Avainsana-arkisto: ainutlaatuinen

OMA POHJA – AVAIN ITSENÄISYYTEEN

Kurvaan alkoholistihoitolaitoksen pihasta pois, Mika jäi sinne. Sisälläni turta, tyhjä olo. Pää on tyhjä ajatuksista, kerrankin. Odotan onnen ja ilon tunnetta, mutta sitä ei tule. Sen sijaan huomaan itkun yrittävän tulla ja ihmetellen. Pyristelen vastaan, mutta ajettuani riittävän kauas, itku tulee ja vie mukanaan. Olen helpottunut, mutta samalla minussa nousee pelko. Pelkään mitä tulee tapahtumaan, kun Mika raitistuu, miten minun käy. Yhtäkkiä näen eletyn elämäni 39 vuotta siinä ja hylkäämisen pelko, pelko yksinjäämisestä on voimakkain tunne. Konkreettisesti pelko siitä, että nyt Mika näkee kuinka huono ihminen minä olen ja jättää minut. Mitä, jos Mika ei olekaan alkoholisti ja tämä on minun syyni, jos se sittenkin osaa juoda ja olla kohtuukäyttäjä, mitä jos ne kaikki syytökset ovatkin totta. Mitä jos, minä todella olen huono vaimo, vittumainen akka, niin huono, että sen takia on juotava.

Kaikkien näiden ajatusten keskellä järki sanoi EI. Se sanoi, ota rauhallisesti, anna ajan kulua. Huomasin toteavani, että minäkin tarvitsen apua, ettei tämä ei ole ole paha juttu, tämä on hyvä juttu, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Ajellessani kotia kohti soitin Päiville, joka oli kertonut minulle läheisriippuvuudesta, toipumisesta. Päivi kysyi minulta, olenko minä läheisriippuvainen, muistan todenneeni, että varmasti olen, mutta sisälläni en vielä hyväksynyt sitä, ymmärtänyt. Ihan kuten monen alkoholistin, myös oman mieheni, olen kuullut sanovan. Tuossa ajellessani tajusin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se oli minun pohja, läheisen pohja. Pääsin kotiin.

Aika reilu kuusi vuotta sitten oli pohjan tutkimista, uutta kohti lähtemistä. Huolimatta Hellsteneistä, lukemattomista henkisen kasvun oppaista ja kaikenmaailman kursseista, joilta olin hakenut apua, oivallus tuli vasta, kun olin valmis muutokseen ja hyväksyin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa oma osuus oli nähtävä. Ei kannattanut vertailla, miten muilla on hankalampi mies, saatikka, että minä olen lukenut ja tiedän niin paljon, olenhan selviytynyt. Ei kannattanut selitellä, ei ollut enää voimaa puolustella omaa toimintaa, nähdä se jotenkin parempana kuin muiden.

Meillä läheisillä on hassu tapa. Kun alkoholistilla lääke kaikkeen on juominen, me läheiset pakenemme omaa tilannettamme intohimoiseen harrastamiseen, muiden kriiseihin (tämä oli minun juttu), tekemiseen, suorittamiseen, tehokkuuteen. Uskottelemme tekevämme hyvää uhrautumalla ja sitten kannamme kaunaa. Sanomme rakastavamme, mutta emme anna toisen olla vapaa. Haemme hyväksyntää ja rankaisemme, elleivät asiat mene kuten me olemme halunneet ja koemme sen olevan oikeutettua.

Tämän minä olen löytänyt itsestäni, löydettyäni oman pohjani. Löysin myös itsekkyyden ja sen löytymisestä olen eniten kiitollinen. Minä olin näet verhonnut sen rakkauteen ja uhriuteen. Vahvuus, marttyyrius, selviytyjä, sisukas hyväksynnän ja rakkauden hakija, omapäinen. Nuo ovat minua määritelleitä sanoja. Lapsuudesta jo opittuja selviytymiskeinoja.

Eräässä perusopuksessa nimeltään Nimettömät Alkoholistit sanotaan: Itsekkyys-itsekeskeisyys! Siinä on käsittääksemme vaikeuksiemme alku ja juuri. Sadassa eri muodossa meitä ajava pelko, itsepetos, oman edun tavoittelu ja itsesääli saavat meidät astumaan muiden varpaille ja muut vastaavat samalla mitalla. ” 

Tuo lause on ohjenuorani tänään. Toipuminen ei tarkoita täydellisyyttä, se tarkoittaa itsetuntemusta, tapahtuneiden hyväksymistä, rakkautta ja välittämistä. Se tarkoittaa virheitä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Se tarkoittaa armollisuutta itseä ja muita kohtaan, rehellisyyttä. Se on elämää!

Kuten, eräs potilaamme sanoi, positiiviset ajatukset ovat tahtotila. Rakkaus on myös tahtotila. Itsenäisyyden eteen on suostuttava taistelemaan ilman kulisseja, suojaukset on laskettava.

Mikan läheispäivien aikana kohta seitsemän vuotta sitten tempperamenttinen terapeuttimme kysyi minulta, mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen. Ehkä elämäni tärkein kysymys, jonka kuulin. Onneksi.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 98v!

Rakkaudella, Riitta

VAPAUTTAVAA SAMANKALTAISUUTTA VAI MUTTA?

Erään ainutlaatuisen alkoholistin kodissa

Olen pysähtynyt. Päässä lyö tyhjää, vaikka tiedän mistä on kyse. Miten tuon toisen saa uskomaan sen minkä minä näen. Miksi hän ei näe sitä, miksi hän ei usko minua, vaikka sanoo ”Olen alkoholisti, MUTTA.” Minä takerrun lauseen alkuosaan, enkä huomaa perässä tulevaa mutta-sanaa, en halua kuulla sitä. Haluan uskoa toisin, en hyväksy ettei toinen hyväksy. En tiedä onko edes kyse enää siitä kuka uskoo mitä vai vain tavasta elää tässä näytelmässä. Onko kyse vain kontrolloinnista ja vallasta, näytelmän säännön mukaisesti toistuvasta näytöksestä, jossa asiasta keskustellaan saman kaavan mukaan.

Kuolettava ainutlaatuisuus

Olen tästä monessa kodissa  tunnistettavasta ilmiöstä puhunut betoniseinänä. Päihderiippuvuuden ehkä tyhjentävin ja uuvuttavin oire, joka tekee tyhjäksi kaikki läheisten hyväntahtoiset auttamisyritykset, tuomitsee ne toimimattomiksi. Sitä sanotaan myös kieltämiseksi, mutta hyvin sitä kuvaa myös puutteellinen todellisuudentaju. Se, että alkoholisti näkee itsensä sitkeästi erilaisena, kuin kaikki muut päihderiippuvaiset. Ainutlaatuisena muttana.

Ei tässä kato mitään

Tähän törmää parikymppisessä nuoressa miehessä, jolla on elämä edessä ja kaikki on ”vain hauskanpitoa” kaljaa menee joka viikonloppu ja kannabista pössytellään vain viihteen vuoksi. Tosin koulu on jäänyt kesken, päivät menee nukkuessa ja vanhemmat ovat hädissään. Elämä on pysähtynyt sumuun.

Samoin törmää  kolmekymppiseen perheenisään, joka näkee alkoholismin vain rappioalkoholisteissa ja joka pystyy olemaan juomatta kun haluaa, käy töissä ja hoitaa asiansa. Käyttää valtavasti aikaa ja enegiaa juomisen hallinan todisteluun. Vaikka hallinta on mennyt jo monta kertaa.  Välillä lähtee lapasesta ja pinnaa kiristää, perhe-elämä ja parisuhde hiertää.

Tähän törmää keski-ikäisessä miehessä, jolta on perhe lähtenyt ja kortti kuivumassa ja aamulla pitää ottaa korjaussarjaa, päästäkseen käyntiin. Voidakseen mennä töihin, jos työpaikka vielä on. Tämä mies tunnetaan kovana työmiehenä, tosin aika moni työkaveri on jo pidempäänkin miettinyt, että taisipa tuo tuoksahtaa vähän viinalta taas alkuviikosta. Huonovointisuus näkyy jo ulospäin. Sairaus etenee.

Tähän törmää myös 70-vuotiaassa kotinsa, perheensä, sosiaaliset suhteet, työnsä ja terveytensä menettäneessä miehessä, joka asuu hoitokodissa. Hän on mies, joka on käynyt nuo kaikki vaiheet läpi. MUTTA hänellä ei ole ongelmaa. Hän näkee vieläkin vain heidät jotka juovat enemmän. Hän on erilainen. Ainutlaatuinen.

Voidakseen alkaa toipua ihmisen pitää  nähdä samankaltaisuuksia muiden päihderiippuvaisten kanssa. Ja keskittyä niihin. Siitä toipumisessa kyse.

Ja yhtä hyvin tuo mies voi olla nainen.

Vertaistuki

Ajatelkaapa. Kun kertoo omasta elämästä, toinen löytää siitä itsensä ja tapahtuu herääminen, joka tuntuu sielussa. Toipuminen käynnistyy. Ei tarvitse todistaa, yrittää muuttaa toista, käännyttää. Ei tarvitse kontrolloida.

Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuttava voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
– William D. Silkworth lääket. tri

Ei ole syyllisiä, ei ole väärin toimivia tai huonoja ihmisiä. Toimimme kuten parhaaksi näemme ja kykenemme niissä olosuhteissa, joissa elämme. Elämässä, jossa epänormaalista on tullut normaalia.

On vain ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä vaikean sairauden kanssa. Usein edes oikeasti ymmärtämättä millainen sairaus on. On ihmisiä, jotka sairastuvat rinnalla. Ihmisiä, jotka tarvitsevat tietoa, tukea, apua ja hoitoa.

Havahdutusta, jossa samankaltaisuus pelastaa kuolemalta ja vapauttaa.

HUOM! Tekstissä mainitut esimerkkimiehet ja heidän kokemuksensa eivät ole yksittäisten ihmisten tarinoita vaan monen tarinan summa.