Suomessa oikeus riippuvuus- ja päihdepalveluihin on lain mukaan subjektiivinen oikeus, ei määrärahasidonnainen etuus.
Yhteiskunnallinen keskustelu hoitoon pääsystä ja palveluiden saavutettavuudesta käy voimakkaana ja syystäkin.
Järjestelmän toimimattomuus on tullut näkyväksi hyvinvointialueuudistuksen, mutta myös hyvinvointialueuudistuksen ja Alfa-PVP- huumekriisin ’myötä. Tarve ja palvelut kohtaavat entistä huonommin.
Oikeustieteen tohtori Heidi Vanjusovin väitöstutkimus osoittaa, että päihdepalvelut voivat olla paperilla ”saatavilla”, mutta monelle edelleen käytännössä saavuttamattomia. (Vanjusov 2022; UEF 2022) Yhdenvertaisuus, joka löytyy hyvinvointialueiden strategioista ja juhlapuheista on palvelujen keskittämisen perusteena, sen sijaan, että uudistuksessa olisi lähdetty hakemaan yhdenvertaisuutta, joka on asiakkaan etu ja mahdollistaa aidosti vaikuttavat palvelut. Yhdenvertaisuus ei tarkoita samaa hoitopakettia kaikille, vaan sitä, että erilaiset ihmiset pääsevät tosiasiallisesti etunsa mukaisiin ja tarvitsemiinsa palveluihin.
Tutkimus on vuodelta 2022, ajalta ennen hyvinvointialueiden käynnistymistä. (Vanjusov 2022) Sen sanoma tuntuukin tänään entistä konkreettisemmalta, sillä se dokumentoi ongelmat, jotka uudistuksen piti korjata ja jotka monin paikoin ovatkin käytännössä vain syventyneet.
Vuoden 2023 mielenterveys- ja päihdelainsäädännön uudistuksen piti myös parantaa juuri näitä asioita: saatavuutta, laatua ja yhdenvertaisuutta. (STM 2023) Monen asiakkaan ja perheen näkökulmasta Vanjusovin kuvaama tilanne on kuitenkin edelleen pelottavan tuttu.
1. Oikeus päihdepalveluihin on subjektiivinen – mutta ei yhdenvertainen
Vanjusovin sosiaalioikeuden alaan kuuluva väitöstutkimus ”Saatavilla, mutta ei saavutettavissa? Sosiaalioikeudellinen tutkimus päihdepalveluihin pääsystä” tarkastelee, miten päihdepalveluihin pääsy toteutuu käytännössä suomalaisessa järjestelmässä. (Vanjusov 2022)
Lähtökohta on selkeä:
päihdehuoltolain ja sosiaalihuoltolain perusteella oikeus päihdepalveluihin on subjektiivinen oikeus
tästä huolimatta vain osa palveluja tarvitsevista saa hoitoa, ja hoitoon pääsy on epäyhtenäistä: se riippuu alueesta, tulkintalinjoista ja rakenteista – ei pelkästään tarpeesta. (Vanjusov 2022; UEF 2022)
Toisin sanoen: laki tunnustaa oikeuden, mutta rakenteet, käytännöt ja jokapäiväinen todellisuus kaventavat sitä.
Päihdepalveluihin pääsy ei ole vain yksilön oikeuksien kysymys. Hoitamattomat päihdeongelmat tulevat yhteiskunnalle kalliiksi ja kuormittavat muuta palvelujärjestelmää väärissä paikoissa ja väärään aikaan päivystyksissä, kriisipalveluissa, lastensuojelussa, työkyvyttömyyseläkkeissä. (Vanjusov 2022)
Tutkimus ennen hyvinvointialueita – miksi se osuu nyt vielä kovempaa?
Vanjusovin tutkimus tehtiin tilanteessa, jossa hyvinvointialueet olivat vasta tulossa – eivät vielä käynnissä. (Vanjusov 2022; UEF 2022) Se piirtää kuvan järjestelmästä, jossa päihdepalvelut ovat muodollisesti olemassa, mutta käytännössä vaikeasti saavutettavissa.
Hyvinvointialueuudistusta perusteltiin muun muassa sillä, että palvelut selkeytyvät, yhdenvertaistuvat ja tehostuvat. Käytännön kokemus monilla alueilla on toisenlainen: palveluja on keskitetty, maksusitoumuskäytäntöjä tiukennettu ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja rajattu pois. (THL / Kuvaja ym. 2025) Se tarkoittaa, että Vanjusovin kuvaama ”saatavilla, mutta ei saavutettavissa” asetelma ei ole kadonnut vaan monen asiakkaan ja perheen kohdalla muuttunut entistä todemmaksi.
2. Saatavilla vs. saavutettavissa – viisi ulottuvuutta
Yksi Vanjusovin työn tärkeimmistä anneista on tapa jäsentää päihdepalvelujen saavutettavuutta. (Vanjusov 2022; Haaste-lehti) Hän erottaa toisistaan sen, että palvelu on jossain ”olemassa” (saatavilla) ja sen, että ihminen pääsee siihen tosiasiassa kiinni (saavutettavuus).
Saavutettavuus jakautuu viiteen ulottuvuuteen (Vanjusov 2022; Haaste-lehti):
Institutionaalinen saavutettavuus
– lainsäädäntö, linjaukset, ohjeet, palvelurakenteet, päätöksenteko
– käytännössä: millaisia hoitopolkuja hyvinvointialue ylipäätään järjestää ja keille.Informatiivinen saavutettavuus
– tietääkö ihminen, millaista apua on olemassa ja miten sinne hakeudutaan?
– saako hän ymmärrettävää, selkeää tietoa oikeuksistaan ja vaihtoehdoistaan, vai jääkö tieto viranomaisen pöydälle ja verkkosivujen syövereihin?Taloudellinen saavutettavuus
– asiakasmaksut, matka- ja majoituskulut, menetetyt työpäivät, omavastuu hoidon kustannuksista
– pienetkin kulut voivat olla ylitsepääsemätön este ihmiselle, joka on jo valmiiksi velkaantunut tai taloudellisesti romahtanut.Fyysinen saavutettavuus
– etäisyydet, liikenneyhteydet, tilojen esteettömyys, digipalveluiden käytettävyys ja laitevaatimukset
– palvelu voi olla ”olemassa”, mutta jos se on kymmenien kilometrien päässä ja digijärjestelmä vaatii osaamista ja voimavaroja, joita ei kriisitilanteessa ole, se ei ole tosiasiallisesti saavutettavissa.Kokemuksellinen saavutettavuus
– miltä palvelu tuntuu asiakkaan näkökulmasta: tuleeko hän kohdatuksi arvostavasti ja toivoa herättävästi, vai leimattuna ja syyllistettynä?
– stigma, huono maine, aiemmat huonot kokemukset ja tunne ”ei minua kuitenkaan auteta” voivat yksinään estää hoitoon hakeutumisen.
Kun puhumme päihdepalveluiden saavutettavuudesta, emme siis voi tyytyä kysymään, onko palvelu olemassa, vaan: onko se institutionaalisesti, taloudellisesti, fyysisesti, tiedollisesti ja kokemuksellisesti oikeasti ihmisen saavutettavissa. (Vanjusov 2022)
3. Päihdehoitolain uudistus 2023 – paperilla askel oikeaan suuntaan
Vanjusovin väitös kuvaa tilannetta ennen mielenterveys- ja päihdelainsäädännön uudistusta, joka tuli voimaan vuonna 2023 samaan aikaan hyvinvointialueiden käynnistymisen kanssa. (Vanjusov 2022; STM 2023) Uudistuksen tarkoitus oli juuri se, mihin tutkimus osoittaa suurimmat puutteet:
parantaa mielenterveys-, päihde- ja riippuvuuspalvelujen saatavuutta, laatua ja tarpeenmukaisuutta
vahvistaa asiakkaan oikeuksia saada yhdenvertaisesti tarvitsemiaan palveluja kaikissa ikäryhmissä
selkeyttää sosiaalihuollon ja terveydenhuollon työnjakoa ja varmistaa, että palvelut muodostavat toimivia kokonaisuuksia, eivät irrallisia saarekkeita. (STM 2023)
Käytännössä se tarkoitti, että päihdehuoltolain erilliset säännökset siirrettiin terveydenhuoltolakiin ja sosiaalihuoltolakiin, ja lakeihin kirjattiin entistä selkeämmin päihde- ja riippuvuustyö osaksi muuta sosiaali- ja terveydenhuoltoa. (STM 2023) Tavoitteeksi asetettiin, että palveluja saa entistä helpommin ja yksilöllisen tarpeen pohjalta, ja että hoitojatkumot eivät katkea siirtymissä katkaisun, laitoskuntoutuksen ja avohoidon välillä.
Toisin sanoen: lainsäädäntöä päivitettiin eksplisiittisesti vastaamaan samoja haasteita, jotka Vanjusov nostaa esiin: saatavuus, saavutettavuus, yhdenvertaisuus, hoidon jatkumo ja asiakkaan oikeudet. (Vanjusov 2022; STM 2023)
Silti myöhemmät käytännön kokemukset hyvinvointialueilta osoittavat, että:
päihde- ja riippuvuuspalvelujen saavutettavuudessa on edelleen suuria eroja alueiden sisällä
palveluja on keskitetty, ostopalveluja vähennetty ja osa intensiivisistä palveluista sijaitsee kaukana asiakkaista
pienten paikkakuntien tilanne on usein haastava, jos palvelut keskittyvät keskuskaupunkeihin. (THL / Kuvaja ym. 2025)
Tämä tekee Vanjusovin ”saatavilla, mutta ei saavutettavissa” -havainnoista entistä ajankohtaisemman: laki tähtää oikeaan suuntaan, mutta käytännön toimeenpanossa moni rakenteellinen este on edelleen paikallaan ja osin jopa vahvistunut. (Vanjusov 2022; THL / Kuvaja ym. 2025)
4. Asiakkaan oikeuksien turvaamisen näennäisyys
Vanjusovin keskeinen käsite on pysäyttävä: ”asiakkaan oikeuksien turvaamisen näennäisyys”. (Vanjusov 2022; UEF 2022)
Se tarkoittaa, että:
paperilla kaikki näyttää olevan kunnossa, on ohjeita, prosesseja, asiakassuunnitelmia ja päätöksiä
muodollisesti ratkaisut täyttävät lainsäädännön vaatimukset
mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, ettei asiakkaan yksilöllistä tilannetta ja yhdenvertaista kohtelua ole aidosti otettu huomioon. (Vanjusov 2022)
Konkreettisia esimerkkejä:
organisatoriset ja hallinnolliset ratkaisut ohjaavat ihmisiä ”kevyempiin” tai halvempina pidettyihin palveluihin, vaikka tarve olisi intensiivisempään hoitoon
tieto palveluista ei kulje asiakkaalle eikä viranomaisten keskenkään
fyysiset etäisyydet, joukkoliikenteen puute, tilojen esteellisyys ja digiratkaisut sulkevat ulos ne, joilla olisi eniten tarvetta
järjestelmä odottaa ihanneasiakasta, joka jaksaa hakea, perustella, odottaa ja valittaa juuri silloin, kun riippuvuussairaus heikentää kaikkea tätä. (Vanjusov 2022; Haaste-lehti)
Moni päihderiippuvainen ja hänen läheisensä tunnistaa tilanteen, jossa oikeus hoitoon on periaatteessa olemassa, mutta käytännössä saavuttamaton. Tämä on juuri sitä näennäistä oikeuksien turvaamista, josta Vanjusov kirjoittaa. (Vanjusov 2022)
Kun ”subjektiivinen oikeus” käännetään asiakkaan ääntä vastaan
Yksi outo ilmiö päihdepalvelujen arjessa on se, miten subjektiivinen oikeus on käännetty – ja käännetään yhä – asiakkaan ääntä vastaan. (Vanjusov 2022.) Lainsäädännön tasolla subjektiivisella oikeudella tarkoitetaan sitä, että kun lain edellytykset täyttyvät, ihmisellä on oikeus saada palvelu. Subjektiivista oikeutta ei ole tarkoitettu pelkästään määrärahoista tai taloustilanteesta riippuvaksi, vaan palvelu tulee järjestää asiakkaan tarpeen ja edun perusteella. (vrt. STM 2015; STM 2023.)
Käytännössä monessa pöydässä se on kuitenkin kääntynyt lauseeksi, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja:
”Se on vaan subjektiivinen oikeus. Se ei tarkoita sitä, että asiakas itse saa päättää, mihin pääsee.”
On totta, ettei lainsäädäntö anna kenelle tahansa oikeutta valita mitä tahansa hoitopaikkaa missä tahansa. (STM 2023) Mutta se, että tätä lausetta käytetään keskustelun katkaisemiseen, kertoo paljon nykyisestä ajattelutavasta. Sen sijaan, että subjektiivinen oikeus ymmärrettäisiin vahvana suojana asiakkaan edulle ja tarpeelle, se typistetään muotoon: ”järjestelmä päättää, piste”.
Juuri tästä Vanjusovin kuvaama asiakkaan oikeuksien turvaamisen näennäisyys tulee konkreettiseksi. (Vanjusov 2022) Kun päätökset tehdään kategorisesti ilman todellista yritystä nähdä ihmisen yksilöllinen tilanne, toipumistavoite ja perheen kokonaistilanne, asiakkaan osallisuus ja vaikutusmahdollisuus kaventuvat minimiin. Subjektiivinen oikeus ei ole silloin elävä, ihmistä suojaava periaate, vaan tekninen sana päätösten perusteluissa.
Käytännössä se tarkoittaa, että:
asiakas ja läheiset voivat kertoa tarpeestaan ja toipumistavoitteistaan, mutta
he eivät saa kokea, että heidän näkemyksillään olisi todellista painoarvoa siinä, millaiseen hoitoon heitä ohjataan tai jätetään ohjaamatta.
Päihde- ja sosiaalihuollossa tämä on erityisen ongelmallista, koska kyse ei ole mistä tahansa palvelusta, vaan sairaudesta, joka heikentää juuri niitä voimavaroja, joiden varaan järjestelmä usein jättää hoitoon pääsyn (jaksaminen, kyky vaatia oikeuksiaan, kyky valittaa päätöksestä). (Vanjusov 2022; Haaste-lehti) Silloin subjektiivisen oikeuden pitäisi käytännössä merkitä ylimääräistä suojaa, ei ylimääräistä muuria asiakkaan ja vaikuttavan hoidon väliin.
Määrärahat nimeämättömänä esteenä – ja asiakkaan vaientaminen
Käytännön arjessa suurin haaste ei ole pelkästään se, mitä laissa lukee, vaan se, mitä jätetään sanomatta. Päihdehoidon kentällä on näkynyt jo vuosia ilmiö, jossa määrärahat ja säästöpaine kulkevat taustalla, mutta niistä ei puhuta asiakkaalle ääneen. (Vanjusov 2022; THL / Kuvaja ym. 2025 – resurssipaine) Sen sijaan tehdään niin, ettei ihmiselle kerrota kaikista hänen tilanteeseensa sopivista vaihtoehdoista tai pahimmillaan viranhaltijaa ohjeistetaan olemaan kertomatta niistä.
Olen nähnyt 13 vuoden aikana lukemattomia tilanteita, joissa:
asiakas ei kuule koskaan niistä palveluista, jotka parhaiten vastaisivat hänen tarvettaan
työntekijä tietää, että olisi olemassa vaikuttavampi, toipumiskeskeinen hoitovaihtoehto, mutta ei uskalla tai saa ohjata siihen, koska se maksaisi enemmän tai vaatisi maksusitoumuksen
päätöksiä perustellaan rivien välissä rahalla, vaikka asiakkaalle puhutaan ”hoitolinjauksista”, ”palvelurakenteesta” tai ”riittävyydestä”.
- Asiakkaalle sanotaan, että “Se on kuule omasta selkärangasta kiinni.” Siis ammattilainen sanoo.
Kaikkein karuinta on se, että kyse on asiakasryhmästä, joka muutenkin kokee tilanteensa nöyryyttävänä. Kun ihminen tulee hakemaan apua päihde- tai muuhun riippuvuuteen, hän on usein täysin työntekijän armoilla: peloissaan, häpeissään, epävarma siitä, onko hänellä edes oikeutta pyytää mitään. Juuri silloin järjestelmä käyttää valtaansa ja vaikenee niistä vaihtoehdoista, jotka olisivat asiakkaan edun mukaisia. Samalla järjestelmä hukkaa myös mahdollisuuden säästää, sillä omatoimisesti hoitoon haluava asiakas on motivaationsa jo osoittanut.
Tämä ei ole pelkästään eettinen ongelma. Se on myös juridinen kysymys: jos palvelujen järjestämisvastuu kaventuu käytännössä määrärahasidonnaiseksi, ja asiakas jätetään tietämättömäksi niistä palveluista, joihin hänellä olisi oikeus, ollaan pahimmillaan tilanteessa, jossa lakia kierretään ja rikotaan. (Vanjusov 2022)
Vuosien varrella on ollut myös toisenlaisia esimerkkejä. Lopputulos on usein riippunut siitä, uskaltaako työntekijä toimia virkavelvollisuuksiensa mukaisesti, olla asiakkaan puolella ja avata ääneen niitä vaihtoehtoja, joita järjestelmä mieluummin piilottaisi. Silloin, kun näin on tehty, säästöt ovat lopulta syntyneet sieltä, mistä niiden pitäisikin: toipumisesta, katkenneista päihdeputkista, säilyneestä työkyvystä ja perheiden eheytymisestä, eivät siitä, että apua tarvitseva jätetään yksin.
Valitukset ja oikaisuvaatimukset – hiljaisuus ei tarkoita, että kaikki on hyvin
Yksi vakava sokeapiste päihde- ja riippuvuushoidossa on se, miten vähän tilastoissa näkyy asiakkaiden tekemiä oikaisuvaatimuksia, muistutuksia ja valituksia. Päällisin puolin se voidaan tulkita niin, että järjestelmä toimii: jos valituksia ei tule, asiakkaat ovat tyytyväisiä.
Päihderiippuvuuden hoidon kohdalla tämä tulkinta ei pidä paikkaansa.
Omassa työssäni olen nähnyt, kuinka harva asiakas tai perhe ylipäätään tietää, että päätöksistä voi tehdä oikaisuvaatimuksen tai valittaa hallinto-oikeuteen. Vielä harvempi tietää, miten se tehdään, mihin määräaikoihin mennessä ja millä perusteilla. Kun olen kysynyt suoraan hyvinvointialueelta, on tullut vastauksia, joissa ei ole yhtään kirjattua oikaisuvaatimusta päihde- ja riippuvuushoidon päätöksistä, vaikka samaan aikaan kuulen kentältä, että ihmiset jäävät ilman hoitoa, maksusitoumuksia evätään ja palveluja rajataan.
Hiljaiset tilastot eivät siis kerro siitä, että kaikki olisi kunnossa. Ne kertovat:
ettei ihmisille kerrota heidän oikeuksistaan ja muutoksenhaun mahdollisuuksista
ettei valitus- ja oikaisuprosesseja avata ymmärrettävästi päihderiippuvuudesta toipuvalle tai hänen läheisilleen
että valitustie on käytännössä niin raskas, hidas ja juridinen, ettei se ole realistinen vaihtoehto ihmiselle, joka on muutenkin äärirajoilla. Tai vaikkei olisikaan.
On vaikea kuvitella toista sairautta, jossa hoitoon pääsy ja sen oikeellisuus olisi tehty yhtä raskaaksi valittaa kuin riippuvuudessa. Tilanne on nurinkurinen: juuri siinä sairaudessa, jossa ihmisen voimavarat ovat kaikkein heikoimmillaan, oikeuksien käyttämisestä tehdään vaikeinta.
5. Kun yhdenvertaisuudesta tulee keppihevonen palvelujen keskittämiselle
Yhdenvertaisuus on tällä hetkellä trendisana, jota käytetään innokkaasti. Hyvinvointialueet perustavat valintojaan siihen, että ”kaikilla asiakkailla pitää olla samat palvelut”. Yhdenvertaisuutta käytetään perusteluna sille, että palveluja keskitetään, vaihtoehtoisia hoitomuotoja karsitaan ja eri tavoin vaikuttavia palveluja ei hankita. (STM 2023; THL / Kuvaja ym. 2025)
Ajatus ”samat palvelut kaikille” kuulostaa ensisilmäyksellä oikeudenmukaiselta. Vanjusovin sosiaalioikeudellinen jäsennys osoittaa kuitenkin, että se voi käytännössä tarkoittaa yhdenvertaisuuden vastakohtaa: samaa palvelua niille, jotka selviävät kynnyksistä, mutta ei mitään niille, jotka eivät jaksa tai pysty. (Vanjusov 2022)
Yhdenvertaisuus ei lain hengessä tarkoita sitä, että koko maa pakotetaan saman mallin, yhden hoitoyksikön tai yhden ideologian varaan. (STM 2023) Se tarkoittaa, että:
erilaisissa elämäntilanteissa ja toimintakyvyn tasoilla olevilla ihmisillä on tosiasiallinen mahdollisuus päästä tarvitsemiinsa palveluihin
palvelurakenteet eivät saa tuottaa hallinnollisia, taloudellisia, tiedollisia tai fyysisiä esteitä, jotka sulkevat ulos kaikkein heikoimmassa asemassa olevat
päätöksiä ei voida tehdä puhtaasti järjestelmän omista, poliittisista tai taloudellisista mukavuussyistä, vaan niiden on perustuttava yksilölliseen palvelutarpeeseen ja asiakkaan osallisuuteen. (Vanjusov 2022; STM 2023)
Kun hyvinvointialue päättää keskittää päihdepalvelut yhteen pisteeseen tai muutamaan ”omaa mallia” edustavaan palveluun ja sulkee samalla pois muita vaikuttavia hoitomuotoja, kyse ei ole neutraalista organisointiratkaisusta. Se on yhdenvertaisuus- ja saavutettavuuskysymys:
Onko ihmisellä, joka asuu kaukana keskuksesta, ei omista autoa, ei hallitse digijärjestelmiä eikä jaksa jonottaa, tosiasiallinen mahdollisuus hakea apua?
Vai jääkö hän ”tuulikaappiin pyörimään”: tilanteeseen, jossa hänen oletetaan itse hakevan oikeuksiaan, jotka ovat käytännössä saavuttamattomat?
Yhdenvertaisuudesta tulee vaarallinen keppihevonen silloin, kun sitä käytetään perusteluna sille, että samaa pakettia tarjotaan kaikille riippumatta tarpeesta, elämäntilanteesta tai toipumistavoitteesta. Tätä Vanjusovin tutkimus auttaa näkemään ja kyseenalaistamaan. (Vanjusov 2022)
6. Yhdenvertaisuus koskee myös työelämässä olevia ”hyvin pärjääviä”
Vanjusovin tutkimus tekee tärkeää työtä näkyväksi nimenomaan heikoimmassa asemassa olevien päihdeasiakkaiden ja heidän läheistensä näkökulmasta. (Vanjusov 2022; UEF 2022) Ammattilaisena ja läheisenä haluan kuitenkin täydentää kuvaa yhdellä ryhmällä, joka jää usein näkymättömäksi myös tutkimuksessa ja palvelurakenteita suunniteltaessa.
Päihderiippuvuus ei katso ammattia, koulutusta tai tulotasoa. Vastaanotolle tulee ihmisiä, jotka ovat:
täysipainoisesti työelämässä
maksavat veronsa
hoitavat perheensä ja velvoitteensa
ja silti kärsivät keskivaikeasta tai vaikeasta päihderiippuvuudesta.
Heidän ongelmansa eivät näy kadulla tai kriisipäivystyksessä tai terveydenhuollossa, mutta ne näkyvät kotona, mielenterveydessä, työkyvyssä ja tulevien vuosien kustannuksissa.
Yhdenvertaisuus toteutuu heidän kohdallaan usein vain paperilla. Jos toimintakyky riittää vielä töissä käymiseen, jos ei ole akuutin vieroituksen tarvetta tai ”riittävän raskasta” päihteiden käyttöä, palvelujärjestelmä ohjaa helposti:
”kohtuukäyttöön”
oman juomisen hallintaan
tai ”kitkuttelemaan vähän vähemmällä”.
Toipumispolkuja ja vaikuttavaa, toipumiskeskeistä hoitoa ei tarjota ajoissa, vaikka juuri tässä kohtaa hoito olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti kaikkein kannattavinta. (THL / Kuvaja ym. 2025 – työkyky, kustannukset)
Yhdenvertaisuus tarkoittaa myös työelämässä olevien suojaamista, ei vain viimeisen luukun kriisityötä. Työelämässä olevalla, perheellisellä, näennäisesti (kulissit kunnossa) hyvin pärjäävällä ihmisellä on myös oikeus saada ajoissa sellaista hoitoa, joka tähtää päihteettömyyteen ja toipumiseen, ei vain oireiden hallintaan.
Kun tämä ryhmä jätetään rakenteissa ja hoitovalinnoissa huomiotta, ei synny vain yksilötason kärsimystä. Silloin hukataan myös se vaikuttavuuspotentiaali, jonka varhaisella ja keskivaiheen hoidolla voisi saavuttaa:
säästettyinä sairauspoissaoloina
säilyneenä työkykynä
säästyneinä lasten huostaanottoina
katkenneina sukupolvien ketjuina. (THL / Kuvaja ym. 2025)
7. Toipumiskeskeinen ja perhekeskeinen hoito osana ratkaisua
Toipumiskeskeinen riippuvuushoito kuten intensiivinen, pitkäkestoinen avohoito, 12 askeleen ohjelmaan tukeutuva työ ja strukturoitu läheishoito ei ole ristiriidassa Vanjusovin havaintojen kanssa. Päinvastoin:
Se laajentaa kokemuksellista saavutettavuutta: ihminen ei ole pelkkä ”päihdeasiakas”, vaan kokonainen ihminen, jolla on perhe, historia ja tulevaisuus.
Se vahvistaa informatiivista saavutettavuutta: riippuvuussairaudesta puhutaan sen oikeilla nimillä, rehellisesti ja toivoa herättävästi.
Kun hoitoon otetaan mukaan myös läheiset, kuormitus ja häpeä eivät kasaannu yhdelle ihmiselle, vaan koko perhe saa välineitä toimia toipumisen suuntaan.
Toipumiskeskeinen hoito on turha, jos sinne ei pääse. Siksi kysymys päihdepalvelujen saavutettavuudesta on suoraan yhteydessä siihen:
millaisia palveluja hyvinvointialueet ylipäätään hankkivat
miten asiakasohjaus ja maksusitoumuskäytännöt toimivat
annetaanko asiakkaan ja perheen toipumistavoitteille todellista painoarvoa vai ei. (STM 2023; THL / Kuvaja ym. 2025)
8. Miksi Vanjusovin tutkimus pitäisi lukea jokaisella hyvinvointialueella?
Vanjusovin väitös on ensimmäinen oikeustieteellinen väitöstutkimus Suomessa, joka tarkastelee päihdepalveluja näin systemaattisesti asiakkaan oikeuksien ja saavutettavuuden näkökulmasta. (Vanjusov 2022; UEF 2022)
Siksi se on:
pakollista luettavaa niille, jotka vastaavat päihdepalveluiden järjestämisestä ja ohjauksesta
tärkeä taustateos kaikille, jotka tekevät kanteluita, oikaisupyyntöjä tai muutoksenhakuja hoitoon pääsyn esteistä
arvokas työkalu myös käytännön työntekijöille, jotka kokevat kentällä, että hoitoon pääsy tökkii, vaikka oma työ olisi laadukasta. (Haaste-lehti; THL / Kuvaja ym. 2025)
Kun puhumme tänä päivänä päihdehoitolainsäädännöstä, hyvinvointialueiden palveluvalikoimista ja kansalaisten yhdenvertaisesta oikeudesta hoitoon, emme voi enää sivuuttaa tutkimusta, joka näyttää, miten oikeus murenee käytännössä ja miten uudistus ei ole korjannut ongelmaa, vaan monin paikoin tehnyt siitä näkyvämmän. (Vanjusov 2022; STM 2023; THL / Kuvaja ym. 2025)
Yhteenveto:
Mitä tämä tarkoittaa asiakkaalle ja perheelle?
Subjektiivinen oikeus tarkoittaa, että kun edellytykset täyttyvät, ihmisellä on oikeus saada päihdepalveluja ei sitä, että järjestelmä saa valita helpoimman ratkaisun itselleen.
Saavutettavuus ei ole vain se, että palvelu on olemassa, vaan että siihen pääsee institutionaalisesti, tiedollisesti, taloudellisesti, fyysisesti ja kokemuksellisesti.
Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikille tarjotaan vain hyvinvointialueen omia palveluja, vaan sitä, että erilaisissa elämäntilanteissa olevilla ihmisillä on tosiasiallinen mahdollisuus päästä tarpeiden ja etujensa mukaisiin palveluihin myös silloin, kun ne ovat jotakin muuta kuin alueen oma perusvalikoima.
Keppihevosen vaara: jos yhdenvertaisuutta käytetään perusteena palvelujen keskittämiselle ja vaihtoehtojen karsimiselle, riskinä on, että ne, joilla on suurin tarve, jäävät kokonaan tuen ulkopuolelle.
Toipumiskeskeinen, perhekeskeinen hoito on vastaus vain silloin, kun sinne myös pääsee: maksusitoumuksilla, aidolla valinnanmahdollisuudella ja sillä, että asiakkaan sekä perheen ääni otetaan vakavasti.
Vanjusov, Heidi (2022). Saatavilla, mutta ei saavutettavissa? Sosiaalioikeudellinen tutkimus päihdepalveluihin pääsystä.
Itä-Suomen yliopisto, Dissertations in Social Sciences and Business Studies 281.Itä-Suomen yliopisto (2022). Väitöstiedote: Päihdepalvelut voivat olla saatavilla, mutta eivät saavutettavissa (Heidi Vanjusovin väitöstutkimus).
Haaste 1/2023. Päihdepalveluiden yhdenvertainen saavutettavuus. Heidi Vanjusov & Anna Mäki-Petäjä-Leinonen. Rikoksentorjuntaneuvosto / Oikeusministeriö.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2023). Mielenterveys- ja päihdelainsäädännön uudistus – taustaa ja tavoitteita.
Kuvaja, Emma ym. (2025). Päihde- ja riippuvuuspalvelut muutoksessa – tuloksia hyvinvointialuekyselystä 2024.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Tutkimuksesta tiiviisti 7/2025.
Kirjoittajasta
Riitta Koivula on perhe- ja riippuvuusterapeutti, Oikeahetki-palvelun perustaja ja 12 askeleen ohjelmaan perustuvan toipumiskeskeisen hoidon asiantuntija. Hän on toiminut myös hyvinvointialueen luottamustehtävissä ja vaikuttaa riippuvuushoidon rakenteiden kehittämiseksi Suomessa. Riitan työssä yhdistyvät ammatillinen osaaminen, kokemus läheisenä ja vahva usko siihen, että toipuminen on mahdollista, kun apu on oikeaa ja oikea-aikaista.
