PÄIHDEPERHEESSÄ KASVANEET

Päihdeperheessä lapsuudessa opitut selviytymismekanismit ja toimintamallit sekä roolit ovat aikuisuuden toimintamalleja ja selviytymismekanismeja. Ja usein on paha olla. Epämääräisen paha olla.

Iita 12v on koulussa. Vatsanpohjassa nipistelee. Tässä on kyse jännityksestä, muttei siitä jännityksestä, mitä koetaan ennen jalkapallopeliä. Tämä on jotenkin erilaista. Tämä on pelkoa, tuleekohan oksennus. Kädet hikoavat, kaveri juttelee vieressä ja ääni kuuluu jostain kaukaa. Suu käy, mutten ymmärrä mitä hän sanoo. Ajatukset ovat kotimatkassa ja siinä mikä kotona odottaa, kun aukaisee oven. Se tunnelma lyö ovella vastaan, sen hän tietää, vaikkei haluasi. Ollaanko kotona selvin päin vai onko perjantaipullo jo korkattu. Miten juomisen saisi loppumaan? Voi, kun olisi jo maanantai Iita ajattelee.

Levottomuus, keskittymiskyvyn puute, pelko, jännitys, vatsapohjan nipistely ovat tuttuja tunteita lapsille, joiden kotona on päihdesairaus, äiti tai isä on alkoholisti. Nämä ja monet muut oireet tulevat tutuksi monelle pienestä pitäen ja kulkevat mukana aikuisuuteen. Niistä tulee osa persoonaa, automaattinen tapa reagoida tilanteisiin, tuntea ja havainnoida ympäristöä, olla osa yhteisöä. Häpeä ja syyllisyyden tunteet sekä viha, kauna ja katkeruus saattavat leimata koko elämää, usein tiedostamatta ja tunnistamatta. Ja uhrin rooliin joutuminen ja sinne jääminen on riskinä, ellei lapsi ja nuori saa tietoa mistä on kyse.

Tietoa päihderiippuvuussairaudesta tarjotaan mm. kouluissa aivan liian vähän. Ennaltaehkäisevän päihdetyön sekä terveystiedon puitteissa päihderiippuvuussairauden tunnistamisen olisi oltava perusopetussuunnitelmassa ottaen huomioon sen esiintyvyyden Suomessa ja laaja-alaiset sekä pitkäkestoiset vaikutukset. Ja kun tiedämme miten vaiettu ja häpeäleimattu sairaus se vielä tällä hetkellä on.

Monesti kuulee, etteivät lapset näe tai huomaa ja kuitenkin lapset ovat perheessä ne, jotka reagoivat ensin. Lapselle ja nuorelle on tärkeää saada tietoa siitä, mitä alkoholismi on. Se on keskeistä oman elämän rakentumisen, ymmärtämisen, anteeksiantamisen ja toipumisen takia. Se on tärkeää huolimatta päihderiippuvuutta sairastavan vanhemman tilanteesta tai hänen ratkaisuistaan oman toipumisensa suhteen.

Lapsi kokee vastuuta, syyllistää itseään, kantaa huolta ja toivoo muutosta, vanhemman parantumista. Sitä ei huostaanotto ratkaise, eikä parhaista parhaat sijaisvanhemmat. Tilanne vaatii selitystä ymmärrystä, siitä pitää voida puhua, siitä pitää voida saada asianmukaista tietoa. Lapsen ei pidä joutua häpeämään vanhempiaan jatkuipa juominen tai ei. Se häpeä rajoittaa häntä tulevaisuudessa elämästä täyttä elämää. Huostaanottoja vakavissa tilanteissa tarvitaan, mutta on muistettava, että monessa perheessä ei koskaan tule hetkeä, jolloin lastensuojelu tai muu viranomaistaho puuttuu asiaan. Nämä ovat perheitä, joissa me emme edes usko olevan ongelmia. Monessa perheessä kulissit ovat tukevasti pystyssä, käydään töissä ja eletään näennäisesti normaalia elämää, mutta voidaan huonosti ja päihdesairaus etenee, samoin läheisriippuvuus vahvistuu.
Usein avunhakemista estää myös pelko perheen menettämisestä. Lapsi haluaa apua vanhemmilleen, lapsi ei ole itsekäs, kuten me aikuiset monesti olemme. Kuulemmeko lapsen toiveen riittävän hyvin? Toteutuuko se?

Näin ollen tiedolla ja alkoholismisairauden hyväksymisellä sairaudeksi muiden rinnalle, asennemuutoksella ja uudella näkökulmalla on ratkaiseva merkitys.

Monesti toteammekin, että työmme tuntuu usein myyttien murtamiselta ja se kertoo miten pinttyneet ajatukset ja mielikuvat meillä vielä Suomessa on. Häpeä on siinä vahva taustavaikuttaja.

Haastankin teitä talkoisiin häpeäleiman vähentämiseksi päihdesairauden ympäriltä ja avunpyytämisen kynnyksen madaltamiseksi. Se onnistuu koulutuksella, tiedolla ja puhumalla.

Kirjoittaja Riitta Koivula. Teksti on julkaistu Lastesuojelupäivillä Tampereella Vastuullamme -lehdessä 19.04.2016

Riitta KoivulaRiitta Koivula

Vastaa

Kiinnostuitko?


Ilmoittaudu ilmaiselle luennolle tai tilaa kurssiaikataulu