Rakkauden kerjäläisestä vapauteen

Henkilökohtainen näkökulma läheisriippuvuuteen, rakkausriippuvuuteen ja kahdentoista askeleen toipumisohjelmaan

Elizabeth Gilbertin Kanssasi joelle asti avasi minulle uudella tavalla rakkausriippuvuuden, läheisriippuvuuden, pelastamisen ja luopumisen maailmaa. Kirja johdatti myös oman toipumiseni äärelle ja siihen, miksi kahdentoista askeleen ohjelmassa samaistuminen, rehellisyys ja toiminta voivat johtaa vähitellen vapauteen.

Ihastutti, vihastutti, ärsytti, turhautti, nauratti, rakastin, samaistuin, liikutuin, itkin, olin surullinen, koin iloa, yhtenäisyyttä ja toivoa. Upposin ja nousin pintaan. Oivalsin ja opin uutta.

Elizabeth Gilbertin Kanssasi joelle asti teki sen.

Välillä teki mieli huutaa: miten läheinen voi olla noin tyhmä? Miten ihminen voi sietää tuollaista? Miksi hän ei vain lähde? Tuo Elizabethhan on ihan sairas!

Ja koko ajan kuulin omat ajatukseni huvittuneena.

Rakkauden kerjäläinen

Olen puhunut rakkauden kerjäläisistä. Ihmisistä, jotka yrittävät saada toiselta ihmiseltä jotakin sellaista, jota ilman kuvittelevat, etteivät selviä. Rakkautta. Hyväksyntää. Turvaa. Vakuutusta siitä, että olen arvokas, kunhan joku rakastaa minua.

Sisäinen, rakkautta ja hyväksyntää vaille jäänyt lapsi. Rakkauden kuppi vaatii täyttymystään vielä aikuisuudessakin, hautaan asti, ellei sitä kohtaa, hoida ja tee toipumistyötä itsensä kanssa. Olen puhunut muille, mutta olen myös puhunut itsestäni.

Kirjaa lukiessani ymmärsin jotakin lisää myös itsestäni. Sanan, jota en ehkä ole aikaisemmin käyttänyt itsestäni näin suoraan.

Hei, olen Riitta ja olen läheis- ja rakkausriippuvainen.

Tässä jälkimmäinen osa on se, joka on tähän asti jäänyt sanoittamatta, mutta jonka tunnistan olleen minussa jo ajat sitten, 11-vuotiaana.

Kun mietin omaa nuoruuttani, tunnistan sen. Tiesin tarvitsevani jonkun, joka rakastaisi. Jonkun, jonka kautta voisin tuntea olevani rakastettu. Suhteita, takertumista, hylätyksi tulemista ja uusia yrityksiä. Rakkauden etsimistä tavalla, joka ei tehnyt hyvää minulle eikä toisille.

Tämän saman tarinan olen kuullut monesta suusta vertaisiltani ja työssäni. Olin tunne-elämältäni sairas. Tunteita oli liikaa ja ne olivat liian voimakkaita. Se ei ollutkaan rikkaus vaan minun tuhovoimani.

Gilbertin kirja tekee jotakin hienoa.

Se ei kysy, kenen riippuvuus on pahin tai oikeanlainen. Huumeet, alkoholi, peli, seksi, rakkaus, läheisriippuvuus, ostokset, netti. Kohteet ja seuraukset voivat olla erilaisia, mutta pakonomaisuuden maailmassa on jotakin järkyttävän tuttua.

Minun ei tietenkään pitäisi lukea tätä kirjaa ajatellen, että ei minulla sentään noin hullusti asiat olleet. Mutta koska olen läheinen, niin totta kai se ajatus pilkahti mieleeni. Ja huvitti. Niin, eipä tosiaan.

Vertailu. Riippuvuuden tapa muistuttaa olemassaolostaan. Se oli joskus tiedostamaton, mutta vahva selitys sille, miksi minä en kuitenkaan ole läheisriippuvainen. Minun tapani kerjätä rakkautta oli erilainen.

Missä minä olen samanlainen?

Nykyään se tulee paljon harvemmin mieleen. Olen ajautunut samankaltaisuuksien etsimisen maailmaan.

Paljon tärkeämpi kysymys onkin, missä minä olen samanlainen?

Ja voi pojat, miten niitä löytyy, niitä samankaltaisuuksia. Ja olen siitä niin iloinen, sillä erilaisuuksien etsiminen on usein riippuvuussairauden tapa suojella itseään.

Tässä on myös kahdentoista askeleen toipumisohjelman valtava viisaus. Toipuminen ei rakennu erilaisuuksien etsimiselle vaan samaistumiselle.

Toipuminen tapahtuu teoissa

Ja ennen kaikkea tekemällä ja toimimalla. 

Usko ilman tekoja on kuollut, sanotaan.

Ohjelmaa ei ajatella tai puhuta todeksi. Sitä eletään todeksi. Se tehdään todeksi. Tehdään asioita, joihin oma riippuvuusmieli ei aina suostuisi, mielellään ei koskaan. Luovutaan hallitsemisesta. Otetaan vastuu omasta elämästä. Pyydetään apua. Pysytään rinnalla, mutta lakataan elämästä toisen puolesta. Lakataan pelastamasta. Lakataan tarvitsemasta toista ihmistä oman olemassaolon oikeutukseksi ja merkityksellisyyden lähteeksi. Oman tärkeyden ja egon pönkittämiseen. Ja toistetaan samoja asioita niin kauan, että vähitellen elämä alkaa muuttua.

On alkanut ja muuttunut. Aivot ja sielu oppivat, keho oppii.

”Vaatii lujaa tahtoa, ettei hyppää mukaan jonkun toisen kärsimykseen ja kutsu sitä rakkaudeksi.”

Elizabeth Gilbert

Kun pelastamisesta tulee riippuvuutta

Kirjan ehkä pysäyttävin ajatus minulle liittyy juuri tähän. Se raadollisuus, jossa toisten auttaminen onkin oman epävarmuuden peittämistä, jopa hyväksikäyttöä, jotta ei joudu kohtaamaan itseään.

Ja se, että toipumisen tärkein päämäärä ei ole täydellisen ihmisen löytäminen. Se on terveen suhteen rakentaminen itseensä.

Kaikessa toipumisessa. Toipuessa kaikesta.

Ja sitten vasta muiden auttaminen. Oikea auttaminen.

Ei pelastaminen oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ei rakastamisen varjolla. Ei siksi, ettei omassa elämässä olisi mitään, ellei olisi autettavia. Olivatpa he sitten oma lapsi, puoliso, ystävä, vanhempi, naapuri, sisarus tai oikeastaan kuka tahansa, jonka pelastamisesta tulee hyvä olo hetkeksi. Uusi autettava on läheisen uusi pullo.

Minulla ei ollut enää juovaa miestä. Miksi en ollut onnellinen?

Minä olen saanut toipua Mikan rinnalla. Me olemme toipuneet yhdessä, mutta erittäin omilla poluillamme. Ei siis todellakaan niin, että toinen ihminen olisi parantanut minut tai että Mikan raitistuminen olisi pelastanut minut, vaan niin, että yhteisen elämän sisällä on ollut mahdollista opetella uutta elämää ja toipumista.

Mikan raitistuminen teki näkyväksi vain minun sairauteni. Minun oloni, minun tuskani, vihani, pelkoni, ahdistukseni ja epävarmuuteni. Sen, miten hukassa olin, kun riippuvuuden kohde hävisi. Sen miten hukassa olin ollut aina. Kaivannut jotakin, joka oli puuttunut. Hakenut sitä muualta, mistä vain.

Minulla ei ollut enää juovaa miestä. Miksi en ollut onnellinen!

Tämän tunnistaa moni läheinen, jos haluaa. Tyhjyyden, joka iskee, kun vanhat toiminta- ja reagointimallit eivät enää toimikaan.

Ja kaikille vertailijoille tässä kohtaa, että tietenkään se ei kaikilla mene näin. Tarinamme eivät ole samoja, mutta niissä on samaa.

Riippuvuuden suuri paradoksi

Ja sitten tulee riippuvuuden suuri paradoksi.

Riippuvuus lupaa kaiken ja vie vähitellen kaiken. Toipuminen pyytää luopumaan yhdestä ja alkaa palauttaa elämää takaisin.

Alkoholista luopuva saattaa aluksi ajatella menettävänsä jotakin korvaamatonta. Rakkausriippuvuudesta toipuva voi joutua luopumaan pakonomaisesta tarpeestaan tulla valituksi ja rakastetuksi. Läheinen joutuu ehkä luopumaan kuvitelmastaan, että jos hän vain rakastaa, auttaa, valvoo ja yrittää tarpeeksi, hän pystyy pelastamaan toisen. Surutyö on edessä.

Tästä luopumisesta alkaa kuitenkin vapaus.

Sivuun astuminen on rakkautta

Siksi kirjassa oleva toipuvan läheisriippuvaisen rukous pysäytti minut. Sen ytimessä on minulle yksi läheistoipumisen vaikeimmista totuuksista:

Sivuun astuminen on rakkautta.

Kaikkea kärsimystä ei pidä estää. Kaikkea ei pidä korjata. Toisen ihmisen elämä ei ole minun hallittavissani. Joskus se, minkä minä tulkitsen katastrofiksi, voikin olla toiselle välttämätön kohta, josta hänen oma heräämisensä alkaa.

Ja raaka totuus. Kaikkein vaikeinta on hyväksyä, että joskus se ihminen, jonka täytyy herätä, olen minä itse.

Rehellisyys vähentää stigmaa

Tätä raatorehellisyyttä minä kutsun myös stigman vähentämiseksi. Se on mitä se on. Ei riippuvuudessa ole mitään kaunista. Toipumisessa on.

Stigman vähentämisessä olisi paljon opittavaa siitä, mikä kahdentoista askeleen toipumisohjelmassa ja riippuvuushoidossa toimii. Rehellisyys, avoimuus, rakkaus, kohtaaminen, toiminta ja välineet.

Ei se, että riippuvuudesta tehdään vähän helpommin katsottava, vähän siistimpi ja vähän vähemmän häiritsevä ilmiö.

Vaan se, että uskalletaan puhua totta. Se, että kerrotaan mitä riippuvuus on.

Riippuvuus on kaikin tavoin raadollista. Se rikkoo sairastuneen lisäksi puolison, lapset ja kokonaisia perheitä. Myös läheiset sairastuvat usein ja moni vakavasti omalla tavallaan, vaikka usein myös kieltävät sen. Riippuvuus kun on kaikissa muodoissaan itsensä kieltävä sairaus, joskus hautaan asti.

Tämän kaiken sanominen ääneen ei lisää stigmaa.

Häpeää murretaan sillä, ettei enää tarvitse piiloutua.

Kanssasi joelle asti tekeekin mielestäni merkittävää työtä myös kahdentoista askeleen ohjelman ympärillä olevien ennakkoluulojen vähentämiseksi. Se ei esittele ohjelmaa kummallisena alakulttuurina tai kokoelmana iskulauseita. Se näyttää, mitä ohjelman eläminen voi käytännössä tarkoittaa. Tekoja, sitoutumista, nöyryyttä, vastuuta, luopumista, yhteyttä ja vähitellen syntyvää vapautta.

Siinä on kahdentoista askeleen ohjelman voima. Ei lupaus täydellisestä elämästä vaan mahdollisuus saada oma elämä takaisin. Mahdollisuus elää oikeasti.

Armoa. Anteeksiantoa. Rakkautta.

Ja kaiken raadollisuuden keskellä tässä kirjassa on jotakin valtavan lempeää.

Armoa. Anteeksiantoa. Rakkautta.

Ajatus siitä, ettei ihminen ole yhtä kuin sairautensa eikä yhtä kuin pahimmat tekonsa. Toipuminen ei pyyhi historiaa pois, mutta se voi muuttaa suhteen siihen.

Ehkä juuri se liikutti minua lopulta kaikkein eniten.

Koska se on niin totta.

Kiitos, Elizabeth Gilbert.
Kiitos, Rayya Elias.
Kiitos siitä, ettette tehneet tästä kaunista silloin, kun se ei ollut kaunista.
Kiitos siitä, että näytitte riippuvuuden voiman.
Ja ennen kaikkea kiitos siitä, että näytitte toipumisen voiman.

Elävänä ja kuolleena.

Minä luin kirjan riippuvuudesta ja rakkaudesta.
Lopulta luin kirjaa vapaudesta.

🧡