisi vähemmän arvokas kuin toisen. Meidän pitäisi sen sijaan kysyä, mihin tarkoitukseen kokemustietoa käytetään ja mitä näkökulmaa se edustaa.

Kun puhumme toipumisen kokemusasiantuntijuudesta, minulle yksi keskeinen kysymys on: jääkö tarinasta päällimmäiseksi riippuvuus vai avautuuko sen kautta myös toipumisen mahdollisuus?

Toipumisen tarina ei tarkoita siloteltua selviytymiskertomusta. Siihen saavat kuulua vaikeudet, keskeneräisyys ja elämän todellisuus, mutta näkökulma on toinen. Ihminen ei kerro vain siitä, mitä hänelle tapahtui, vaan myös siitä, mitä hän on matkallaan ymmärtänyt, mikä on auttanut ja miten elämä on muuttunut.

Mitä toipumisella sitten tarkoitetaan?

Jos puhumme toipumisen kokemusasiantuntijuudesta tai toipumiskeskeisestä hoidosta, joudumme kysymään myös, mitä tarkoitamme toipumisella. Toipuminen on yksilöllistä eikä sitä voi määritellä yhden mittarin tai ulkopuolisen arvion perusteella, mutta yksilöllisyys ei tarkoita sitä, ettei toipumista voisi tai pitäisi arvioida tai hoitojen vaikuttavuutta mitata.

Jos sanomme tavoittelevamme toipumista, meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, tapahtuuko sitä.

Yksinkertaisin lähtökohta on ihminen itse. Miltä hänen elämänsä tuntuu? Onko hyvinvointi lisääntynyt? Onko elämässä enemmän turvallisuutta, merkityksellisyyttä ja toivoa? Kokeeko hän pärjäävänsä paremmin omassa arjessaan?

Tämän rinnalla voidaan tarkastella konkreettisia asioita. Onko riippuvuuskäyttäytyminen loppunut tai muuttunut ja mitä sen tilalle on rakentunut? Onko ihmisen toimijuus vahvistunut? Miten arjen hallinta ja itsestä huolehtiminen sujuvat? Tunnistaako hän omia tunteitaan, tarpeitaan ja rajojaan? Millaisia välineitä hänellä on vaikeiden tilanteiden ja mahdollisen retkahdusriskin kohtaamiseen?

Myös ihmissuhteet ja perhe kertovat muutoksesta. Onko vuorovaikutus muuttunut, luottamus alkanut rakentua ja vastuunotto omasta toiminnasta vahvistunut? Miten läheiset voivat?

Toipumisen välineitä voidaan tarkastella yhtä konkreettisesti. Osaako ihminen tunnistaa tilanteet, joissa tarvitsee apua, ja pyytää sitä? Onko hänellä toimiva tukiverkosto, vertaistukea tai muuta pitkäaikaista tukea? Onko hoidosta jäänyt hänen käyttöönsä jotakin, johon hän voi turvautua myös varsinaisen hoidon päätyttyä?

Näiden asioiden arvioimiseen ei aina tarvita raskaita järjestelmiä. Selkeät palautekyselyt ja seuranta voivat kertoa paljon, kun samoja asioita tarkastellaan hoidon alussa, sen aikana ja myöhemmin. Meillä yksi tällainen seurannan ja arvioinnin väline on toipumistarina, jonka sekä riippuvuushoidon että läheishoidon asiakkaat tekevät vuoden hoidon päättyessä.

Toipumista ei tarvitse mahduttaa yhteen määritelmään, jotta sitä voidaan seurata. Jos puhumme toipumiskeskeisyydestä, meidän pitäisi olla kiinnostuneita paitsi siitä, mitä palveluja ihmiselle annettiin, myös siitä, mitä hänen elämässään niiden seurauksena tapahtui.

Suomessa sama keskustelu on jo käynnissä

Tämä keskustelu ei koske vain Skotlantia.

Suomessa Hoitoa – Ei hylkäämistä -kansalaisaloite keräsi 58 863 kannatusilmoitusta. Aloite vaatii päihdehoidon vaikuttavuuden parantamista ja nostaa esille muun muassa hoitoon pääsyn, toimivat hoitopolut, monipuoliset hoitomenetelmät, läheisten huomioimisen ja hoidon vaikuttavuuden.

Kesällä 2026 julkaistu toipumiskeskeisyysvetoomus jatkaa samaa keskustelua. Sen tavoitteena on, että toipumiskeskeisyys tunnistetaan näkyväksi ja mitattavaksi osaksi suomalaista päihde- ja riippuvuushoitoa, palvelujärjestelmää, tutkimusta, koulutusta ja päätöksentekoa.

Kyse ei siis ole enää vain yksittäisten hoitopaikkojen tai ammattilaisten esittämästä kysymyksestä. Jotakin liikkuu, ja juuri nyt meidän pitäisi olla tarkkoja siitä, miten liikumme eteenpäin.

Jos toipumiskeskeisyydestä rakennetaan uusi leiri vanhojen rinnalle tai toipumiskeskeistä kenttää ei edelleenkään hyväksytä julkisen palvelujärjestelmän tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi, emme ole ratkaisseet mitään.

Tarvitaan yhteistä pöytää.

Palvelujärjestelmä ei saa kadottaa ihmistä

Olen aiemmissa kirjoituksissani pohtinut sitä, millä logiikalla suomalainen päihdehoidon palvelujärjestelmä toimii ja keitä se lopulta tavoittaa.

Kun palveluja keskitetään ja yhdenmukaistetaan, tavoitteena voi olla selkeämpi ja yhdenvertaisempi järjestelmä, mutta asiakkaan näkökulmasta pitäisi aina kysyä myös, tarkoittaako muutos palvelun etääntymistä tai käytännössä tarjolla olevien hoitovaihtoehtojen kaventumista.

Hallinnollisesti selkeä järjestelmä ei välttämättä ole ihmiselle helposti saavutettava järjestelmä. Riippuvuuteen liittyy jo itsessään paljon hoitoon hakeutumisen kynnyksiä: häpeää, kieltämistä, pelkoa ja epävarmuutta. Joskus ihmisellä on vain lyhyt hetki, jolloin hän on valmis ottamaan apua vastaan.

Silloin palvelun pitäisi olla lähellä, ei ainoastaan maantieteellisesti vaan myös inhimillisesti. Kuinka helppo palveluun on tulla juuri tänään, kun ihminen ensimmäisen kerran uskaltaa sanoa tarvitsevansa apua? Riippuvuudessa hoitoon hakeutumisen aikaikkuna voi olla kapea.

Toimiiko palvelujärjestelmämme riittävän nopeasti silloin, kun tämä ikkuna avautuu?

Hengissä pysymisen lisäksi pitää olla mahdollisuus toipua

Haittojen vähentäminen ja toipumiskeskeisyys eivät mielestäni sulje toisiaan pois. Haittojen vähentäminen voi olla ihmiselle juuri siinä hetkessä välttämätöntä, estää vakavia seurauksia ja pelastaa hänen henkensä, mutta hengissä pysymisen ei pitäisi olla palvelujärjestelmän päätepiste.

Edessä pitää näkyä myös mahdollisuus muutokseen, hoitoon ja toipumiseen. Toivo.

Ihminen pitää pitää hengissä. Ja hänelle pitää tarjota mahdollisuus toipua.

Myös toipumiskeskeisen työn edustajien on oltava valmiita kuuntelemaan muuta tietoa ja ymmärtämään tilanteita, joissa ihmisen ensimmäinen mahdollinen askel ei vielä ole päihteettömyys. Sekä–että ei tarkoita, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä, vaan sitä, että pystymme näkemään ihmisen tarpeet erilaisissa vaiheissa ja etsimään kohtia, joissa voimme tehdä työtä samaan suuntaan.

Miksi Skotlanti? Miksi juuri nyt?

Tätä kaikkea pohtiessani palaan myös yhteen henkilökohtaisempaan ajatukseen. Oikeahetken yhteistyö FAVOR UK:n ja Annemarie Wardin kanssa on syntynyt tavalla, joka tuntuu itsestäni erityiseltä. Välillä olen käyttänyt siitä jopa sanaa johdatus.

Eri maissa, erilaisissa järjestelmissä ja pitkälti toisistamme tietämättä olemme päätyneet kysymään monia samoja kysymyksiä. Missä on hoito ja missä toipuminen? Kuuluuko toipuneiden ihmisten ääni? Saavatko ihmiset aidosti erilaisia vaihtoehtoja? Miten hoidon vaikuttavuutta arvioidaan? Miten varmistamme, ettei apua tarvitseva ihminen tai hänen perheensä putoa järjestelmien väliin?

Ehkä juuri siksi tämä yhteistyö tuntuu niin luontevalta. Ei siksi, että Suomessa ja Skotlannissa pitäisi ajatella kaikesta samalla tavalla tai että jommastakummasta maasta löytyisi valmis vastaus, vaan siksi, että olemme valmiita kysymään toisiltamme.

Toivo yhdistää ihmisiä.

Syyskuussa yhteistyö saa uuden luvun, kun suomalaisryhmämme matkustaa Bradfordiin UK Recovery Walkiin ja sen yhteydessä järjestettäviin tapahtumiin. Recovery Walk järjestetään Bradfordissa 12.9.2026.

Lähdemme ennen kaikkea oppimaan ja kohtaamaan, kuulemaan, mitä muualla on tehty, millaisia ratkaisuja on löydetty ja mitä vaikeuksia on kohdattu. Haluamme tavata toipuneita ihmisiä, läheisiä, ammattilaisia ja järjestötoimijoita sekä rakentaa yhteyksiä yli maiden rajojen. Ja kyllä, lähdemme myös nauttimaan tunnelmasta ja toipumisen energiasta.

Samalla viemme mukanamme suomalaista kokemusta. Meillä on lähes 60 000 kannattajaa kerännyt kansalaisaloite, toipumiskeskeisyysvetoomus sekä valtava määrä ammatillista osaamista, kokemustietoa ja vuosikymmenten aikana syntynyttä ymmärrystä siitä, mikä auttaa ihmisiä ja perheitä toipumaan.

Emme lähde Bradfordiin siksi, että siellä olisi valmis malli kopioitavaksi Suomeen, vaan lähdemme kysymään, kuuntelemaan, keskustelemaan ja oppimaan sekä kertomaan samalla siitä, mitä Suomessa tapahtuu.

Juuri sitä samaa avoimuutta tarvitsisimme enemmän myös täällä kotona.

Toipumisen ääntä tarvitaan edelleen

Välillä siis mietin, onko minulla tästä kaikesta enää mitään sanottavaa. Näköjään on.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, kuinka monta kertaa toipumisesta on jo puhuttu. Niin kauan kuin ihminen jää ilman tarvitsemaansa hoitoa, läheinen jää yksin, erilaiset hoitonäkemykset taistelevat keskenään ja toipumisen mahdollisuus uhkaa kadota päihdepoliittisen keskustelun reunoille, tästä täytyy puhua.

Ehkä meidän pitäisi kuitenkin opetella puhumaan siitä vähän uudella tavalla. Ei toisiamme vastaan, ei vanhoista poteroista vanhoilla asenteilla eikä niin, että jokainen uusi tieto tulkitaan vain todisteeksi oman vanhan näkemyksen puolesta, vaan kysyen, kuunnellen ja riittävän avoimesti voidaksemme myös muuttaa omaa ajatteluamme.

Meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä tehdäksemme yhdessä parempaa riippuvuushoitoa, mutta meidän täytyy olla riittävän avoimia voidaksemme oppia toisiltamme.

Lopulta meillä pitäisi olla yksi yhteinen kysymys. Mikä auttaa tätä ihmistä ja hänen perhettään kohti parempaa elämää?

Kaikki eivät toivu. Emme myöskään voi etukäteen tietää, kuka toipuu ja kuka ei. Siksi yhdeltäkään ihmiseltä ei pidä viedä mahdollisuutta toipua. 

Toipuminen on mahdollista.