Heräsin tänä aamuna auringonpaisteeseen. Lämpöön. Ihana kesä.
Kaikkien vielä nukkuessa ajattelin keittäväni hyvät aamukahvit ja tiesin jo valmiiksi nauttivani hiljaisuudesta. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin hiljaisuus kesäaamuna. Rinnassani oli käsittämätön tunne onnesta, levosta ja elämän kuuntelemisesta. Sudenkorento pörräsi unessani yöllä.
Aloin puuhastella, sillä puuhastelija minä olen. Rakastan siisteyttä ja järjestystä. Erinomaisen sopivia piirteitä kontrollifriikille, joskin nuokin piirteet ovat paremmin järjestyksessä nykyään. Ei ammuta enää yli niin usein. Siitä pitää huolen kuusihenkinen perheemme, kaksi koiraa ja neljä kissaa. Elämä opettaa, niinhän sitä sanotaan. On se opettanut, tätäkin.
Puuhastellessani huomasin lattialla lätäkön. Ison lätäkön. Vettä? Noin paljon. Pissaa? Kusta? Polvistuin lattialle ja haistoin. Ei selvyyttä. Hain rätin ja aloin kuivata ja ajattelin samalla lätäkön olevan tiineenä olevan Tara -koiramme pissaa. Rättikin alkoi haista virtsalle, joten diagnoosi oli selvä. Sairaanhoitajana on tottunut monenlaisiin hajuihin, virtsa on niistä helpoimpia, jos sitä mietitte.
Siinä lattiaa polvillani luututessani muistin, millainen ongelma kusi on minulle ollut. Nyt ei tullut mieleeni, jotta mieheni olisi kännipäissään käynyt lattialle kusaisemassa, mutta muisto niistä ajoista tuli. Ja sen myötä muisto siihen liittyvästä häpeästä. Kännikuseskelu oli perheessämme tavaramerkki. Merkki siitä, että on juotu niin paljon, että taju lähtee. Koomat. Perseet olalle. Ja aamulla ollaan kuin häntäänsä pierryt koira tai käyttäydytään, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä raivostuttavampaa. Läheiselle pikku nöyristely on aina poikaa.
”Kännikuseskelu” on eräs merkki alkoholismista, silloin en sitä tiennyt.
Kuseen törmäsin aamulla sängyssä, pöntön vieressä, sohvapöydälllä. Monelle nuo voisivat olla paikkoja rakkauden osoittamiseen, mutta meillä ne olivat tapahtumia, jotka vähensivät rakkautta, tuhosivat parisuhdetta, arvostusta ja kunnioitusta. Se oli hirveää. Haluat rakastaa, mutta et kerta kaikkiaan enää pysty.
Voisit vajota maan alle häpeästä – tunne pitää paikkansa. Käsittämätön raivo, sen pimittely ja näytelmän pyörittäminen, kun talossa on vieraita ja makuuhuoneessa on kuset sängyssä. Tuskaa. Ja toive siitä, että ihmiset lähtisivät, että saisi siivota sotkut pois. Miten minä olen voinut tuollaisen miehen kanssa mennä naimisiin, missä se mies on.
Häpeä syö ihmistä. Se on ollut aivan hirveää myös Mikalle.
Nyt joku saattaa ajatella, ettei minulla tai meillä sentään tuollaista ole. Tämä on sellainen juttu, että monille tulee vastustamaton tarve kertoa, etten minä sentään housuuni ole kussut. Tämä on se kohta, missä voi pörhistellä rintaansa, kokea lievää tai runsastakin ylemmyydentunnetta ja jatkaa juomista, katsoa muualle ja kieltää ongelma edelleen.
Kannatta kuitenkin huomata, etteivät kaikki alkoholistit virtsaa alleen, kaikki eivät saa kramppeja tai koe deliriumiakaan. Kaikki eivät käy katkolla tai kuormita terveydenhuoltoa ja sosiaalitoimea. Kaikki eivät ole väkivaltaisia. .
Hah. Kuvitteletko, että paras ystäväsi, se kaveri jolla ”menee hienosti” kertoisi kusiongelmasta? Tuskin.
Monet alkoholistit, jotka eivät vielä omasta tai lähipiirinkään mielestä ”sentään vielä” alkoholisteja ole, ovat tänäkin viikonloppuna ”juhlimassa” Provinssissa tai muilla festareilla. Mökeillä kaveriporukassa tai perheen kanssa.
He vetävät koomat ja sammuvat, usein porukan onneksi.
Usein he ”juhlivat” aamuun asti. Häiriköivät, pelottavat, aiheuttavat vaaratilanteita, ärsyttävät, soittelevat, nauravat omituisesti, viljlevät ”huumoria”, jota kukaan ei ymmärrä, puhuvat kovalla äänellä, kuulevat vain itsensä, rypevät itsesäälissä, tappelevat, ovat törkeitä, häpäisevät itsensä ja porukan. Tai sitten he juovat itsekseen, ovat tavallaan harmittomia, sammuvat.
Ja aamulla tapahtuneesta ei puhuta. Ehkä vain perheen kesken tai kaverit miettivät keskenään, miten seuraava reissu tehtäisiin ilman kyseistä ihmistä.Lähipiirissä ongelma tiedetään, mutta koska kaverilla menee aina överiksi, kukaan ei puutu. Perheessä pidetään palaveria juhlien jälkeen. Believe me.
Monet ”juhlivat” jo yksinään. Ja siivoavat sotkujaan jälkeenpäin. Yksin.
Juhliminen on hauskaa ja se kuuluu elämään, kesään. On vain niitä ihmisiä, joille juhlimisesta tulee pakko. Ja sitten tulee kohta, jolloin juhlat päättyvät.
Ei ole mukavaa herätä kuset housussa. Ei oikeasti eikä kuvainnollisesti.
Hiljaisuus jatkuu. Nyt aurinko on poissa ja ilma viileämpi, mutta eipä ole kusiset oltavat. Meillä se on loppunut raitistumiseen. Se auttaa. Asioiden läpikäyminen helpottaa niistä puhumista. Häpeä väistyy, kun tulee tietoa, ymmärrys ja raitistuminen. Toipuminen niin rokkaa.
Alkoholismissa on hirveät oireet, mutta sairautta ei tarvitse hävetä, se pitää hoitaa!
Kyllä sunnuntain aamukahvi vain on parhautta
