Kun hoitopolku ja yhteistyö katkesi – kokemus hyvinvointialueajasta

Kun ihminen pyytää apua, on se motivaation osoitus.

Joulun ja vuoden vaihtuessa moni pysähtyy kertaamaan kulunutta vuotta, tekemään inventaariota siitä mitä on tapahtunut ja koettu. Joku väsyy, huomaa, ettei jaksa enää. Joku läheinen huomaa, ettei pysty enää kannattelemaan yksin. Ja joskus ihminen sanoo ääneen sen kaikkein tärkeimmän:
“Minä tarvitsen apua. Haluan hoitoon.”

Meille Oikeahetkessä tämä hetki on aina ollut ratkaiseva. Ei siksi, että motivaatiota pitäisi todistaa, vaan siksi, että avun pyytäminen itsessään on merkittävä muutosaskel. Juuri silloin hoidon pitäisi alkaa nopeasti, selkeästi ja ihmisarvoa kunnioittaen, ilman pompottelua. Meillä suhtaudutaan yhteydenottoon kuin sydäninfarktipotilaaseen, apua on saatava nopeasti, kun aikaikkuna on auki, tarve ja halu muutokseen on totta. 

Oikeahetken työ perustuu toipumiskeskeiseen avohoitoon, jossa tavoitteena on päihteettömyys, oireettomuus ja koko elämäntavan muutos.

Tämä kirjoitus kuvaa arjen tasolta sitä, miten hyvinvointialueuudistuksen jälkeinen aika on näyttäytynyt yksityisen toipumiskeskeisen intensiivisen avohoidon näkökulmasta. Samalla se on kutsu keskusteluun: mikä toimii, mikä ei  ja miksi meillä ei ole varaa menettää ihmisiä epäselvien prosessien väliin.

Ennen hyvinvointialueita: vastustusta, mutta myös toimivaa yhteistyötä 

Oikeahetki on aloittanut toimintansa vuonna 2012. Alusta 2012- 2017 ajan hoitoon pääsyyn on liittynyt jarruttavia käytäntöjä: vetoamista määrärahoihin, vaatimuksia “motivaation osoittamisesta” tai ajatusta siitä, että asiakkaan tulisi ensin täyttää jokin lisäkriteeri ennen hoitoa. Päätöksien keskittämistä työryhmille, pyöreisiin pöytiin. Asiakkaan oma työntekijä ei saanut päättää pääseekö hoitoon vaan ne päätökset tehtiin “asiakastyöryhmissä”. Asiakkaille ilmoitettiin puhelimitse että maksusitoumusta ei tule, päätöksiä ei lähetty postissa, eikä oikaisuvaatimusoikeudesta kerrottu. Toisin sanoen palvelunohjaus oli puutteellista,  sitä ei ollut. Vuosien varrella saimme todeta monia tilanteita, joissa tarvetta vähäteltiin, se ohitettiin.

Asiakkaille kerrottiin, että julkisen omat palvelut omat samat kuin esimerkiksi Oikeahetki palvelut ja yksi räikeimmistä perusteista minkä kuulin ja joka luki asiakkaan sosiaalihuollon päätöksessä oli, että meidän palvelut eivät ole hyväksyttyjä, koska emme ole Kelan palvelun tarjoaja. Mainittakoon, että Kelan palveluntarjoajana oleminen on tärkeää silloin kun tarvitaan laitoshoitoa, sairaslomaa. Kela ei myöskään ole toimintaa valvova taho vaan siitä vastasivat tuolloin Valvira ja AVI, ( 1.1.2026 alkaen yhdistetty Lupa- ja valvontaviraston), joiden listoilla olemme olleet alusta lähtien.

Toimintatavat olivat siis hyvin erikoisia, monesti pohdin, että meitä koskevat eri lait. Useita mahdollisuuksia toipua menetettiin. 

Eikä tämä ei ole meille vain ammatillinen havainto. Vuonna 2009, kun puolisoni haki hoitoa alkoholismiinsa, hoitoon pääsy oli kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Apua etsittiin pitkään keskustelukäynneillä, ja varsinainen hoito siirtyi yhä kauemmaksi. Kokemus teki näkyväksi jo tuolloin sen, kuinka merkityksellistä on, että asiakkaalla on vastassa työntekijä, jolla on vahva ammattietiikka  ja joka uskaltaa toimia asiakkaan edun mukaisesti sekä tarvittaessa kysyä, tehdäänkö nyt oikein ja toteutuuko lain mukainen menettely.

2018–2022: Suupohjassa rakennettiin selkeä hoitopolku, joka toimi

Vuodesta 2018 eteenpäin täällä Etelä-Pohjanmaalla Suupohjan (Kauhajoki–Teuva–Isojoki–Karijoki) alueella rakentui käytännössä toimiva ja läpinäkyvä hoitopolku.

Käytännössä tämä tarkoitti, että:

• terveysasemilla tiedettiin hoitopolku ja ohjauksen periaatteet

• palvelutarpeen arviointi tehtiin yhdessä asiakkaan kanssa

• käytössä oli useita vaihtoehtoja: keskustelutuki, sairaanhoitajavastaanotto, toipumiskeskeinen avohoito, laitoshoito tai muu tarpeenmukainen ratkaisu

• yhteistyö oli avointa ja joustavaa myös hoidon aikana

Kyse oli aidosta sote-integraatiosta ja pitkäjänteisestä kehittämisestä. Lääkärit, depressiohoitajat ja psykiatriset sairaanhoitajat tunsivat toimintamallin, ja asiakas ohjattiin tarkoituksenmukaiseen hoitoon ilman tarpeetonta viivettä. 

Hyvinvointialueiden alkaessa: toivoa ja kaksi todellisuutta

Kun järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille 1.1.2023, odotuksena oli, kuten luvattu oli,  että toimivia käytäntöjä voitaisiin vahvistaa ja yhdenvertaisuutta parantaa. THL kuvaa mielenterveys- ja päihdepalveluja osana kansallista palvelujärjestelmää ja hyvinvointialueiden järjestämää kokonaisuutta ((THL): Päihdehoito).

On rehellistä todeta, että hyvinvointialueilla on tehty paljon kehittämistyötä. On rakennettu keskitettyjä hoidon tarpeen arviointeja, hoidonporrastuksia ja tiedolla johtamisen ratkaisuja. Prosessien ja mittareiden tasolla tämä voi näyttää onnistumiselta.

Samaan aikaan kentällä näkyy kuitenkin toinen todellisuus. Riippuvuuksissa hoitoon pääsy ei ole sama asia kuin yhteydenotto tai arviointipuhelu. Hoitoon pääsy päihdehoidossa tarkoittaa lopulta sitä, alkaako varsinainen hoito oikea-aikaisesti – silloin kun ihminen sanoo “nyt”. Jos hoito viivästyy, katkeaa tai jää epäselväksi, järjestelmä voi silti raportoida sujuvuutta, vaikka ihminen putoaa välistä.

Vuoden 2024 aikana viestit alkoivat muuttua. Yhä selvemmin tuotiin esiin linjauksia, joiden mukaan hyvinvointialue rakentaa omat ryhmänsä ja palvelunsa, eikä maksusitoumuksia enää käytännössä myönnetä. Pahinta ei ollut edes suunnanmuutos, vaan se, ettei muutoksesta viestitty avoimesti. Kun järjestelmä muuttuu, asiakkaan pitäisi saada lisää selkeyttä  ei lisää sumua.

Syksy 2024: hoitopolut katkeavat käytännössä

Syksyllä 2024 kävi ilmeiseksi, että paikalliset päihdeohjaajaresurssit poistuvat. Samalla tulisi katoamaan se käytännön reitti, jonka kautta palvelutarpeen arviointeja ja maksusitoumuksia oli aiemmin tehty. 

Lokakuun 2024 jälkeen olemme yhä useammin joutuneet sanomaan ihmiselle jotakin, mitä emme haluaisi koskaan sanoa:

“Me autamme kyllä, mutta se polku, jonka kautta julkinen rahoitus aiemmin eteni, ei tällä hetkellä käytännössä toimi.”

Asiakkailta tulee toistuvaa palautetta siitä, että prosessi on hidas ja epäselvä: kuka päättää, millä perusteilla ja syntyykö kirjallinen, muutoksenhakukelpoinen päätös. Vastauksia ei saada suoraan, vaan asia siirtyy henkilöltä toiselle ja päätös tuntuu olevan aina jonkun muun käsissä. Riippuvuuksissa viive ja epäselvyys eivät ole neutraaleja: ne maksavat nopeasti paljon. Tämä herättää perustellun kysymyksen: miksi hoitoon ei pääse ajoissa, vaikka tarve ja halu muutokseen ovat selkeitä.

Lisäksi huolta herättää hoidon sisältö. Kentältä kuuluvan palautteen mukaan tarjolla voi olla ensisijaisesti kohtuukäytön tukea, keskusteluapua tai ryhmiä, joissa päihteettömyys ei ole tavoitteena. Nämä voivat olla joillekin hyödyllisiä, mutta niiden toimintaperiaatteet ovat eri kuin toipumiskeskeisessä hoidossa, jossa tavoitteena on oireettomuus ja päihteettömyys sekä koko elämäntavan muutos.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa asiakkaan oikeudet perustuvat lakiin. Palvelutarpeen arviointi, oikea-aikainen hoito, kirjallinen päätöksenteko ja muutoksenhaku eivät ole harkinnanvaraisia käytäntöjä, vaan lakisääteisiä velvoitteita (Finlex). Näitä ei ole asiakkaiden kertoman ja oman kokemuksemme mukaan enää käytännössä näkynyt.

Päätökset on keskitetty terveydenhuoltoon, vaikka on paljon asiakkaita, joilla ei ole terveydenhuollon palveluiden tarvetta, hoitoon kun hakeudutaan myös sellaisissa vaiheissa, kun perhetilanne, parisuhde, oma jaksaminen kriisiytyy, jolloin sosiaalihuollon palvelun tarpeen arviointi olisi se oikea reitti. Tämä herättää perustellun kysymyksen: miksi hoitoon ei pääse ajoissa, vaikka tarve ja halu muutokseen ovat selkeitä.

Miksi keskittäminen on riippuvuuksissa erityisen riskialtista

Riippuvuuksissa ajoitus on ratkaisevaa. Kun ihminen sanoo “nyt”, hoitoon pääsyn viivästyminen tarkoittaa usein menetettyä mahdollisuutta.

Keskitetyt hoidon tarpeen arviot, palveluiden keskittäminen vain omiin palveluihin, etäkontaktit ja pitkät välimatkat palvelevat järjestelmää, eivät ihmistä. Seurauksena on ilmiö, joka on suomalaisessa päihdehistoriassa tuttu: ihminen väsyy, häpeää ja katoaa palveluista. 

Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että toipumisen todellinen vaikuttavuus näkyy vasta silloin, kun hoito on riittävää ja oikea-aikaista: raittius ja oireettomuus ovat yhteydessä parhaisiin tuloksiin mielenterveyden, elämänlaadun ja toimintakyvyn kannalta (RecoveryAnswers / NIAAA).

Hyvinvointialueuudistuksen jälkeen: kentän kokemus on karu

Riippuvuuksissa hoitoon pääsy päihdehoidossa ei tarkoita pelkkää yhteydenottoa tai arviointipuhelua, vaan varsinaisen hoidon käynnistymistä silloin, kun ihminen on valmis ottamaan apua vastaan. Kulunut vuosi onkin vahvistanut ajatuksen siitä, etteivät riippuvuushoidon palvelut ole parantuneet, vaan heikentyneet. Palveluiden saatavuus ja tavoitettavuus ovat heikentyneet, hoitoon pääsy on monimutkaistunut ja konkreettiset hoitopolut ovat hämärtyneet.

Samalla vaikuttavuus sekä terveys- ja kustannushyöty eivät näyttäydy hoitoa koskevina todellisina mittareina. Kun todetaan, että hoitoon pääsy on nopeutunut, jää usein määrittelemättä, mitä hoito tarkoittaa: onko kyse yhteydenotosta, arvioinnista vai varsinaisesta hoidosta, sen sisällöstä ja vaikuttavuudesta.

Huoli hoitoon pääsyn vaikeutumisesta ja riippuvuushaittojen kasvusta on noussut jo viime vuonna esiin myös valtakunnallisessa mediassa (MTV Uutiset). Toivon, että nousee edelleen ja enemmän.