Avainsana-arkisto: alkoholisti

PILLERITÖNTÄ PÄIHDETOIPUMISTA

Alkoholismista toipumaan

Pilleri, nenäsuihke, tulevaisuuden deodorantti tai imeskelypastilli eivät koskaan pysty tekemään sitä psyykkistä, henkistä, sosiaalista työtä, antamaan sitä voimaantumisen ja onnistumisen kokemusta, mitä toipuminen vaatii, sitä työtä mikä tehdään päihdehoidossa, jossa päihteettömyys ja elämänlaadun paraneminen viedään uudelle tasolle. Hoidossa, jossa toipumista mitataan myös läheisten kokemuksen kautta. Tähän eivät hyvää tarkoittavat pillerit ja kapselit koskaan pysty, vaikka niin meille tässä nopeiden ja helppojen ratkaisujen maailmassa syötetään- ota pilleri niin voi vielä juoda, olla kuten muutkin. Niinkö? Vai enemmänkin jatkaa elämää, joka ei varmasti tunnu hyvälle, pitää kulisseja yllä, elää yhä edelleen siinä uskomuksessa, että jonakin päivänä, jotenkin ongelma on hävinnyt.

 Tehokkaat välineet

Läheisen näkökulmasta pilleri saattaa tuoda jonkinasteisen helpotuksen hetkellisesti, mutta poistaako se tarkkailua, kontrollointia, keveneekö kodin ilmapiiri ja luottamus alkaa palautua? Usein miten ei. Sillä suurin osa toipumistyöstä on tekemättä, se työ mikä tehdään itsetuntemuksen, itsetunnon, tunnistamisen, kasvun, tiedon saamisen ja puhumisen kautta. Se työ, missä alkaa nähdä elämän ilman päihteitä mahdollisena, viisaana ja usein lopuksi jopa ainoana vaihtoehtona.

Miksi ajattelen ja uskon näin? Kuulemme kokemuksia yrityksistä, mm. Antabus, Selincro, joista hetkellinen apu, mutta kun tilanne sitä vaatii, ne on lopetettu, milloin mistäkin syystä, milläkin selityksellä. Ajattelen näin myös, koska kuulen potilaiden ja läheisten kokemuksia näistä yrityksistä. Kuulen sen hämmästyksen mikä seuraa, kun käyttöön otetaan toipumiskeskeiset välineet: ihmisen kohtaaminen, sairauskäsitys, riippuvuusajattelun osaaminen, minnesota-mallin soveltaminen, päihteettömyys, usko toipumiseen ja ihmiseen, ratkaisukeskeisyys, perhekeskeisyys, vertaistuki jne. Kuulen sen hämmästyksen, johon itsekin voin täysin läheisenä samaistua, hämmästyksen siitä, miten selkeitä ja yksinkertaisia perusvälineet toipumiseen ovat. Näen sen hämmennyksen ja kuulen kysymyksen ”Miksi tätä ei ole tarjottu aikaisemmin, miksi tästä ei puhuta?”

Päihderiippuvuus on myös hävetty ja syyllistetty sairaus, kun samaan aikaan alkoholi on yhteiskunnassamme hyvin tärkeä asia. Alkoholista puhutaan paljon, sitä juodaan paljon, sitä pidetään sosiaalisiin tilanteisiin kuuluvana. Alkoholista kieltäytymistä pidetään helposti outona ja sitä kyseenalaistetaan. Jopa päättäjämme tuntuvat ajavan alkoholiasiaa sellaisella innolla, että välillä ihmetyttää, miten tämä hermomyrkky voi olla niin tärkeä asia. Eipä siis ihme, että päihdeongelman kanssa taistelevalle pilleri tuntuu varmasti oivalta ratkaisulta. Pillerin eräs lupaushan on, vaikkakin valheellinen, että voit olla kuten muut. Sovit joukkoon. Siihen joukkoon, jossa alkoholi oli siis sopimisen mitta. Tämä on tappava illuusio.

Yrityksiä ja epäonnistumisia

Tosiasia on, että monet päihderiippuvaiset hakevat apua, yrittävät lopettaa yksin, lupaavat lopettaa lukemattomia kertoja, lukevat kirjoja, päättävät, kontrolloivat, käyvät lääkärissä, psykiatrilla, psykologilla, perheneuvolassa, pariterapiassa, vaihtelevat juomalaatuja, piilottelevat, salaavat, kaunistelevat ja valehtelevat ts. kokeilevat kaikkia keinoja päästäkseen eroon ongelmastaan. He kokeilevat kaikkea, paitsi päihteestä luopumista. Ainakaan kokonaan, sillä elämä ilman alkoholia tai muuta päihdettä tuntuu monesta aivan mahdottomalta ajatukselta. Toipumisen isoin osa on kuitenkin elämäntavan muuttaminen. Pillereillä haetaan haittojen vähentämistä ja pahimmillaan vahvistetaan kuvaa mahdollisuudesta päihteiden käytön jatkamisesta kohtuukäyttäjänä. Pillereillä ei kohdata todellisuutta, vaan sitä halutaan pehmentää, jätetään usein kokonaan tarjoamatta päihteettömyys vaihtoehtoa. Miksi? Väitän että koska siihen ei sydämestään uskota ja koska pillerit ovat myös bisnestä, koska alkoholi on bisnestä. Tällöin ei siis tarjota parasta mahdollista hoitoa. Miksi? Mielestäni tällainen viittaa siihen, ettei uskota toipumiseen, ihmisessä olevaan sisäiseen voimaan ja kykyyn. Ei uskota ihmiseen. Ja mielestäni ei myöskään ymmärretä päihderiippuvuutta ja riippuvuusajattelua.

Toipumisen ihme

Jokaisessa kohtaamassani toipuvassa potilaassa ja hänen läheisessään näen toipumisen ihmeen, kun joukkoon kuuluminen ei enää olekaan niin tärkeää, vaan tärkeimmäksi nousee pelko oman elämän puolesta, työn menetyksestä, perheen lähtemisestä, jopa kuolemasta. Joskus takana saattaa olla sen vittumaisen akan tai ukon viimeinen varoitus, kun antabukset, selincrot, naltreksonit, lupaukset ja yritykset on kokeiltu, kun muutoksesta tulee väistämätön vaihtoehto. Ja kun sen kynnyksen ylittää on kaikki sittenkin melko yksinkertaista, ei aina helppoa, mutta yksinkertaista. Tarvitsee vain ottaa ensimmäinen askel ja luopua uskomuksesta, että on oltava kuten muutkin. Lakattava tyystin ja aloitettava matka omaan itseen. Paras ensisijainen lääke siihen on puhuminen, vertaistuki, kohdatuksi tuleminen, joukkoon kuuluminen. Oikeasti.

Toipumisen ihmeessä ihminen alkaa uskoa itseensä ja siihen että mahdoton on mahdollista, kuten meillä täällä Pohjanmaalla sanotaan “Maharotoonta ei ookkaa.” Silloin toipuminen ei olekaa enää ihme, vaan se on täysin mahdollinen ja saavutettavissa oleva lopputulos. Ja todellakin, ilman pilleriä.

Lämmöllä, Riitta

 

 

 

SYYSKUUN ÄLÄ JÄÄ YKSIN -PÄIHDE -JA LÄHEISLUENNOT SEKÄ TAPAHTUMAT

KAUHAJOKI 

Ti 05.09.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN- päihdeluento 

FB_kasvo_8468Petri Kankaanpää

TI 19.09.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento 

FB_kasvo_8415Mika Koivula

Luennot  ja avopäihdehoidon startit 06.09 ja 20.09 samassa osoitteessa: Oikeahetki, Kauppatie 38, Kauhajoki

MAALAHTI 

Ti 12.09.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  / Petri Kankaanpää

Luento ja avopäihdehoidon startti ke 13.09.2017 samassa osoitteessa: Långtået 5, Maalahti

VAASA 

To 21.9 .2017  ÄLÄ JÄÄ YKSIN puheilta Vaasassa -Läheisriippuvuus ja toipuminen   

FB_kasvo_8298Riitta Koivula

Mitä on luvassa? Ilta puhetta läheisriippuvuudesta, päihderiippuvuuden vaikutuksista perheeseen, läheisiin. Miten läheisriippuvuus puhkeaa, mitä se oikeastaan on, miten se etenee? Läheisriippuvuuden oireet ja tunnistaminen ja tuo tärkeä, mutta vähän puhuttu läheisen toipuminen. Miten läheinen voi toipua ja miksi pitäisi toipua?
Tule kuuntelemaan puhetta, pohdintaa, vakavaa ja havahduttavaa, unohtamatta huumoria. Puhe pulppuaa toki oman toipumiskokemuksen siivittämänä, mutta myös vankalla ammattilaisen näkökulmalla ja kokemuksella. 

Ilta osoitteessa: Vaasan setlementtiyhdistys ry, Kapteeninkatu 39,  65100 Vaasa. Ovimaksu 10€/hlö

Ti 26.09.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  

harri nymanHarri Nyman

Luento os. Työpaja Upseeri, (Entisen Upseerikerhon tilat) Läntinen Kasarmintori 6, 65100 VAASA

Ke 27.09.2017 Avopäihdehoidon aloitus Långtået 5, Maalahti

ILMOITTAUTUMINEN:

Ilmoittautuminen ei ole pakollista, mutta suotavaa. Ilmoittautua voit laittamalla luennoitsijalle sähköpostia nimi.sukunimi@oikeahetki.fi, soittamalla tai tekstiviestillä tai sähköisesti tästä tapahtuma -sivujemme kautta: Oikeahetki -tapahtumat

Muutokset luennoitsijoissa mahdollisia. Kahvi -ja tee tarjoilu.

TULOSSA MYÖS VIIKONLOPPULÄHEISILLE:

2017-29.9.-1.10.-viikonloppu-laheisille

HUOM! Paikkoja rajoitetusti, joten varaa omasi sukkelasti: Ilmoittaudu HyvänOlon viikonloppuun

NYT MEILLÄ! RAHOITUS JA OSAMAKSU – MAKSA HOITO SINULLE SOPIVISSA OSISSA: Lue lisää rahoituksesta

SYDÄMELLISESTI TERVETULOA MUKAAN -ÄLÄ JÄÄ YKSIN.

Toukokuun päihde-ja läheisluennot sekä hoidon starttipäivät

KAUHAJOKI 

TI 02.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN-päihdeluento / Riitta 

TI 30.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento / Riitta

Avopäihdehoidon startti 31.05. Oikeahetki, Kauppatie 38, Kauhajoki

SMEDSBY, KORSHOLM

Ons 03.05.2017 klo 17.30-20.30  DU ÄR INTE ENSAM -föreläsning om missbruk / Nina 

Föreläsning på adressen Seniorpunkten/Folkhälsans hus /  Ti 09.05.2017 Start för öppenvård Långtået 5, Maalahti

TEUVA

TI 16.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento Mika

Paikka:  Otto Syreenin talo, Teuva  /  Ke 19.04.2017 avopäihdehoidon aloitus Oikeahetki, Kauhajoki.

MAALAHTI /MALAX

TI 09.05.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  / Petri

Luento os. Långtået 5, Maalahti / 10.05.2017 Avopäihdehoidon aloitus Långtået 5, Maalahti

LA 20.05.2017 klo 12-15  DU ÄR INTE ENSAM -föreläsning om missbruk / Nina 

Föreläsning på adressen  Oikeahetki Maalahti /

Ti 23.05.2017 Start för öppenvård Långtået 5, Maalahti

VAASA

TI 30.05.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  / Petri 

Luento os: Vaasan setlementtiyhdistys Ry /Palosaari VAASA Kapteeninkatu 39, 65200 Vaasa31.05.2017 Avopäihdehoidonaloitus Långtået 5, Maalahti

ILMOITTAUTUMINEN LUENNOILLE:

Ilmoittautuminen ei ole pakollista, mutta suotavaa. Ilmoittautua voit laittamalla luennoitsijalle sähköpostia nimi.sukunimi@oikeahetki.fi, soittamalla tai tekstiviestillä tai sähköisesti tästä tapahtuma -sivujemme kautta: Oikeahetki -tapahtumat

Muutokset luennoitsijoissa mahdollisia. Luennot ovat maksuttomia. Kahvi -ja tee tarjoilu.

TERVETULOA, VÄLKOMMEN!!

SEKSIKÄS RYYNÄÄMINEN -TYLSÄ TOIPUMINEN?

Sieltä se mun vittumainen akka nyt tuli, huudahti Mika läheisluennolla perjantaina mennessäni sinne esittäytymään. Arveletko reaktioitani? Yleisön reaktioita? Reaktio oli naurunremakka. Mikäs siinä totuudessa ja toki Mika lisäsi perään, miten kummallista se on, että raitistumisen jälkeen siitä vittumaisesta akasta tuli ihan rakastettava vaimo. On hieno kuulla miehensä sanovan noin ja on ihan hyvä kuulla totuus myös siitä, miten hän oikeasti ajatteli juovana aikana. Se on ollut hyväksyttävä ja ymmärrettävä. Tällä kokemuksella se on myös erittäin loogista. Päihderiippuvuuden, alkoholismin sekä läheisriippuvuuden ymmärtämisen ja tunnistamisen avulla se on myös helpompaa, mutta yhtä lailla on ollut hyväksyttävä ja nähtävä itsensä läheisenä, läheisriippuvuuteen sairastuneena.

Toipumisen ja hyväksymisen myötä minä myös tiedän olleeni vittumainen, kaiken sen kaiken muun lisäksi. Minkä kaiken? No, sen kaiken millainen minusta oli tullut vuosien saatossa jo lapsuudessa opittujen selviytymis–ja käyttäytymismallien myötä. Itse voin tunnistaa sairastuneeni jo lapsuudessa, mutta usein sairastuminen läheisriippuvuuteen voi tapahtua missä elämänvaiheessa tahansa.

Minä en tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olin, hain hyväksyntää ja suoritin. Olin epävarma, mielestäni mikään ei riittänyt, kulissit ja ulkoiset asiat olivat tärkeitä. Pelkäsin auktoriteetteja, nostelin ihmisiä jalustalle ja he kaikki olivat minua parempia viisaampia. Halusin olla kuten siskoni ja veljeni, koin itseni mitättömäksi heidän rinnallaan, tunsin ulkopuolisuutta. Ja kun jalustat sitten keikahtelivat, olin pettynyt ja vihainen.

Odotin kiitosta ja kun sain sitä, en osannut ottaa sitä vastaan, tuntui tyhjältä. Mikään ei täyttänyt rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kuppia, ei mikään. Ja koko ajan elin elämää eteenpäin, kävin koulua, välillä masenteli, juhlin kavereiden kanssa viikonloppuisin, tein typeryyksiä. Opiskelin, halusin sairaanhoitajaksi – hoitoala, kuinkas muuten. Tapasimme Mikan kanssa ja siitä lähti yhteinen taival. Oppipolku elämään ja itsensä löytämiseen.

Läheisriippuvuuteen sairastumiseen tarvitaan, että joku elämäsi osa on toimimaton, usein puhutaan toimimattomasta perheestä. Lapsi on avuton, mikäli lapsuuden perhe on toimimaton, syystä tai toisesta, joita voivat olla alkoholismi tai muu päihderiippuvuus, narsismi, masennus, läheisriippuvuus, suvun /perheen tragediat jne. Läheisriippuvuudessa on mielenkiintoista se, ettei myöskään aikuisuus sinällään suojaa siltä ja tästä ovat todisteena lukuisat puolisot ja perheen isät ja äidit, joiden lapsi on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Läheisriippuvuuteen voi siis sairastua kuka vain, ellei perusta ole kunnossa. Väitän, että vaikka olisikin, ei kukaan vanhempi ole immuuni lapsen sairastumiselle, eikä kukaan ihminen ole immuuni toistuvalle henkiselle, psyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle kaltoinkohtelulle, jonka päihderiippuvuus tuo mukanaan. Ei kukaan, sillä läheisriippuvuus on sitkeä, vahva ja tuhoisa tauti. Usein kuulee ihmisten kokemuksia, siitä miten on otettu ero ja jätetty puoliso tai tehty irrottautumista lapsesta, mutta samat asiat toistuvat, olo ei kohennu, voidaan huonosti, tilalle tulee uutta toimimattomuutta.

Läheisten toipuminen ei ole menneisyydessä elämistä, katkeria kommentteja lapsuudesta tai nykyhetkestä. Se ei ole puolison haukkumista ja valittamista. Toipuminen on itsensä hoitamista, hyväksymistä ja vahvistumista, se on ajatusmyllyn, tuon läheisille niin tunnusomaisen oireen, hiljenemistä. Se on elämäniloa, turvaa, anteeksiantoa. Toipuminen on työtä oman hyvinvoinnin eteen, vanhasta irtipäästämistä. Toipumisessa peili käännetään itseen ja puhutaan vähemmän toisesta. Huomattavasti vähemmän ja kun puhutaan niin sävy muuttuu.

Nykyään Suomessa keskustellaan paljon päihderiippuvuuden hoidosta ja sen kehittämisestä. Samoin keskustelu alkoholin, kohtuukäytön ja alkoholistien toipumisen ympärillä on kiitettävää. Samaan aikaan tämä korostaa sitä miten läheisten hoidosta, hoitoon pääsystä ja ohjaamisesta tuskin kuulee sanaakaan, puhumattakaan toipumiskokemuksista ja niiden jakamisesta. Missä ne ovat? Miten läheiset huomioidaan keskusteluissa? Selviytymistarinat, jotka tuovat oksennuksen kurkkuun ja saavat ihmiset kauhistelemaan ja pitämään selviytymistä urotekona ovat hittejä, mutta miten on alkoholistin aikuisen lapsen tarinan kanssa? Vaikkapa nuoren naisen, joka on tunnistanut oireet itsessään, voi huonosti, haluaa muutosta. Ei niin raflaavaa, mutta sitäkin vaikuttavampaa. Toipumista, vapautumista omaan elämään, ei muiden. Eikö näitäkin tarinoita olisi hyvä tulla lisää ja kuulla? Tarinoita toipumisesta, siitä miten onnistuit siinä?

Läheisten ääni on edelleen aivan liian vaimea, vaikka meitä on enemmän. Miten läheinen saa hoitoa, maksusitoumuksen, ohjausta Suomessa? Miten usein törmää tilanteeseen, että läheisen toipuminen katsotaan ykköseksi ja sitten vasta päihderiippuvaisen, joka on erittäin suositeltava tilanne erityisesti silloin, kun päihderiippuvainen ei ole valmis hoitoon. Tätä ajatusta tai mahdollisuutta monet tapaamistani ihmisistä eivät ole edes kuulleet. Läheisen lähtiessä hoitamaan itseään mahdollistuu myös päihderiippuvaisen havahtuminen.

Päihderiippuvuus ja läheisriippuvuus ovat helvetillisiä sairauksia, joiden hyväksymisessä ja tunnistamisessa sairaudeksi meillä on Suomessa vielä töitä tehtävänä. Näiden sairauksien tunnistamiseen ja hoitoon panostamisella on varmaa, että säästyy rahaa, puhumattakaan hyvinvoinnin lisääntymisestä ja toipumistarinoiden vahvistumisesta. Eikä kumpikaan ole parempi toistaan.

Toipumistarinoissa on voimaa. Niiden myötä vittumainen akkakin muuttuu rakastettavaksi vaimoksi.

LOKAKUUN LÄHEISILTA KAUHAJOELLA 27.10.2016. Tule mukaan.

20161027-ilta-laheisille-copy_01

ALKOHOLISTI JUO- KUULETKO TOISTON KUTSUN?

Oletko miettinyt, miksi joku ikävä asia toistuu elämässäsi? Miettinyt ja tuskaillut, miksi se ei vain mene pois?

Elämä on kummallinen, usein rankkakin sarja tapahtumia. Jokaisella tapahtumalla on tarkoitus ja varsinkin niillä toistuvilla tapahtumilla. Minulle toistuvat tapahtumat ovat aina olleet elämän tapa herätellä, kutsua muutokseen. Jälkeenpäin ajatellen sen näkee toki paljon selvemmin, mutta nykyään myös tunnistan nuo muutoksen kutsuhuudot paremmin.

Siinä, mikä toistuu, piilee avain kasvuun ja oivaltamiseen. Nyt kohdistamme katseen ja ajatuksen luonnollisesti negatiivisiksi kokemiimme tilanteisiin. Kuten kumppanin ryyppäämisen aiheuttamat tilanteet. Sopii meille läheisille ja yhtä hyvin alkoholistit painivat saman asian kanssa.

Millaisiin toistoihin sitten olen törmännyt? Vahvimmin niihin, joihin törmään myös tänään tehdessäni töitä päihdeperheiden kanssa. Nuo toistot ovat poistuneet omasta elämästäni, mutta ne kuuluvat keskusteluissa läheisten ja päihderiippuvaisten kanssa. Sama hätä, turhautuminen, syyttäminen, syyllisyys, loukkaantuminen, pettymys, epätoivo, viha, raivo.

Sama toisten syyttäminen. Esimerkiksi anoppi oli joskus erinomaisen hyvä kohde syylliseksi, kuten minäkin anopille ja koko suvulle. Minä olin järkky miniä, jonka takia Mika painoi töitä kuin mielipuoli  ja uupui. Sitten oli ymmärrettävä univaikeudet, stressi, ahdistus, masennus ja olipa siellä lapsuudessakin asioita, jotka antoivat pontta juomiselle. Joka tapauksessa voi sanoa, että juomisen syyt ja selitykset ovat aina jossain muualla kuin siinä, että joku juo liikaa. Siis ihan muualla kuin niiden pitäisi olla. Siksi ne myös ovat vain selittelyä, tulivatpa sitten läheisen tai potilaan suusta. Selittely puolestaan on sairauden oire.

Toistona kuulemme myös, että hyvästä, kiltistä, ahkerasta, ihanasta lapsesta on tullut hirviö tai vähintäänkin ihminen, jota läheinen enää tunnista.

Toistona kuulemme, että on kuin puhuisi betoniseinälle, teflonpannulle, vesi hanhen selästä.

Toistona kuulemme, miten on pitkiäkin ajanjaksoja jolloin kaikki on hyvin, mutta sitten taas.

Toistona kuulemme, että se lupasi, että sitten kun, niin loppuu. Tämä oli viimeinen kerta. Kuulemme, miten läheinen sanoo, etten jaksa enää, olen uupunut, nyt lähden. Kuulemme tarinoita miten lähdin ja palasin, kun se lupasi, että nyt se on loppu.

Toistona kuulemme, miten helvetin paha on elää, kun toinen juo, eikä halua muutosta.

Toistona kuulemme, että nyt minä lähden. Avioero.

Toistona sanomme, että muutos lähtee sinusta.

Oli nelikymppisenä hurjaa huomata, miten siihenastisessa elämässäni oli toistunut sama teema, ensin isäni ja sitten mieheni kautta. Fakta, johon ei haeta syyllisiä vaan se on todettava. Oli olemassa iso vaara, että minusta tulee uhri. Sitä taisin jo olla, kunnes näin että tämä kaikki tapahtuu muille ja minulle, koska minun on opittava siitä jotain. En ollutkaan enää lastu laineilla vaan minusta tuli toimija. Ja pienestä pitäen minua on opetettu. Läheisriippuvuudessa oli ja on minulle siis tärkeä oppi ja viisaus. Siitä toipuminen on tuonut minut siihen mitä olen tänään.

Ihmisessä itsessään oleva, joskin aluksi usein piiloutunut, voima, taito ja kyky ovat toipumisen ja myös hoitomme perusta. On suunnattoman tärkeää, että joku uskoo, kun itse ei vielä jaksa. Joku näkee sen, mikä piiloutunut sen minkä sairaus on peittänyt. Joku kohtaa sinut sellaisena kuin juuri nyt olet. Ja hyväksyy varmoin ottein.

Meillä rakkaan mieheni kanssa on  kahdeksas vuosi menossa. Toistot tulevat esiin toisissa aisioissa, ei juomisessa, mutta on tullut selväksi, että opittavaa vielä on. Mika sanoi hiljattain, että tuntuu, ettei tunnista itseään siitä vanhasta, ihmettelee miten on voinut olla sellainen. Koemme samoin, mutta vaikka aika tuntuu utuiselta jo kaukaiseltakin, sitä ei pidä unohtaa. Se on peruutuspeilin kuva tarvittaessa meille kummallekin.

Meillä on toistunut toipumisen mukanaan tuoma muutos, kasvu. Oikoreittiä siihen, ei ole vaan jokaisen on tehtävä työ itse, oman toipumisen eteen.

Muutos tapahtuu, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Pakko. Väistämätöntä. Toisto osoittaa meille myös suunnan, joka on itseemme. Se ei osoita toiseen, toisiin. Se osoittaa ainoaan mahdolliseen oikeaan suuntaan, siihen suuntaan, jossa voimme muutoksen saada aikaan, jossa se tulee näkyväksi. Minussa, sinussa.

Ja sitten vuosien kuluttua törmää vahvistukseen:

VALON SOTURI TIETÄÄ, että tietyt hetket toistuvat.

Hän näkee usein edessään samat ongelmat ja tilanteet, joihin on törmännyt jo aiemmin, ja silloin hän masentuu. Hän ajattelee, ettei pääse eteenpäin elämässään, koska samat vaikeudet ovat taas vastassa.

”Olen kokenut jo tämän”, hän valittaa sydämelleen.

”Niin oletkin”, sydän vastaa. ”Muttet ole päässyt koskaan yli.”

Silloin soturi ymmärtää, että toistuvilla kokemuksilla on yksi ainoa tavoite: niiden tarkoitus on opettaa hänelle sellaista, mitä hän ei halua oppia.

– Paolo Coelho –

Mikä sinun elämässäsi toistuu? – ÄLÄ JÄÄ YKSIN.

Alkoholilaki- onneton yritys eurooppalaisuuteen?

Oletko lukenut  eurooppalaisen alkoholiuudistuksen listan – Eurooppalainen alkoholiuudistus on vihdoin täällä ? Mitä kaikkea se merkitsisi suomalaiselle alkoholin juomiselle? Kuten peruspalveluministeri Rehula on sanonut, käsittely vaatii aikaa, koska on kyse isoista muutoksista. Suuremmista, kuin piti. Onneksi joku haluaa miettiä rauhassa. Suuresta kohusta ja ”riemurepeilystä” huolimatta, alkoholilaki vaatii vielä hyväksynnän, jota se ei ole saanut, joten meillä on aikaa. No ahneus kasvaa syödessä tai pitäisikö paremminkin sanoa juodessa, kun laaja-alaisen näkemyksen saamisen sijaan kiirehditään ja hosutaan. 

Toteutuessaan alkoholilakiuudistus johtaa kuolemien, järjestyshäiriöiden, perheväkivallan, huostaanottojen, syrjäytymisen, avioerojen, perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, psykiatrisen hoidon ja kaiken muun hoidon ja tuen tarpeen lisääntymiseen. Ennen kaikkea se johtaa päihdehoidon tarpeen lisääntymiseen. Ja kyllä myös vartijoita ja poliiseja tarvitaan lisää.

Suurkuluttajat, jo alkoholismisairautensa alkuvaiheessa olevat, saavat pontta juomiselle. Suurkuluttajat, jotka eivät pidä itseään alkoholisteina eivätkä usein läheisetkään. Yhteiskunta kannustaa juomaan. Ja se tulee kalliiksi. Itse olen aina ajatellut, että suomalainen yhteiskunta pyrkii huolehtimaan kansalaisten hyvinvoinnista ja terveydestä. Olen uskonut eläväni yhteiskunnassa, jossa kansanterveys on prioriteetti, jota ei sivuuteta. Alkoholilakiesityksen mennessä läpi se tehtäisiin kylmäpäisesti.

Suomesta halutaan tehdä eurooppalaisen juomakulttuurin maa. On unohtunut, ettei kulttuuri muutu vain sillä, että haluaa olla kuten muut ja kuorii kermat päältä. Kulttuurin muutos vaatii vuosien systemaattisen työn, puhetta, tietoa ja valistusta. Se ei muutu sillä, että viinaa saa helpommin, joka vahvistaa vain entistä kulttuuria, sillä suomalainen juomakulttuuri on humalahakuinen. Eurooppalainen ei. En ole missään vaiheessa kuullut puhuttavan ruokaravintola kulttuurin kehittämisestä, perheiden ja sukujen kokoontumisesta ravintolaan illalliselle, pistäytymisestä yhdellä töiden jälkeen tai siitä lounaaseen kuuluvasta viinilasillisesta. Ei vaan kaikki on määrää ja saatavuutta. Paljon, helposti, enemmän, nopeasti, take-away.

Olen sitä mieltä, että tuo eurooppalaisen juomakulttuurin lista voisi olla yhtä hyvin juovan alkoholistin tekemä, hänelle se on unelmien täyttymys. Työssäkäyvälle pukumiehelle tai naiselle, jolla sairaus on aikaisessa vaiheessa, mutta jossakin syvällä jo tiedostaa, ettei juominen ole normaalia ja kontrollointi on alkanut. Perhe huomauttelee, mokia sattuu. Nukkuu ja oksentaa, laimentaa viininsä juhlissa, käy juomassa salaa muilta, on jo joutunut jo lupaamaan, ettei tämä toistu. Tuntee häpeää ja epäonnistumista enenevässä määrin.

Salarakas – alkoholi osoittaa mahtinsa. Mikäli kuolemat ja perheiden pahoinvointi ei lisäänny, viinanmyynti kasva, haittakulut eivät nouse vaan tapahtuu ihme ja Suomessa juominen muuttuu eurooppalaiseksi vain koska viinan saatavuus helpottuu, olen ilolla ja kiitollisuudella väärässä. Ja myönnän sen onnellisena! Mikäli ei, en haluaisi olla toisissa kengissä. On kummallista, ettei asiantuntijuus, ammattilaisten näkemystä ja vuosien kokemus merkitse mitään, se sivuutetaan. Sekin liittyy siihen, miten tärkeä salarakas on.

Nyt kun tässä odotellaan miten alkoholilaki – esityksen käy, me keskitymme joka tapauksessa miettimään miten päihdehoitoa ja mahdollisuutta saada hoitoa oikealla hetkellä ja sairauden tunnistamista lisätään. Me keskitymme siihen, johon päättäjienkin pitäisi keskittyä ensin, ettei mennä pylly edellä puuhun. Miksi osa päättäjistä ei pysähdy tämän asian äärelle lainkaan, eikä kuule viestejä?

Ja alkoholilaki-uudistajat unohtavat sujuvasti tupakkalain ja ne rajoitukset! Miksikö. Koska se ei koske heitä? Turha puhua mistään linjasta, kun ei sitä ole, ainakaan mitä tulee kansaterveyteen.

Tiedättekö, miten usein törmäämme toipuvien alkoholistien ja heidän läheistensä kanssa siihen, miten hankalaa on mennä juhliin ja sanoa, ettei juo, miten ympäristö painostaa ja ihmettelee. Eurooppalainen juomakulttuuri – ihan hömpänpömppää semmoinen puhe on.

 

Kirje lapsuudesta

Tänään on perjantai eli alkaa viikonloppu. Äiti on varmasti tänään taas kireällä tuulella kuten aina viikonloppuisin. Olen koulusta päästyäni silittänyt koko viikon pyykit, ettei äitillä olisi paha mieli ja hänenkin olisi kiva aloittaa viikonloppu. Iskä laittaa tänään herkkuruokaa. Se tykkää kokata aina viikonloppuisin kaikkea hyvää, vaikka viikolla se ei laita ruokaa. Yleensä äiti kuitenkin kiukuttelee varsinkin perjantai-illan ja usein se mainitsee jotain iskän juomalasista. Eikö isä saisi juoda jos sitä janottaa.. Iskä on perjantai-illalla tosi hyvällä tuulella, yleensä se antaa myös lompakosta pari markkaa.

Sitten on jo taas sunnuntai-ilta ja iskä makaa sohvalla. Muistan, että pitää pyytää reissuvihkoon vielä opettajalle merkintä, että ensi viikolla on lääkäriaika Seinäjoella koulupäivän aikana. Äiti on kaupassa, joten on pakko mennä pyytämään isältä vaikka en haluaisi. Hiivin iskän viereen sohvalle ja odotan, että tv:ssä alkaa mainostauko. Sitten en ainakaan keskeytä mitään tärkeää. Kerron, että tiistaina pitää mennä taas lääkäriin, kirjoitin jo viestin valmiiksi, mutta voisitko iskä laittaa allekirjoituksen viestin viereen. Ei vastausta. Odotan hetken, ei vastausta. Iskä vain katsoo telkkaria. Kysyn uudelleen hieman varovaisemmin, että voisitko allekirjoittaa. En saa vieläkään vastausta. Jätän reissuvihon varovasti isän mahan päälle, se ei sano mitään vaan katsoo vain telkkaria. Menen omaan huoneeseen. Iltapalalla kun menen keittiöön, reissuvihko on keittiönpöydällä ja siinä on iskän allekirjoitus.

Olen pieni lapsi ja en voi ymmärtää miksi iskä ja äiti kiukuttelee vuorotellen viikosta toiseen. Meillä ei tapella, ei ole ikinä huudettu. Pidetään mykkäkoulua viikkotolkulla jos tulee riitaa. Ei minun ole myöskään tarvinnut pelätä ketään, paitsi koulussa kiusaajia vaikka niillekään en ole tehnyt mitään pahaa. Pyrin usein tekemään asioita pyytämättä, koska saan niistä kiitosta. Olen todella ahkera, kova touhuamaan, hyvä koulussa. Silti äiti ja isä kiukuttelee vuorotellen. Kun joku olisi silloin osannut pienelle kertoa, että isän käyttäytymisen syynä on arkena kuiva humala ja viikonloppuisin alkoholi. Ei syy ole minun. Kun joku olisi osannut silloin pienenä kertoa, että äiti kiukuttelee, koska sitä ahdistaa niin paljon kun iskä juo. Alkoholia.

Kirjoittaja on toipuva alkoholistin aikuinen tytär. Teksti julkaistu hänen luvallaan nimettönä.

Katso tästä myös: Toukokuun päihdeluennot ja muu ohjelma

MIKSI ISÄ EI VOI JUODA

Istumme aamupalaa syömässä ja yhtäkkiä nuorin tyttäremme Aliina kysyy isältään miksi hän ei voi juoda yhtään, mitä tapahtuisi, jos isänsä joisi. Mika katsoo Aliinaa tovin ja sanoo.” Kerran sanoin eräälle, joka tarjosi yhtä olutta, etten ehdi nyt, ei ole aikaa viikkoa juomiselle.”

Mika myös kertoo faktat siitä, miten elimistö alkaisi vaatia lisää ja olo tulisi hankalaksi. Faktat siitä miten tärkeää toipuvalle, raittiille alkoholistille on välttää kaikkea keskushermostoon vaikuttavaa, olipa sitten kyse miten pienestä määrästä alkoholia hyvänsä. Mika kertoo myös siitä miten siskonsa luona vieraillessaan Lidl-kakussa oli maistunut alkoholi ensimmäisestä lusikallisesta ja pakkauksen luettuaan olivat todenneet siinä olevan 1,8% alkoholia. Jäi kakku syömättä.

Ei lusikallinen vahingossa kakkutilanteissa sitä tarkoita, että suinpäin kauppaan tai Alkoon rynnistäisi, mutta tietoisesti sen tehtyään on riski suuri, että jossain vaiheessa paluu entiseen on edessä. Ensin käyttäytymisen ja ajatusten muuttumisena, kärsimättömyytenä, tuona tuttuna ylivoimaisuutena ja isona egona, erilaisuuden ja selitysten palaamisena ja sitten jossain vaiheessa voisi jo alkaa kokeilemaan kohtuukäyttöä. Ensin lasillinen hyvässä seurassa. Vaarallinen valinta. Hengenvaarallinen. Siksi työssämme ja perheessämme ollaan ehdottomia sen ensimmäisen ryypyn suhteen, tietoisen sellaisen.

Syömme edelleen aamupalaa ja keskustelu jatkuu. Aliina ei käsitä, miten se voi olla mahdollista, ihmettelee ajatusta, että isä olisi humalassa viikon tai useamman päivän, ettei pystyisi lopettamaan. Hän ei muista sellaista aikaa, ei ole muistijälkiä.

Monella muulla lapsella on, moni muu lapsi elää tänäkin sunnuntaina erilaista aamupalahetkeä. Tätä me emme saa, emmekä voi unohtaa. Kuten emme sitäkään, että monessa muussa perheessä juomisen väitetään olevan vielä hallinnassa, kun kyse on vain viikonlopusta, vaikka tilanne päihderiippuvuuden arvioinnissa olisikin kaikkea muuta.

Valehtelisin, jos sanoisin, ettei suuttumus ja turhautuminen valtaa mieltä hetkittäin seuratessa puhetta holhousyhteiskunnasta ja siitä miten Alkon monopoli pitää purkaa ja viinit saada ruokakauppaan ja kaikki muukin mahdollinen liemi vain sen nimissä, että elämme holhousyhteiskunnassa ja kaiken pitää olla vapaata.

Mikäs siinä, päihdehoitoa tarjoavana tahona voisin sanoa, että näin varmistetaan meille töitä. Putkiaivoisesti ja vain yhdestä näkökulmasta se olisi niin, mutta on mahdotonta olla puoltamassa löysennyksiä, kun näkee, kokee ja tuntee ne tuhot, mitä alkoholi niin monelle perheelle Suomessa aiheuttaa. Kun on kokenut sen omassa elämässä. Kun on nähnyt pelon ja tuskan, hädän ja huolen päihdeperheen lapsen puhuessa vanhemmalleen. Kun on kuullut puhuttelevan hiljaisuuden ja nähnyt hartioitten hytkymisen ja kyynelten valumisen. Äänettömästi. Tämä on päihdehoitomme läheispäivien todellisuusterapiaa. Joka kerta.

Vapautusten ja höllennysten sijaan on keskityttävä parantamaan hoitoonpääsyä ja mahdollisuuksia, potilaan oikeuksia. On keskityttävä lähtemään hoitamaan syytä ja seurauksia ei vain vähentämään haittoja. On keskityttävä hoidon laadun ja tulosten tarkkailuun, koko perheen hyvinvoinnin lisäämisen ollessa mittarina.

Ehdottomasti on keskityttävä näkemään päihderiippuvuus koko perheen sairautena, jota sairastaa noin 10% suomalaisista. (8%miehistä ja 2%naisista lähde: Duodecim Alkoholiriippuvuus) Jokainen voi helposti tuosta laskea sen vaikutukset läheisiin, vaikkapa jokaiselle riippuvaiselle 5-10 läheistä. Tässä valossa on ihmeellistä miten äänekkäin puhe keskittyy alkoholin saatavuuden löysentämiseen tai rajoituksiin ja samaan hengenvetoon puhutaan siitä miten perhe on tärkeä, lasten hyvinvointi on ykkösasia.

Nykyisellä alkoholilailla ja hoidolla Suomen tilastot kuolleisuuden valossa, ovat surullista katsottavaa, joten olisiko nyt uutta lakia pohtiessa syytä myös olla rohkea ja puhua sairaudesta.

Vanha sanonta kuuluu, kun kumartaa jonnekin, pyllistää toiseen suuntaan. Kuningas alkoholille kumartaminen on vaarallista. Kannattaisi ainakin miettiä eräs kärkihanke, päihdehoidon kehittäminen, että systeemi olisi valmis ottamaan vastaan sinne tästä kaikesta vapaamielisyydestä tipahtavat. Että meillä olisi kattava, tehokas, hoitopolku ja hoitoonohjaus, jossa sairauden tunnistamiseen on jokaisella suomalaisella välineet. Että meillä olisi yhteiskunta jonka tunnustaa sairauden ja haluaa olla tekemässä työtä turhien kuolemien vähentämiseksi, perheiden ja lasten auttamiseksi sekä toipumisen lisäämiseksi. Että meillä on hoito, jossa toipumiskeskeisen päihdehoidon laatukriteerit toteutuvat, niihin pyritään, kehitetään ja ne ovat yhteisenä nimittäjänä päihderiippuvuuksien hoidossa.

Aamupalaa lopetellessa toteamme, ettei Aliina ole vielä ollut päihdeluennolla, koulussa on kyllä ollut jotain puhetta päihteistä, mutta sairaudesta ei ole puhuttu. Haastamme 13-vuotiastamme tulemaan kuulolle, emme kuule vastaväitteitä. Nuorimmaisemme Aaron 11v ilmoittaa, että minä tulen myös, vaikken juoppo olekaan.

Sunnuntaiterveisin,

Riitta Koivula
Psykoterapeutti

 

 

Oikeahetki päihdeluento Kauhajoki 5.3.2016 klo 18-21 /Riitta Katso lisää Oikeahetki ohjelma huhtikuussa  

19.-20.04.2016 LASTENSUOJELUPÄIVÄT TAMPERE  Riitta luennoimassa ke 20.4 päivillä aiheesta Kodin päihdeongelmien vaikutukset lapseen ja niiden tunnistaminen.
 

OMA POHJA – AVAIN ITSENÄISYYTEEN

Kurvaan alkoholistihoitolaitoksen pihasta pois, Mika jäi sinne. Sisälläni turta, tyhjä olo. Pää on tyhjä ajatuksista, kerrankin. Odotan onnen ja ilon tunnetta, mutta sitä ei tule. Sen sijaan huomaan itkun yrittävän tulla ja ihmetellen. Pyristelen vastaan, mutta ajettuani riittävän kauas, itku tulee ja vie mukanaan. Olen helpottunut, mutta samalla minussa nousee pelko. Pelkään mitä tulee tapahtumaan, kun Mika raitistuu, miten minun käy. Yhtäkkiä näen eletyn elämäni 39 vuotta siinä ja hylkäämisen pelko, pelko yksinjäämisestä on voimakkain tunne. Konkreettisesti pelko siitä, että nyt Mika näkee kuinka huono ihminen minä olen ja jättää minut. Mitä, jos Mika ei olekaan alkoholisti ja tämä on minun syyni, jos se sittenkin osaa juoda ja olla kohtuukäyttäjä, mitä jos ne kaikki syytökset ovatkin totta. Mitä jos, minä todella olen huono vaimo, vittumainen akka, niin huono, että sen takia on juotava.

Kaikkien näiden ajatusten keskellä järki sanoi EI. Se sanoi, ota rauhallisesti, anna ajan kulua. Huomasin toteavani, että minäkin tarvitsen apua, ettei tämä ei ole ole paha juttu, tämä on hyvä juttu, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Ajellessani kotia kohti soitin Päiville, joka oli kertonut minulle läheisriippuvuudesta, toipumisesta. Päivi kysyi minulta, olenko minä läheisriippuvainen, muistan todenneeni, että varmasti olen, mutta sisälläni en vielä hyväksynyt sitä, ymmärtänyt. Ihan kuten monen alkoholistin, myös oman mieheni, olen kuullut sanovan. Tuossa ajellessani tajusin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se oli minun pohja, läheisen pohja. Pääsin kotiin.

Aika reilu kuusi vuotta sitten oli pohjan tutkimista, uutta kohti lähtemistä. Huolimatta Hellsteneistä, lukemattomista henkisen kasvun oppaista ja kaikenmaailman kursseista, joilta olin hakenut apua, oivallus tuli vasta, kun olin valmis muutokseen ja hyväksyin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa oma osuus oli nähtävä. Ei kannattanut vertailla, miten muilla on hankalampi mies, saatikka, että minä olen lukenut ja tiedän niin paljon, olenhan selviytynyt. Ei kannattanut selitellä, ei ollut enää voimaa puolustella omaa toimintaa, nähdä se jotenkin parempana kuin muiden.

Meillä läheisillä on hassu tapa. Kun alkoholistilla lääke kaikkeen on juominen, me läheiset pakenemme omaa tilannettamme intohimoiseen harrastamiseen, muiden kriiseihin (tämä oli minun juttu), tekemiseen, suorittamiseen, tehokkuuteen. Uskottelemme tekevämme hyvää uhrautumalla ja sitten kannamme kaunaa. Sanomme rakastavamme, mutta emme anna toisen olla vapaa. Haemme hyväksyntää ja rankaisemme, elleivät asiat mene kuten me olemme halunneet ja koemme sen olevan oikeutettua.

Tämän minä olen löytänyt itsestäni, löydettyäni oman pohjani. Löysin myös itsekkyyden ja sen löytymisestä olen eniten kiitollinen. Minä olin näet verhonnut sen rakkauteen ja uhriuteen. Vahvuus, marttyyrius, selviytyjä, sisukas hyväksynnän ja rakkauden hakija, omapäinen. Nuo ovat minua määritelleitä sanoja. Lapsuudesta jo opittuja selviytymiskeinoja.

Eräässä perusopuksessa nimeltään Nimettömät Alkoholistit sanotaan: Itsekkyys-itsekeskeisyys! Siinä on käsittääksemme vaikeuksiemme alku ja juuri. Sadassa eri muodossa meitä ajava pelko, itsepetos, oman edun tavoittelu ja itsesääli saavat meidät astumaan muiden varpaille ja muut vastaavat samalla mitalla. ” 

Tuo lause on ohjenuorani tänään. Toipuminen ei tarkoita täydellisyyttä, se tarkoittaa itsetuntemusta, tapahtuneiden hyväksymistä, rakkautta ja välittämistä. Se tarkoittaa virheitä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Se tarkoittaa armollisuutta itseä ja muita kohtaan, rehellisyyttä. Se on elämää!

Kuten, eräs potilaamme sanoi, positiiviset ajatukset ovat tahtotila. Rakkaus on myös tahtotila. Itsenäisyyden eteen on suostuttava taistelemaan ilman kulisseja, suojaukset on laskettava.

Mikan läheispäivien aikana kohta seitsemän vuotta sitten tempperamenttinen terapeuttimme kysyi minulta, mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen. Ehkä elämäni tärkein kysymys, jonka kuulin. Onneksi.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 98v!

Rakkaudella, Riitta

SOVINTO

Katsottava se oli eilen.

Sovinto, Sikalat, Svinalängorna, elokuva alkoholismista, pohjaton suru, ahdistus, hätä, huoli, viha, läheisriippuvuus, kieltäminen, puhumattomuus, paska sairaus, itsensä suojaaminen, selviytyminen, raato rehellinen, totta. Anteeksianto. Hyväksyminen.

Siinä se on jo alkumetreistä. Taiten luotu alkoholistiperheen tunnelma, jonka tunnistamiseen ja havaitsemiseen ei kellään, joka on alkoholismisairauden ilmapiirissä kasvanut, mene kauaa. Huolimatta perheidyllistä, johon kuuluu kiva talo ja elämässä pärjääminen, kaksi lasta ja vaikutelma onnesta.

Puhelimen soidessa tai äänensävyn muuttuessa tiedämme mitä on tulossa, me aavistamme sen, sillä olemme harjaantuneet aavistamaan, lukemaan tilanteita, reagoimaan. Monesti aavistamme jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Ja sitten vain toteamme tilanteen.

Olemme usein mieluummin pois kotoa tai sulkeudumme huoneeseen, pakenemme johonkin. Eilen leffaa katsoessa totesimme kyynisesti, että alkoholistien lapset saavat paljon ainakin raitista ilmaa, sillä kotona ei voi, ei halua olla.

Kontrollointi näyttäytyy maton suoristeluna ja hammasharjojen asetteluna. Pilkun viilaamista ja muiden ohjailua, joka on kontrollointia ja oman turvan rakentamista puutteellisin keinoin. Siivousintoilua tai kykenemättömyyttä huolehtia mistään, aggressiivisuutta, ne me tiedämme. Kontrollointia naamioituna huolehtimiseen ja välittämiseen, joka usein lähipiiristä tuntuu epämukavalta. Se on kontrollointia ja pelkoa naamioituna näennäiseen huolettomuuteen ja rentouteen. Pakonomainen ja selkäytimestä tuleva, tuttujen mekanismien laukaisema käyttäytyminen. Se, mitä itse ei edes huomaa.

Alkoholismin eteneminen kohti pohjaa on väistämätön, huolimatta äidin rakkaudesta, isän rakkaudesta, vanhemmuudesta, huolimatta niistä samoista asioista ja arvoista, jotka ovat meille kaikille tärkeitä. Persoona muuttuu, äiti katoaa, isä katoaa. Kaipuu ja rakkaus jää. Kipu ja tuska, järjettömyys, ahdistus, pelko jännitys ovat syynä miksi suojaudumme voimallisesti pahaa vastaan. Sitä järjetöntä pelkoa ja kysymystä, kalvavaa epäilystä etteivät vanhempamme rakasta meitä. Alamme vihata, kannamme kaunaa, yritämme pelastaa, syytämme muita pahasta olostamme, eniten itseämme. Itse asiassa monet oireistamme ja jopa käyttäytymisemme on samaa, kuin alkoholistilla. Tunne siitä, ettei mikään ole totta ja aitoa on tuttu monelle.

Vuosia sitten ei ollut sanaa kuvaamaan sitä tunnetta, mikä eilen vatsanpohjaan elokuvaa katsoessa tuli. Pohjaton suru kuvaa sitä nyt, sen päältä on matkan varrella poistettu viha, katkeruus, kauna ja syyttäminen. Suru nostaa pohjattoman itkun, suruitkun. Ei itku enää pelota, on ihanaa kun tietää miksi se tulee ja mistä se johtuu. Kyynelillä on lupa virrata, pahanolon kohtaaminen ei pelota, eikä sitä tarvitse väistää. Myötätunnon tunteminen kaikkia osallisia kohtaan on vapauttavaa.

Milloin selviytyminen riittää? Milloin väsymme katkeruuteen ja kaunaan, lapsuutemme tai vanhempiemme syyttämiseen? Koska meidän kuppimme täyttyy? Me tarvitsemme hetken, jolloin muutos on väistämätön. Me tarvitsemme turvan tunnistaa ja tuntea tunteita. Niitä tunteita, joita lapsuudessa ei saanut olla, sillä jos olisi ollut, niin olisi mennyt pahemmin rikki. Me olemme suojanneet itseämme selvitäksemme.

Elämässä on tultava kohta, kun kuppi täyttyy, väsyy kierteeseen, väsyy voimaan huonosti. On tultava oikea hetki, että toipuminen voi alkaa. Hetket ilmentävä itseään kriiseissämme, vastustuksessa ja toistuvissa kehissä, joita ihmettelemme. Kriisit haastavat meitä muutokseen sitkeästi ja toiveikkaina.

Ensimmäisen kerran elokuvan katsottuani mietin miksi sen nimi on Sovinto, kun se oikeasti on Sikalat. Eilen viimeinen kyynel tipahti, kun Leena silittää kuolleen äitinsä otsaa, laittaa sormukset sormiin, hyvästeli ja samalla välähti muisto vanhemmista onnen hetkenä. Siinä oli Sovinto. Helpotus.

Lapsella on yhdet vanhemmat, kaiken vihan ja kylmyyden alla on rakkaus ja haavoittunut sielu. Pohjaton äidin ja isän ikävä, jonka päällä on betonimuuri. ”Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Ei niin. Onni tarkoittaa sitä, että voit aikuisena elää vapaana, ilman katkeruutta ja syytöksiä. Uutta lapsuutta ei voi saada, mutta uuden näkökulman siihen. Itsensä ja oman elämän vuoksi.

Myötätunto, hyväksyminen ja anteeksianto vapauttavat elämään omaa elämää ja päästämään irti. Joskus niiden löytymiseen tarvitaan kuolema. Toivottavasti yhä useimmin ei.

Voimaa, Riitta

Katso tästä: SOVINTO -elokuva YLE areenassa

2015 Kauhajoen paihdeluento A3 copy_01

 

PIRTTIHIRMUN KOKEMUS TOIPUMISESTA

Peliriippuvuus, alkoholismi, läheisriippuvuus. Muutamia sanoja vaihtamalla vaikutukset käyttäytymiseen, psyykkiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja fyysiseen elämään ovat samankaltaiset. Tähän sairauteen kuuluu tiukasti myös läheisten sairastuminen. Läheisriippuvuutta voi kuvata, että yhtä kiinteästi, kuin alkoholistin elimistö tarvitsee alkoholia, tarvitsee läheinen alkoholismin mukanaan tuomaa elämää. Tämän näkeminen, myöntäminen ja hyväksyminen on keskeistä puhuttaessa koko perheen toipumisesta.

Itse huomasin toipumiseni alkuvaiheessa tämän konkreettisesti tylsistymisenä, kun kriisejä ei enää tullutkaan. Kaipasin actionia! Olin tottunut elämään sykleissä, joita sääteli Mikan juomisretket ja niiltä paluut. Elimistöni kaipasi tunnekuohujen laukaisemaa hormonimyrskyä ja sitä toimintaa mihin olin vuosia tottunut. Mitä on elämä ilman puhelinterrorismia?! Se tunne, kun puhelu menee vastaajaan 50 kertaa ja tiedät, että kaveri näkee sen aamulla. Kylläpä sitten tietää, miten MINÄ olen yrittänyt soitella ja murehtinut! Olipa tosi rakkaudellista. Se oli eräs voimakas oivallus itsestäni, joka vahvisti halua tehdä töitä ja toipua.

Fyysiset reaktiot ovat myös enemmän kuin todennäköisiä olon helpottaessa. Itse muistan alkuvaiheessa miten epäilin infarktia (hyvällä draamantajulla varustettuna), kun sain voimakkaan närästyksen, jota en koskaan ennen ollut potenut. Reagoin koko kehollani myös positiiviseen muutokseen, mutta niin olin reagoinut myös kaikkiin negatiivisiin tapahtumiin. Nämä ja monet muut reaktiot elämän eri osa-alueilla kertovat alkoholismin vaikutuksesta perheeseen ja läheisiin. Samoin ne viestivät itsensä hoitamisen tärkeydestä.

Toipuminen auttaa näkemään asiat uudesta näkökulmasta. Kuullessani nyt vastaanotolleni tulevilta läheisiltä vastaavaa käyttäytymistä, kuin itselläni edellä, kysyn miten rakkaus puolisoa kohtaan ilmenee. Missä on parisuhde, oletko siinä roolissa jota olet ajatellut, vai huomaatko olevasi äiti miehellesi? Oletko mies, joka alistuu vaimon juomiseen, peittelee jälkiä ja ajattelet, että tämä on tarkoitettu sinun elämäksesi? Oletko lapsi, joka kantaa huolta vanhemmasta sen sijaan, että vanhempasi olisi tukena sinulle?

Me läheiset elämme kokonaisvaltaisesti hengessä mukana, vaikka väitämme olevamme kunnossa ja hallitsevamme tilanteen. Kontrolloinnin tarve on vahva merkki sairastumisesta. Läheisten tarve kontrolloida asioita, elämää, toisia ihmisiä voi mennä hurjiin mittoihin. Läheisriippuvuudessa ei näe omaa tilaansa, eikä sitä, ettemme kaikista yrityksistämme huolimatta pysty kontrolloimaan toisen juomista. Hidastamaan ja vaikeuttamaan kyllä, mutta mitä apua siitä oikeastaan on, kun elämä jatkuu samanlaisena? Se sijaan, että päästäisimme irti ja antaisimme ihmisen elää omaa elämäänsä, joka olisi rakkaudellista, teemme kaikkemme muuttaaksemme häntä. Rakkauden nimissä.

Alkoholisti on alkoholin orja, läheiset ovat ajatustensa ja tapahtumien orjia. Hyvin tyypillistä on, että me läheiset puhumme vain kolmannesta persoonasta, emme itsestämme. Puhutaan alkoholistista ja hänen tekemisistään, siitä miten hänen pitäisi muuttua. Itsestämme puhumme kun kaipaamme kiitosta ja palkkiota siitä mitä olemme toisen hyväksi tehneet. Me kiellämme oman osuutemme ihan kuten alkoholisti kieltää oman sairautensa. Minun on pakko kirjoittaa tämä ja näin, koska olen itsekin näin toiminut. Ja tähänastisella kokemuksella tiedän, etten ole yksin. Katseen kääntäminen itseen ja omaan hyvinvointiin on myös tänään työssäni läheisten ja alkoholistien kanssa se tärkein. Siitä lähdetään, siitä on lähdettävä, muuten ei päästä mihinkään.

Päihderiippuvuuden hoidossa ei riitä, että lopettaa juomisen. Se on hyvä alku ja vaadittavakin alku. Läheisriippuvuuden hoidossa ero ei ole se ensimmäinen suositeltava ratkaisu, poikkeuksena fyysinen väkivalta. Nuo ovat usein pikahelpotuksia, jotka eivät kanna. Usein alkoholisti huomaa olevansa pian samassa jamassa kokeiltuaan hieman, pari ja vain viikonloppuna. Läheisriippuvuudessa ilmapiiri ja tuntemukset ovat tuttuja ja turvallisia. Tiedostamattaan läheinen hakee samankaltaista päästyään eroon edellisestä. Läheisriippuvuuden ylläpitoon käy alkoholismi, narsismi, hoitotyö, vakava krooninen sairaus tai joku muu asia. Toimimattomuus perheessä sairastuttaa, olipa se sitten mitä tahansa ja kaikki käy. Sitä paitsi kehotukset ja käskyt toimivat meihin läheisiin yhtä hyvin kuin kehotuksemme ja käskymme alkoholistille. Yleensä vastustus, näyttämisenhalua ja itseparemmintietäminen vain vahvistuu. Terveisiä Ritva -siskolle, olet rakas ja kiitos kärsivällisyydestäsi.

Lähtökohtaisesti jokaisen on keskityttävä omaan hyvinvointiin. Koko perheen muutos voi lähteä läheisen muutoksesta. Omien voimavarojen kartuttua ja uuden näkökulman myötä myös päätökset ovat terveemmällä pohjalla ja todennäköisesti pysyvämpiä. Olet varmempi viestinnässäsi ja arvostat itseäsi, saat rohkeutta ja voimaa. Auttamalla itseäsi autat siis perhettäsikin. Raadollinen totuus on, että mikäli alkoholisti ei näe omaa tilaansa hän jatkaa, mutta muutoksen myötä myös hän saa mahdollisuuden ottaa vastuun itsestään.

Toipuminen on jatkumo, joten hoidon on oltava kokonaisvaltaista ja riittävän pitkäkestoista. Hoidon tavoitteena on itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin lisääminen, perheen hyvinvoinnin ja kommunikaation kehittyminen, sosiaalisen elämän paraneminen. Toipumiseen me tarvitsemme toisiamme ja kokemuksiamme sekä vahvaa inhimillistä ja läsnä olevaa työotetta, jossa 12-askelelta vievät toipumista eteenpäin varmalla tavalla. Meidän pitää vain luottaa siihen ja tehdä oma osuutemme.

Toipuminen ei ole työtä, vaikka se vaatii työtä. Mitä sitten tarkoittaa olla toipunut alkoholisti tai läheinen. Siinä ei yli-ihmiseksi tulla vaan se on matkaa inhimillisyyteen, oman keskeneräisyyden hyväksymiseen, elämän kaikkien puolien näkemiseen rikkautena ja voimavarana. Se on matkaa ah niin vapauttavaan epätäydellisyyteen.

Voimme olla käytettävissä, mutta emme ota muiden taakkaa kannettavaksemme. Sen lisäksi, että jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme, rakastamme, hyväksymme ja hellitämme. Iloitsemme siitä, että olemme myötätuntoisia ja välitämme muista ihmisistä. Käytämme hyväksemme myös jokaisen erehdyksen, jonka olemme tehneet hyvässä tarkoituksessa.
– Löydä oma polkusi s.130-

Riitta

KOLME VUOTTA – KYNNYSTÄ MATALAKSI!

Haaveesta totta

Tiistaina tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Oikeahetki aloitti toimintansa. Motto ja toiminta-ajatus oli silloin ja on edelleen, että pidetään homma yksinkertaisena. Haluamme auttaa, välittää ja olla osaltamme luomassa toipumisen polun alkuja ja tukemassa matkaa. Jonkun mielestä kliseistä, mutta ei minulle “syntymälonkkavikaiselle”, joka jo pikkutyttönä päätin, että minusta tulee sairaanhoitaja. Sydämessä on tämä halu edelleen ja se on vain vahvistunut lukuisten kohtaamisten ja palautteiden myötä, joita olemme saaneet. Ne ovat myös syy uskoa, jatkaa, kehittää ja tehdä työtä asian eteen haasteista huolimatta.

Kohtaamisen voima

Terapeuttisen työn tärkeimmät elementit ovat aitous, rehellisyys ja elämän inhimillisyys. Teoreettinen tietopohja ja koulutus tukevat ammatillista kohtaamista, mutta tärkeintä ihmisten välillä on kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Se on tärkeämpää, kuin se mille tietoperustalle terapeutti työnsä perustaa.

Meillä marssijärjestys on tämä. Oman elämänkokemuksen hyödyntäminen terapiatyössä on voimavara ja mahdollistaa samaistumisen, vertaiskokemuksen. On helpompaa jutella ihmisen kanssa, jolla on sama kokemus. Terapeuttina itsensä ”likoon laittaminen” vaatii rohkeutta ja ehdottomasti hyvää suhdetta omaan menneisyyteen. Koulutus ja ammatillinen työote, työnohjaus sekä moni ammatillinen yhteistyö tukee tätä. Loisto yhdistelmä!

Ihmisten kohtaaminen eri elämäntilanteissa, kriisien äärellä tai muutoin muutoksen tultua väistämättömäksi, on vaikuttavaa. Nuo hetket näemme mahdollisuuksina ja uskomme niihin kätkettyyn oppiin. Tässä syy miksi iloitsemme mm. päihdeluennolle ilmaantuvista, mutta myös syy miksi välillä tulee surullinen olo, kun aistii sen valtavan kynnyksen ja häpeän mikä päihderiippuvuuteen liittyy. Monet voivat todella huonosti, perheet voivat huonosti, mutta kynnys lähteä hakemaan apua on korkea pitkään. Tähän asti se on kuitenkin ollut syy tehdä tätä työtä ja näin tulee olemaan jatkossakin.

Repivä rakkaus

Tiistaina on kolmevee-synttäriluento. Jälleen kerran avaamme tuota pelottavaa rakkaustarinaa ihmisen ja alkoholin välillä. Todellakin kyse on vahvasta rakkaudesta, joka pahimmillaan vie hengen. Kun tuo rakkaus on päässyt syttymään, puhumattakaan täydestä roihusta, jää kaikki muu sille kakkoseksi. Sen ymmärtäminen oli meille aikoinaan vaikeaa. Meillä ei ollut tietoa ja ennen kaikkea ymmärrystä, mitä on alkoholismisairaus. Juuri sairauskäsitys on kuitenkin ollut tehokkain väline ja toipumisen mahdollistaja yhdessä 12-askeleen kanssa.

Ihmisen on oltava valmis luopumaan rakkaastaan, nähtävä sen tuomat haitat ja tuhot ja koettava oma voimattomuutensa sen edessä, ennen kuin toipuminen voi alkaa. Kuka vastarakastunut uskoo ulkopuolisten varoituksia suhteesta, joka ei tee hyvää? Miksi toistuvasti pieksemisen kohteeksi joutuva uskoo kerta toisensa jälkeen selitykset, anteeksipyynnöt, hyvitykset? – Koska rakkaus on vielä niin vahva.

Ihmisen on itse löydettävä oikea hetkensä, sille tieto luo polkua. Se on alku.

Tervetuloa luennoillemme!

Lämmöllä ja kiitollisuudella, Riitta

Katso luennot tästä: Kolmeveesynttäriluento ja muu elokuun ohjelma
‪#‎häpeäheikkeneevalossa‬ ‪#‎kynnystämatalaksi‬ ‪#‎stigmaonlygrowsinthedark‬ #haeapua

HALUN VOIMA

Siitä puhe

Aina siitä puhutaan. Halusta. Muutos on halusta kiinni. Montako kertaa olet kuullut: ”Jos ei omaa halua ole, ei voi mitään. Pitää haluta itse. Ei voi auttaa ellei itse halua apua. Kyllä sitä itse pitää ensin haluta.” Alkoholismiin liittyen halu ja oma tahto -fraasit ovat jo vakiintunut tapa kuitata asia.
Mikä halu, mistä sitä saa? Mihin sitä tarvitaan? Mitä se oikein tarkoittaa? Toisen pitää haluta, mutta miten on oman haluni laita?

Haluton stressaamaan

Tämä viikko on ollut ihmeellinen viikko. Tunteiden viikko. Viikko, jossa perinteisesti olisi voinut olla monta pimahduksen ja stressaamisen paikkaa. Oman väsymyksen purkua toisiin, murehtimista siitä ehtiikö tehdä kaiken ja ajautumista stressaamisen puolelle sen sijaan, että nauttii koko hoidosta! Aikaisemmin olen ollut hirvittävä stressiherne kaikkiin juhliin ja valmisteluihin liittyen. Nyt ajattelin, että nämä juhlat menevät toisin, en halunnut stressata. Päätin, etten stressaa.

Viikko oli myös vanhan loppumista ja uuden alkamista. Kuopuksemme mieli oli haikea rakkaaksi tulleen Hannele -open jäädessä virkavapaalle. Luokan tilaisuudessa itkivät niin opettaja, lapset kuin vanhemmatkin. Kertoo jotain, eikö vaan? Toiseksi nuorimmainen päätti alakoulun ja kuuden vuoden opettavainen rupeama tuli päätöksen. Sen aikana on kasvettu paljon. Jäähyväislaulu oli ihana. Esikoisemme valmistui ammattiin ja päätti kolmen vuoden opinnot. Olemme siis valmistelleet juhlia ja eilen juhlimme.

 

mr

Uudelleen määrittelyä

Mutta siitä halusta, se on iso sana. Oleellista ei ole höpöttää fraaseja, että pitää haluta itse, olla oma tahto. Kaikki tietää sen jo! Lihaa luitten päälle kaivataan! ”Oma halu olla pitää” -lausahdus kuulostaa vastuun pakoilulta. Ehkä siksi, että se on ainoa asia mitä sanotaan, perästä ikään kuin uupuu jotain. Vai onko se vain sanojasta kiinni tai siitä miten sanotaan? Oleellisempaa voisikin olla kysyä miten teit sen, miten onnistuit. Miten löysit halun, mistä se tuli? Mitä tapahtui, mitä voin tehdä, että minullekin tulee halu. Miettikääpä, mikä ero on pohtia yhdessä mistä HALU LÖYTYY ellei sitä ole, sen sijaan että pesemme yksilöinä, perheenä ja koko yhteiskunnassa kätemme vetoamalla oman halun puutteeseen.

Minun haluni ei auttanut Mikan raitistumisessa aikanaan, se tuli hänestä itsestään. Minä olin se joka viime hetkillä mietti, ellei Mika olekaan alkoholisti ja tulee maitojunalla kotiin. Niin. Ei se todellakaan ole mikään tavaton ilmiö, että läheiset alkavat vetää käsijarrua päälle muutoksen kynnyksellä (on ollut lohduttavaa huomata sen kuuluvan taudin kuvaan ) ja alkavat keksiä syitä hoidon siirtämiselle tai ettei ehkä sittenkään, vaikka vuosia usein kymmeniä vuosia on mennyt tuskaillessa juovan kanssa. Mika halusi itse hoitoon. Ymmärsin silloin pitää suuni kiinni, enkä alkanut alkoholistin mieltä tietämättäni ruokkia ajatuksella, ettei nyt vielä. Mitä luulette miten olisi käynyt, miten äkkiä siihen koukkuun olisi tartuttu? Usko tunteeseen. Se on viisaampi kuin järki tai ego tässä kohtaa. Tai oma pelkosi muutoksen seurauksista.

Halu syntyy ja tapahtuu

Minun haluni toipumiseen tuli kuultuani sairaudesta ja sen vaikutuksesta myös meihin läheisiin. Kuusi vuotta sitten totesin tilanteen. Näin jo hieman itseäni ja omaa rooliani. Aika heikko oli happi, mutta mikä SUUNNATON helpotus oli kuulla mistä on kyse, ”se” on sairaus!!! Häpeä lähti haavojaan nuoleskellen omaan koloonsa, se oli kukistettu saman tien. Tiedolla! Se on ollut suurin vapautus ja askel kohti parempaa elämää.

Halu käytännössä

Halu olla stressitön onnistui. Mitenkö? Minulla oli tavoite, johon sitouduin. Sen voimavirtana (esikoinen valmistui sähkömieheksi) oli yksinkertaisesti HALU valmistella juhlat ilolla ja nauttia koko matkasta. Ja kun kuoppia tuli, niin tutkia OMA osuus ja pitää huoli OMASTA tyyneydestä. Rakkaudella ja anteeksiannolla, hyväksymisellä. Jonkun mielestä höpöhönpöpöä, mutta SE TOIMII!! Myös hankaliin ihmissuhteisiin. Arjen energia vampyyreihin. Alkoholismiin ja läheisriippuvuuteen erinomaisesti.

Ajattelu on tässä helpompaa, ajatuksissa päättäminen. Käytäntö on kuitenkin se mikä jää usein uupumaan, ja se tuo ajatukset todeksi, muutoksen ja halun näkyväksi. Ajattelu ei siis riitä vaan tarvitsemme toimintaa tueksi. Vasta sitten muutos, toipuminen tulee osaksi elämää ja menee eteenpäin.

 KIITTÄMINEN- The Word

Juhlien jälkeen istuimme Mikan ja kuopuksen kanssa saunassa. Pohdimme päivää ja tapahtumia. Kiitin miestäni isosta, todella hirvittävän isosta työstä, mitä hän teki juhlien eteen hiki otsassa puutarhassa ja kysyin, että mistä se voima ja halu tulee. Se, jota niin paljon hänessä arvostan. Hän totesi että, kun pitää tehdä niin tehdään. Alalauteilla istunut kuopuksemme kuunteli hiljaa ja totesi sitten. ”Iskä on tottunut tekemään töitä. Se on kova tekemään töitä.”

Kiitollisuus ja rakkaus istui lämpimästi rinnan päällä. Tämä hetki, tämä elämä ei ole itsestään selvyys, voisi olla toisinkin. Sen ajatteleminen saa suunnattoman kiitolliseksi siitä avusta ja vahvoista vertaiskokemuksista mitä olemme saaneet ja nyt saamme ja meidän kuuluukin välittää eteenpäin. Toipumisen on pitänyt tulla näkyväksi käytännössä, omassa elämässä. Totta vieköön se on vaatinut myös henkistä hikeä ja kyyneleitä, mutta näihin hetkiin se kiteytyy. Kiitos.

taivas

 

Suurin rakkaus

Alkoholi on juovan alkoholistin suurin ja ainoa rakkaus. Sairaan rakkaussuhteen on alkoholistilla katkettava viinaan (olutkin on) ja meillä läheisillä kontrolliin ja ajatteluun, että matka kohti parempaa elämää voi alkaa. Mitä tehokkaammin rakkaussuhde katkeaa ja häpeä häviää, ajattelu mitä muut ajattelevat, sen vahvemmaksi HALU TOIPUA tulee. Kuka oikeasti haluaisi vanhaa paskaa takaisin, kun on saanut elämän tilalle. Elämän, joka tuntuu, maistuu, tuoksuu. Siksi HALUA on hoidettava. Koko loppuelämä ja se onkin itseensä tutustumista ja oppimista.

Halun tullessa vahvista sitä. Mieti onko se asia, jota vain odotetaan vai voitko TOIMIA, että se tulisi?

Riitta

VAPAUTTAVAA SAMANKALTAISUUTTA VAI MUTTA?

Erään ainutlaatuisen alkoholistin kodissa

Olen pysähtynyt. Päässä lyö tyhjää, vaikka tiedän mistä on kyse. Miten tuon toisen saa uskomaan sen minkä minä näen. Miksi hän ei näe sitä, miksi hän ei usko minua, vaikka sanoo ”Olen alkoholisti, MUTTA.” Minä takerrun lauseen alkuosaan, enkä huomaa perässä tulevaa mutta-sanaa, en halua kuulla sitä. Haluan uskoa toisin, en hyväksy ettei toinen hyväksy. En tiedä onko edes kyse enää siitä kuka uskoo mitä vai vain tavasta elää tässä näytelmässä. Onko kyse vain kontrolloinnista ja vallasta, näytelmän säännön mukaisesti toistuvasta näytöksestä, jossa asiasta keskustellaan saman kaavan mukaan.

Kuolettava ainutlaatuisuus

Olen tästä monessa kodissa  tunnistettavasta ilmiöstä puhunut betoniseinänä. Päihderiippuvuuden ehkä tyhjentävin ja uuvuttavin oire, joka tekee tyhjäksi kaikki läheisten hyväntahtoiset auttamisyritykset, tuomitsee ne toimimattomiksi. Sitä sanotaan myös kieltämiseksi, mutta hyvin sitä kuvaa myös puutteellinen todellisuudentaju. Se, että alkoholisti näkee itsensä sitkeästi erilaisena, kuin kaikki muut päihderiippuvaiset. Ainutlaatuisena muttana.

Ei tässä kato mitään

Tähän törmää parikymppisessä nuoressa miehessä, jolla on elämä edessä ja kaikki on ”vain hauskanpitoa” kaljaa menee joka viikonloppu ja kannabista pössytellään vain viihteen vuoksi. Tosin koulu on jäänyt kesken, päivät menee nukkuessa ja vanhemmat ovat hädissään. Elämä on pysähtynyt sumuun.

Samoin törmää  kolmekymppiseen perheenisään, joka näkee alkoholismin vain rappioalkoholisteissa ja joka pystyy olemaan juomatta kun haluaa, käy töissä ja hoitaa asiansa. Käyttää valtavasti aikaa ja enegiaa juomisen hallinan todisteluun. Vaikka hallinta on mennyt jo monta kertaa.  Välillä lähtee lapasesta ja pinnaa kiristää, perhe-elämä ja parisuhde hiertää.

Tähän törmää keski-ikäisessä miehessä, jolta on perhe lähtenyt ja kortti kuivumassa ja aamulla pitää ottaa korjaussarjaa, päästäkseen käyntiin. Voidakseen mennä töihin, jos työpaikka vielä on. Tämä mies tunnetaan kovana työmiehenä, tosin aika moni työkaveri on jo pidempäänkin miettinyt, että taisipa tuo tuoksahtaa vähän viinalta taas alkuviikosta. Huonovointisuus näkyy jo ulospäin. Sairaus etenee.

Tähän törmää myös 70-vuotiaassa kotinsa, perheensä, sosiaaliset suhteet, työnsä ja terveytensä menettäneessä miehessä, joka asuu hoitokodissa. Hän on mies, joka on käynyt nuo kaikki vaiheet läpi. MUTTA hänellä ei ole ongelmaa. Hän näkee vieläkin vain heidät jotka juovat enemmän. Hän on erilainen. Ainutlaatuinen.

Voidakseen alkaa toipua ihmisen pitää  nähdä samankaltaisuuksia muiden päihderiippuvaisten kanssa. Ja keskittyä niihin. Siitä toipumisessa kyse.

Ja yhtä hyvin tuo mies voi olla nainen.

Vertaistuki

Ajatelkaapa. Kun kertoo omasta elämästä, toinen löytää siitä itsensä ja tapahtuu herääminen, joka tuntuu sielussa. Toipuminen käynnistyy. Ei tarvitse todistaa, yrittää muuttaa toista, käännyttää. Ei tarvitse kontrolloida.

Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuttava voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
– William D. Silkworth lääket. tri

Ei ole syyllisiä, ei ole väärin toimivia tai huonoja ihmisiä. Toimimme kuten parhaaksi näemme ja kykenemme niissä olosuhteissa, joissa elämme. Elämässä, jossa epänormaalista on tullut normaalia.

On vain ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä vaikean sairauden kanssa. Usein edes oikeasti ymmärtämättä millainen sairaus on. On ihmisiä, jotka sairastuvat rinnalla. Ihmisiä, jotka tarvitsevat tietoa, tukea, apua ja hoitoa.

Havahdutusta, jossa samankaltaisuus pelastaa kuolemalta ja vapauttaa.

HUOM! Tekstissä mainitut esimerkkimiehet ja heidän kokemuksensa eivät ole yksittäisten ihmisten tarinoita vaan monen tarinan summa.

RAKASTAN ALKOHOLISTIA – ALKOHOLISTIEN LÄHEISILLE

Hei, minun nimeni on Riitta, olen alkoholistin läheinen

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun lausuin nuo sanat ryhmässä muiden kuullen keväällä 2009. Heh. Eivät ihan tuntuneet omilta vielä silloin. Ne kuului sanoa, joten sanoin ne. Enkä vielä ymmärtänyt niiden tarkoitusta, enkä myöskään sitä, miksi on tärkeää sanoa ne aina ääneen. Sen sijaan mietin mitä tekemistä minulla on tämän asian kanssa, enhän minä tässä ole ryypännyt?

Huomasin miten minua ärsytti toisten hymyilevät, lempeät ja suopean ymmärtävästi nyökyttelevät kasvot ja puhe toipumisesta, raitistumisen tuomista muutoksista. Samalla ihmettelin, että mitä helvettiä joku puhuu kukkien istuttamisesta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Miten se nyt liittyy mitenkään tähän? Voi helvetin helvetti, sisällä kiehui ja teki mieli huutaa.

Käsijarru löystyy

Mietin miten tässä näin kävi, vaikka samalla tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Oli suostuttava toipumaan. Oli nähtävä oma osuus ja otettava vastuu omasta toipumisesta. Mikan raitistuminen ei auta minua. Se oli fakta, jonka kielsin itseltäni aika pitkälle siihen asti, kunnes se ei ollut enää mahdollista. Siihen asti,  kun mies lähti toipumaan. Nyt näen asian niin, että Mikan raitistuminen antoi mahdollisuuden myös minulle toipua, loppu oli ja on itse tehtävä.

Tämä pätee myös toisin päin. Nykyään, kun läheiset kysyvät neuvoa perheen alkoholistin auttamiseksi, ohjaan heitä käynnistämään muutosta itsessään. Hakemaan apua, menemällä vaikkapa Al-Anon, AAL, Alateen-ryhmiin tai sitten hakeutumalla terapiaan. Aloittamaan muutoksen itsestä, siitä ihmisestä johon on todellisia, eikä vain kuviteltuja vaikutusmahdollisuuksia.

Muutos omassa tavassa suhtautua ja toimia tuo mukanaan positiivisia pyörteitä, joka tapauksessa omaan hyvinvointiin, mutta hyvässä lykyssä myös alkoholistin. Tästä ei kuitenkaan voi antaa takeita, joten siksi ja vain siksi on suositeltavaa keskittyä omaan terveyteen sen sijaan, että ”ymmärtämätön auttaa halutonta tekemään tarpeetonta” siinä tulee vain pää kipeäksi ja pettymyksiä. Kuten monet meistä läheisistä tietävät.

Keep it simple

Olen onnekas, sillä itseltäni häpeän tunne lähti sen siliän tien, kun sain tietoa. Tietoa, joka meni minun ja minussa asuvan terveydenhuollon ammattilaisen kaaliin kuin metrinen halko. Tietoa, joka on loogista, tunnistettavaa ja johon oli hirvittävästi yhtymäkohtia omassa elämässäni.

Kaiken lisäksi olen sen verran putkiaivo, että rakastan selkeitä yksinkertaisia ratkaisuja. Sairauskäsitys oli tässä kohtaa sitä minulle. Se avasi uuden näkökulman, antoi välineitä ymmärtää, mahdollisuuden käsitellä. Niin, kun ei tarvinnut enää hävetä ja piilotella asiaa. Kivijalka toipumiselle oli luotu. Ihana vapauttava ajatus siitä, että alkoholismi on sairaus. Nii-in. Vapauttava.

Jos se on vaikka vain narsisti –WHAAT?!

Yeees. I know. Alkoholismi on monelle iso kynnys, myös läheisille, joten mieluummin ehdotetaan vaikkapa narsismia kuin alkoholismia, mieluummin masennusta tai jotain mikä olisi vähän… hienompaa? Jotenkin kauniimpi sairaus? Oikein totta. Mitä tahansa muuta, kunhan ei vain alkoholisti.

Itse mietin melkein kuusi vuotta sitten, ennen kuin rakas mieheni meni hoitoon, että mitä ellei se olekaan alkoholisti ja minä olen ollut väärässä. Minä olisin syyllinen ja Mika tulisi maitojunalla kotiin ja lisäksi saisin suvun ja ystävien vihat niskoilleni. Pelkäsin olleeni väärässä ja ettei ne ikävät jutut nyt niin ikäviä olleetkaan. Minä olin läheisriippuvuuteen sairastunut läheinen. Se oli sitä.

No, eipä tullut Mika maitojunalla kotiin, ei. Kaveri innostui toipumaan kuullessaan selityksen omalle tilalleen. Se on sitä, kun vastaus on vuosia nenän edessä, ei vain ole välineitä ja voimaa lähteä muuttamaan mitään. Oikealla hetkellä se vain tapahtuu. Pakottamatta. Omasta halusta.

Pakostakin kuitenkin välillä miettii, että missä helvetin kohdassa tämä suomalaisten asenne ja ymmärrys on mennyt näin metsään! Ja kuinka paljon tällä asenteella ja tiedon puutteella aiheutuu kuolemaa, inhimillistä tuskaa ja hätää, pahoinvointia ja häpeää. Kun kohtaa lapsia ja nuoria, joihin sairaus jättää jälkensä voin sanoa, että kaikenmaailman viinamainosten puolustamisliikkeet tuntuvat kyllä aikamoiselta hölynpölyltä.

Hiljaa hyvä tulee

Toipuminen on matka. Itse muistan alun temppuilun tuskailun jälkeen, miten puhuminen ääneen, toisto, rehellisyys, avoimuus ja ryhmän voima alkoivat hoitaa minua. Kun vuosi oli kulunut istuin itse nyökyttelemässä ja hymyilemässä uusille tulokkaille. Ja puhuin innokkaasti toipumisen puolesta. Ehkä vähän liiankin, mutta sekin kuuluu asiaan. Innostus on pelastus ja takaa osaltaan toipumista. Kukkien istuttamisesta en edelleenkään puhunut, mutta se ei olekaan minun juttuni.

Toipuminen rokkaa

Alkoholismi on hieno diagnoosi.  Eräs niitä harvoja sairauksia, joiden hoitamiseen ei tarvita mitään lääkkeitä. Kun se vain sellaisena nähtäisiin. Minä olen Riitta, läheinen ja rakastan raitista alkoholistia.

Tänään olen häpeilemättä ylpeä alkoholistimiehestäni ja perheestäni.

 

TIPATON TAMMIKUU – KIERTÄÄ KUIN KISSA KUUMAA PUUROA?

Juova alkoholisti ja lupaus

Meillä ei koskaan luvattu olla tammikuussa juomatta. Ei niiden kahdeksantoista vuoden tammikuiden aikana, kun mieheni oli juova alkoholisti.

Se johtui siitä, tällä tietämyksellä, että niin monena muuna kuukautena vuoden aikana oli jo luvattu olla juomatta ja monesti vielä luvattu lopettaakin juominen kokonaan. Tipattomalta tammikuulta oli vähän siis pohja poissa.

Monta kertaa vuoden aikana oli pahamieli. Asioista, tapahtuneista tilanteista. Pahaolo, joka pakotti toista tekemään jotain, sanomaan ääneen, lupaamaan muutosta itselleen ja meille läheisille. Hätä ja pelko yksin jäämisestä. Siinä kohtaa se putkahti, se lupaus. Lupaus, johon sisältyi toivo, halu uskoa. Ja kyllä minä halusin uskoa, vaikka rehellisesti sanottuna, lopputuleman tiesi. Ei tämä tähän jää. Tällä mennään tästä yli. Se tuntui fyysisestikin. Siellä missä pelko tuntuu minulla, vatsanpohjassa. Mutta hey, aikojen saatossa sen oppii vaimentamaan ja ohittaa sen. Ei kyllä pitäisi.

Lupauksen varassa mentiin. Monesti viikkoja, seitsemän päivää oli ihan lastenleikkiä. Kuukausiakin, kolme usein, kunhan ei vain työreissuun tarvinnut lähteä. Minusta, näin läheisenä ja alkoholistin vaimona, ei ollut kyse siitä, etteikö Mika olisi pystynyt olemaan juomatta. En vain koskaan ymmärtänyt miksi hän sitten joi. En ymmärtänyt, että hän oli sairas. Sairasti alkoholismia ja vielä enemmän en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mitä alkoholismi sairaus on. Mikan kannalta oleellista oli se, ettei hän tiennyt sairaudesta, ei tunnistanut sitä itsessään. Eikä hänestä pitänyt, voinut alkoholistia tulla, kun oli nähnyt, mitä se tekee perheelle omassa lapsuuden kodissaan. Eikä hän tietenkään halunnut sellaista omalle perheelleen, omaan elämäänsä. Kuka haluaisi?

Kepeyttä ja leikillisyyttä

Entä tämä 100päivääilmanviinaa sitten. Meillä ei myöskään luvattu olla #100päivääilmanviinaa, mutta hästäkit ovat tulleetkin sen jälkeen. Aamukammat sen laskemiseen, koska saa juoda –kö? Kevyttä pianon pimputusta. Haaste kuuluu #100päivää, mutta “minä voin luvata öö ehkä seitsemän päivää”. Hauskoja leikkejä ja kepeää kisailua. Miten tämä lisää ymmärrystä ja sairauden tunnistamista?

Vakava sairaus

Pistää miettimään. Nostaa surua pintaan. Yhdellekään alkoholistin lapselle pianon pimputus ei tuo helpotusta oloon. Ei pilattuihin jouluihin. Ei lupaus, vannominen ja vakuuttelu siitä, miten juominen loppuu. Halu uskoa usein on, toivo herää. Liian usein se päätyy pettymykseksi ja peloksi. Hiljaiseksi tiedoksi ja toivottomuudeksi sinne vatsanpohjaan. Sieltä se ilmoittelee sitten elämän aikana aina olemassaolostaan erilaisissa tilanteissa. Usein tunnistamattomana.

Miksi iskä aina lupaa. Miksi äiti aina lupaa. Tältä asialta me suljemme silmämme pianonpimputuksella. Mitätöimme kokemuksia, tunteita. Annammeko väärää viestiä? Se on pelottava ajatus.

Ei tarvitse olla mustavalkoinen ja ehdoton. Believe me – olen ollut. Muutama vuosi sitten, oman toipumiseni alkuvaiheissa, olin sitä mieltä, että koko maailmassa ei ole kuin yksi tapa hoitaa päihderiippuvuutta. Rakas ystäväni Eeva onkin sanonut jälkeenpäin, että piti minua ihan pimeänä. Se vaara on hurahtamisessa. Onneksi se meni ohi ja opetti. Perustyövälineet ovat sen ansiosta vahvat ja pysyvät. Ne ovat parhaimmillaan sairauden kohtaamisessa ja hoitamisessa. Koulutus ja itsensä kehittäminen, ajan seuraaminen vahvistavat niitä.

Puhetta ja kipua

Sairaudesta pitää puhua sairautena, kertoa sen oireista ja vaikutuksista, siitä miten päihderiippuvainen käyttäytyy. Miten alkoholismiin sairastuu. Minä valitsen sen mieluummin, kun on tämä kokemuskin siitä, miten homma voi toimia. Kyllä. Se otti kipeää, kun sai tietoa ja ymmärrystä asiaan tuli. Se pakotti myös minut muutokseen. Sitä ei olisi kuitenkaan koskaan tullut osallistumalla vain 100päivää tempaukseen. Toipuminen ei ole tempaus, se on jatkumo. Hyvä alkuhan tuo 100 päivää saatttaa toki olla. Riippuu miten sen ottaa. Itse uskon, että paras kivijalka toipumiselle on itsensä kohtaaminen. Se tuo mukanaan ilon, kepeyden ja naurun sitten, kun niiden aika on.

Siksi toivon, että lillukanvarsien sijaan tulisi aika, jolloin Suomessa puhutaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Jopa tv-ohjelmassa. Todella. Vailla äärilaitoja, miten on vain yksi tapa hoitaa vs mikä auttaa toista ei toimi toiselle. Humpsis ja taas ollaan lillukanvarsissa ja usein tuntuu, että silloin jyräävät egot ja itse asia on toissijainen juttu.

Tosin ei pidä missään nimessä unohtaa, että keskustelu herättää keskustelua. Se on tärkeää. Ja se on tuonut meidät tähän, että Suomessa varmasti puhutaan enemmän alkoholista kuin koskaan enemmin. Se on todella hyvä juttu. Tykkään, fanitan ja hastag!

Tieto toimii

Ei alkoholismisairautta voi kääriä kuitenkaan kauniiseen pakettiin. Se kun ei ole kaunis sairaus. Ei siitä pidä tehdä vitsiä, se kun ei ole vitsi. Se pitää kohdata, siitä pitää puhua. Siitä pitää saada tietoa, jotta voi tunnistaa ja lähteä hoitamaan sitä. Tieto – se toimii. Ja mikä toimii, sitä lisää. Ja rohkeutta mennä sinne, minne ei ennen olla menty, avata uusia ovia. Simppeliä!

Joskus tuntuu, että tieto tai asiasta puhuminen koetaan uhkaksi. Miksi? Ei puhe tai tieto tarkoita sitä, että pitää lopettaa juominen. Se tuo vain mahdollisuuden valita ja miettiä asiaa. Ilman tietoa on valinta vaikeaa. Noo ok. Ehkä se myös tuo asioita näkyväksi. Iholle. Ja johtaa ehkä positiiviseen muutokseen elämässäsi, vaikka juuri nyt sitä olisikin vaikea uskoa. Se on kuitenkin mahdollista ja totta. Ja sitten ei ole enää yksin.

Päivä kerrallaan

Meillä ei ole tänäkään vuona luvattu olla juomatta tammikuuta. Hyvässä vauhdissa ollaan, muutamaa raitista päivää olen saanut olla todistamassa. Tosin raittiita päiviä on takana jo monia, vuosiakin. Ja tänäänkin näyttää hyvältä. Ei ole pelkoa vatsanpohjassa. Ei minulla, eikä lapsilla.

Hyvää tipatonta tammikuuta kaikille sitä viettäville!
Lisää raittiita päiviä kaikille, joille raitis elämä on se ainoa vaihtoehto voidaksenne elää ja nauttia elämästä kaikkine väreineen.

Hyvää Vuotta 2015 ihan kaikille!

KYLMÄÄ KYYTIÄ ENNEN LOPUN ALKUA – VAI SITTENKIN ELÄMÄN ALKUA?

Alkoholisti on tullut kotiin

Minua oksettaa. Vatsassa vääntää ja kylmää. Olen ihan helvetin väsynyt esittämään mitään. Yhtään mitään. Olen väsynyt muutenkin, unet ovat jääneet vähäisiksi, muun muassa koska yöllä lasten nukkuessa olen istunut pihalla tupakalla ja murehtinut… paska ollut itsesäälissä ja miettinyt kurjaa elämääni. Itkettää ja vituttaa.

Isäntä on kotiutunut työmatkalta edellisenä iltana ja olemme sopineet menevämme kylään sukulaisiin. Luvassa siis päivällinen hienossa seurassa, perhetapaaminen. Yhdessäoloa, joka tässä kohtaa tuo minulle vastustamattoman halun kirkua, huutaa, potkia.

Itsesäälin olemus

Sanon vielä sängyssä mäskiä pois nukkuvalle ja itsesäälissä kieriskelevälle miehelle, jotta pian pitää lähteä. Se taitaa odottaa minulta kylmiä kääreitä, Buranaa, empatiaa ja ymmärrystä sille miten tässä taas näin kävi. Nii-in. En tiedä, miten tässä on käynyt näin 18 vuotta, en kerta kaikkiaan tiedä, eikä ihan hirveästi kiinnostakaan tietää. Minussa ei tunnu miltään tuota ihmistä kohtaan. Ei mitään.

Mies huikkaa perääni, että on miettinyt että olisi parempi varmaan, jos kuolisi. Pysähdyn. Käännyn ja kysyn, jotta oletko miettinyt tapaa, jolla haluaisit kuolla. Kuulemma rekan eteen ajaminen on tullut mieleen ja siihen totean, että on kyllä syytä harkita toista tapaa. Sellaista, missä ei vahingoita toisia ihmisiä.

Turha, jätkä, enää yrittää kerätä minkäänlaisia säälipisteitä minulta. Voi sinua raukkaa, kova lapsuus, paljon töitä, sterssiä, väsymystä, seksinpuutetta, monta miellytettävää asiakasta, vaativa vittumainen akka ja yksi paska taloprojekti. Ja se, ettei kukaan arvosta kaikkia sinun ylhäisyytesi uhrauksia ja sitä miten hieno, hyvä, kiltti, luova, taiteellinen, kaikkesi antava sinä olet. Kyllä siihen on pitänyt näiden vuosien aikana juoda. Ihan sama. Nouse ylös ja siivoa sotkus.

Hyvittely, anteeks, anteeks

Vessan tasolla on hajuvesi, laatumerkki suoraan Sloveniasta, sekä kaulakoru laatuboksissa sekin. Minua inhottaa. Siinä se kiteytyy se meidän onni. Materia, hyvittely, anteeksipyynnöt. Ei jumalauta rakkautta voi ostaa, ei onnea, ei aitoutta ja rehellisyyttä, ei hyvääoloa.

Kulissit kunnossa?

Istumme muutaman tunnin kuluttua kylässä. Syömme hyvää ruokaa ja kaikki hymyilevät. Miten minusta vain tuntuu oudolta. Ihan, kuin jotenkin olisi pientä takakireyttä ilmassa. Se tunne, kun tiedät, että on asioita mistä ei puhuta, mutta sitten joskus jälkeenpäin kuulee kuinka on murehdittu, surtu ja oltu huolissaan. Sitä ei vain koskaan sanota ääneen. Sitä apua tarttis sillon kun tarttis. Se ei lohduta yhtään kuulla kuinka helvetisti joku on murehtinut ja aina tiennyt kun jokin on vialla. Noup.

Istun pöydän ääressä ja näen sieluni silmin miten nousen seisomaan ja sanon rauhallisella äänellä, jotta tässä pöydässä istuu nyt alkoholisti perheineen. Niin, kyllä tämä mallikansalainen, komea yrittäjä mieheni, joka ei vielä lainkaan näytä alkoholistilta on alkoholisti. Hän on juuri viime yönä kotiutunut viikon työmatkalta Sloveniasta, jossa on ryypännyt koko viikon. Ja muuten tätä meidän elämämme on ollut viimeiset kymmen vuotta, jotta nyt suut suppuun siitä miten hieno perhe me olemme tai miten ihana isä meillä on.

Kehupuheet ja yleinen keskustelu jatkuu. Minä siirryn pois pöydästä ja menen nurkan taakse. Kaksoiselämä on raskasta. Pahinta mitä tiedän. Se on valehtelua.

Oikea hetki yllättää

Kotona normaali jäätävä tunnelma laskeutuu takaisin paikoilleen. Jotakin kummaa kuitenkin on ilmassa. Odotusta?

Sitten. Pahaolo nousee. Se voimistuu itkuksi. Ei minulla vaan miehellä. Sitten kuulen koko tarinan tai ainakin siltä osin siihen asti kuin se on tarpeen. Sitä pelottaa. Se on tarpeen. Mies ottaa puhelimen käteen, soittaa töihin, kertoo tilanteen. Minä en tee mitään. Katson vierestä ja näen, tiedän että nyt tapahtuu jotain. Nyt todella.

Menen taas nurkan taakse. Hypin ilosta ja huudan ilosta. Salaa. Äänettömästi. Vielä on liian aikaista näyttää sitä.

Muutos lähti. Sillä tiellä ollaan.

Mitä sinä odotat?


Odotatko toisen raitistumista, toisen muuttumista, jotta hän näkisi asiat niiden oikeassa valossa, totuuden, sen miten asiat oikeasti ovat? Niin kuin sinä näet. Sitäkö odotat?

Odotatko toisen näkevän, miten hyvää elämä voisi olla, kun vain lopettaisi juomisen. Näkevän kaikki mahdollisuudet, jos vain ei joisi. Hyvä ihminen, herkkä ja työnsä hoitava. Siellä kaiken alla, sinä tiedät sen. Arvostettu. Kenen mielestä?

Odotatko olosi paranevan kun se toinen muuttuu, lopettaa, aloittaa alusta ja näkee kaiken kirkkaammin? Sitten elämä olisi hyvää, kun vain. Sitku olisi.

Odotatko, että se toinen arvostaa sinun muutostasi ja muuttuu siksi? Vain sinun vuoksesi –rakkaani, mitä tahansa. Rakastan sinua niin paljon, kuoliaaksi.

Minä odotin, enkä edes tajunnut odottavani. Se oli niin luontevaa. Ajan saatossa opittu tapa. Ei siinä mitään ilkeää ollut, ajattelin vain, jotta kun se toinen raitistuisi, niin minullakin olisi parempi olo. Odotin sitä jännittäen, huolehtien, murehtien, vihastuen, turhautuen. Usein en edes ajatellut odottavani, vaan eläväni minulle kuuluvaa elämää.

Kannoin vastuuta kaikesta mahdollisesta tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Tein asioita puolesta osallistumalla kaikkeen, törmäsin toistuvasti loukkaantumiseen, jalustalle nostamiseen, nenässä kasvaviin palkokasveihin, siihen miten muut jotenkin aina ovat vähän parempia kuin itse ja joskus ihan superihmisiä. Miten ne toiset aina saivatkaan minut tuntemaan itseni huonommaksi! Vaikka kaikkeni yritin, autoin ja kuuntelin. Kertakaikkiaan eivät osanneet arvostaa minua. Hirveitä ihmisiä.

Hain hyväksyntää

Tekemällä sen kaiken, minkä tein. Olemalla leijonaemo, heittäytymällä tunnekuohuun, kun jotain tapahtui, olipa se sitten omassa perheessä, työssä, ystävillä tai ystävän lähipiirissä. Ainahan, jostain löytyi joku omaa elämää pahempi ongelma. Siitä sai energiaa ja tunsi tekevänsä jotain hyödyllistä. Muualla, kun omassa elämässä oli avuton. Ja oman elämän ongelmat kaadettiin sopivaan likasankoon, lue ystävä, ja jatkettiin samaan tahtiin. Minä olin vahva.

Voi luoja, miten paljon sitä ollaankaan valmiita tekemään kulissien ylläpitämiseksi. Istumaan kahvipöydässä ja pohtimaan Jonkun Muun elämää, vaikka itsellä on niin pahaolo, että oksennus tuntuu kurkussa. Ainahan voi toki kieltää koko ongelman, silloin on helpompaakin arvostella muita ja puhua muiden ongelmista.

Eihän se nyt ole soveliasta täräyttää, jotta meidän isäntä (tai emäntä/rouva) on alkoholisti ja elämä on aivan perseestä. Vai olisiko? Mietitkö mitä muut odottavat sinulta??

Arki on yhtä juhlaa.

Niin sitä arkea pyöritettiin. Vituttihan se välillä, kun joku sanoi ylevästi arjen olevan yhtä juhlaa.. Siihen oli pitkä matka ja sen tiesi. Jossain sisuskalujen uumenissa. Ja mikäs sen helpompaa kuin katkeroitua niille muille, jotka eivät käsitä sinun elämääsi. ”Tule vittu elämään tätä,niin näet miten juhlaa se on.” Tässä ajattelussa olemme Mikan kanssa löytäneet paljon samansuuntaisuutta.

Periksi antaminen ei tullut kyseeseen. Sitä halusi pitää kiinni siitä, mistä oli luonut kuvitelman, haaveen päähänsä. Siitä, mitä itse asiassa näin jälkeenpäin, ei ollut koskaan olemassakaan. Siitä kuvitelmasta ei halunnut luopua.

Odotin rakkautta, mutta väärästä suunnasta.

Minä odotin 18v rakkautta. Tänään en odota, odotus on päättynyt. Odotuksen päättyminen saattaa johtaa kuitenkin odotuksen siirtämiseen johonkin muuhun kohteeseen. Miksikö? No, jos et rakasta itseäsi.

Sitä on pitänyt opetella, itsensä rakastamista. Kiukkuisena ja hankalana. Iloisena ja hyvänä. Minuna, sellaisena kuin itseäni peilistä sillä hetkellä katson. On pitänyt opetella kuulemaan arvostus, kehut, rakastaa ja ottamaan se vastaan. On pitänyt pettyä itseensä ja muihin, menettää ”ystäviä”ja saada uusia ystäviä.

Itsensä rakastaminen on kaiken a ja o. Paljon paasattu, mutta huonosti ymmärretty. Onneksi elämä pitää huolen, kun sille antaa mahdollisuuden ja voit alkaa opetella itsesi rakastamista.

On pitänyt opetella vetämään rajoja, luopumaan huonoista ihmissuhteista, olemaan terveellä tavalla itsekäs. On pitänyt suostua olemaan riittämätön, keskeneräinen ja virheitä tekevä. On pitänyt opetella antamaan anteeksi itselle ja hyväksymään ja tiukassa paikassa vain hengittämään.

Meille on sanottu, että olemme rohkeita, kun kerromme ja jaamme toipumistamme. Ei se vaadi rohkeutta. Rohkeutta vaatii myöntää oma surkeutensa. Rohkeutta vaatii olla epäkesko hautaan asti. Luuserikin tarvittaessa. Tässä maailmassa.

Joten. Siinä odotellessasi. Tee ensimmäinen teko oman hyvinvointisi eteen, itsesi kuuntelemiseksi ja rakastamiseksi. Mitä se sitten onkaan.

Sieltä tulee odotuksen päättyminen ja elämä.

Tekemällä se tulee, ei odottamalla.

Sitten ajattelet: ”Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin.”

Onneksi en odottanut kuoliaaksi. Itseäni tai sitä toista.

 
 

 

Alkoholistia autetaan puuttumalla juomiseen

Kesälomien jälkeen arki koittaa ja kenties koko loman jatkunut ”pikku tissuttelu” – lue alkoholistinen juominen – loppuu. Monet lapset jättävät kertomatta pilalle menneistä kesälomista ja suunnitelmista, lupauksista, joita ei pidettykään.

On surullista nähdä potilaan tai koko perheen kärsivän alkoholismista ja nähdä miten sairaus etenee. Muutosta ei voi pakottaa, mutta auttaa kyllä voit.

Alkoholistia ja hänen perhettään autetaan antamalla ihmisten ottaa vastuu omasta elämästä. Tätä mahdollisuutta voit tarjota puuttumalla juomiseen ja puhumalla, kysymällä. Perheen alkoholisti tai läheiset ovat usein syvissä vesissä sairauden kanssa, kykenemättä näkemään omaa tilaansa.

Usein perheessä kuvitellaan, ettei kukaan näe tai tiedä. Uskotellaan itselle, että ”everything is under a control, kyllä naapurissa on vielä pahempi tilanne”. Tuttua omassakin elämässäni aikanaan.

Siksi tarvitaan puuttumista. Kun joku kysyy suoraan tai toteaa suoraan, se havahduttaa. Siksi fraasit” jokainen vastaa omasta elämästään, itse viinansa kurkkuun kaataa, omapahan on elämänsä, itsestä se päätös pitää lähteä” ovat vastuun pakoilua. Tarvitaan tietoa. Se on kivijalka toipumiselle ja muutokselle. Siksi Oikeahetki on järjestänyt ilmaisia päihdeluentoja kohta kaksi vuotta Kauhajoella.

Auttaminen on mahdollistamisen ja kieltämisen lopettamista. Sano siis ne sanat, joilla pelkäät loukkaavasi, sano ne sanat, jotka ovat totuus tilanteesta. Sano se, minkä tiedät todeksi huolimatta pienestä äänestä, joka mitätöi ja epäilee, pelottelee hylkäämisellä, välien katkeamisella, vihalla, suuttumuksella, väärässä olemisella.

Tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta tieto tuo varmuutta. Ja jos niitä tulee, olet 99% osunut naulan kantaan. Ja prosesssi saattaa lähteä liikkeelle. Onnittele siis itseäsi!

Rohkeutta puuttua. Sitä tarvitaan, sillä siinä tulee helposti turpaan. Se on kuitenkin rakkauden ja ystävyyden teko. Ole rohkea, hanki tietoa.

Rohkeutta muuttua, sitä tarvitaan, siinäkin tulee turpaan. Mutta naarmut ovat pikkujuttu verrattuna aikaisempiin, jotka varmasti ovat haavoittaneet sinua tai päihderiippuvuuden kanssa taistelevaa enemmän.

Jos puutut yhden ihmisen viinaongelmaan, auttaa se lisäksi usein myös läheisiä, perhettä. Jos puutut yhden läheisriippuvuuteen ja mahdollistamiseen, saattaa sekin pelastaa alkoholistin ennenaikaiselta kuolemalta ja perheen kärsimyksiltä.

Alkoholismi koskaan ole vain yhden ihmisen juttu. Alkoholismi on sairaus, joka vahingoittaa koko perhettä.

(Mielipidekirjoitus Pohjainen -lehti 08/14)

Heräsin tänä aamuna auringonpaisteeseen. Lämpöön. Ihana kesä.

Kaikkien vielä nukkuessa ajattelin keittäväni hyvät aamukahvit ja tiesin jo valmiiksi nauttivani hiljaisuudesta. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin hiljaisuus kesäaamuna. Rinnassani oli käsittämätön tunne onnesta, levosta ja elämän kuuntelemisesta. Sudenkorento pörräsi unessani yöllä.

Aloin puuhastella, sillä puuhastelija minä olen. Rakastan siisteyttä ja järjestystä. Erinomaisen sopivia piirteitä kontrollifriikille, joskin nuokin piirteet ovat paremmin järjestyksessä nykyään. Ei ammuta enää yli niin usein. Siitä pitää huolen kuusihenkinen perheemme, kaksi koiraa ja neljä kissaa. Elämä opettaa, niinhän sitä sanotaan. On se opettanut, tätäkin.

Puuhastellessani huomasin lattialla lätäkön. Ison lätäkön. Vettä? Noin paljon. Pissaa? Kusta? Polvistuin lattialle ja haistoin. Ei selvyyttä. Hain rätin ja aloin kuivata ja ajattelin samalla lätäkön olevan tiineenä olevan Tara -koiramme pissaa. Rättikin alkoi haista virtsalle, joten diagnoosi oli selvä. Sairaanhoitajana on tottunut monenlaisiin hajuihin, virtsa on niistä helpoimpia, jos sitä mietitte.

Siinä lattiaa polvillani luututessani muistin, millainen ongelma kusi on minulle ollut. Nyt ei tullut mieleeni, jotta mieheni olisi kännipäissään käynyt lattialle kusaisemassa, mutta muisto niistä ajoista tuli. Ja sen myötä muisto siihen liittyvästä häpeästä. Kännikuseskelu oli perheessämme tavaramerkki. Merkki siitä, että on juotu niin paljon, että taju lähtee. Koomat. Perseet olalle. Ja aamulla ollaan kuin häntäänsä pierryt koira tai käyttäydytään, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä raivostuttavampaa. Läheiselle pikku nöyristely on aina poikaa.

”Kännikuseskelu” on eräs merkki alkoholismista, silloin en sitä tiennyt.
Kuseen törmäsin aamulla sängyssä, pöntön vieressä, sohvapöydälllä. Monelle nuo voisivat olla paikkoja rakkauden osoittamiseen, mutta meillä ne olivat tapahtumia, jotka vähensivät rakkautta, tuhosivat parisuhdetta, arvostusta ja kunnioitusta. Se oli hirveää. Haluat rakastaa, mutta et kerta kaikkiaan enää pysty.

Voisit vajota maan alle häpeästä – tunne pitää paikkansa. Käsittämätön raivo, sen pimittely ja näytelmän pyörittäminen, kun talossa on vieraita ja makuuhuoneessa on kuset sängyssä. Tuskaa. Ja toive siitä, että ihmiset lähtisivät, että saisi siivota sotkut pois. Miten minä olen voinut tuollaisen miehen kanssa mennä naimisiin, missä se mies on.

Häpeä syö ihmistä. Se on ollut aivan hirveää myös Mikalle.

Nyt joku saattaa ajatella, ettei minulla tai meillä sentään tuollaista ole. Tämä on sellainen juttu, että monille tulee vastustamaton tarve kertoa, etten minä sentään housuuni ole kussut. Tämä on se kohta, missä voi pörhistellä rintaansa, kokea lievää tai runsastakin ylemmyydentunnetta ja jatkaa juomista, katsoa muualle ja kieltää ongelma edelleen.

Kannatta kuitenkin huomata, etteivät kaikki alkoholistit virtsaa alleen, kaikki eivät saa kramppeja tai koe deliriumiakaan. Kaikki eivät käy katkolla tai kuormita terveydenhuoltoa ja sosiaalitoimea. Kaikki eivät ole väkivaltaisia. .

Hah. Kuvitteletko, että paras ystäväsi, se kaveri jolla ”menee hienosti” kertoisi kusiongelmasta? Tuskin.

Monet alkoholistit, jotka eivät vielä omasta tai lähipiirinkään mielestä ”sentään vielä” alkoholisteja ole, ovat tänäkin viikonloppuna ”juhlimassa” Provinssissa tai muilla festareilla. Mökeillä kaveriporukassa tai perheen kanssa.

He vetävät koomat ja sammuvat, usein porukan onneksi.
Usein he ”juhlivat” aamuun asti. Häiriköivät, pelottavat, aiheuttavat vaaratilanteita, ärsyttävät, soittelevat, nauravat omituisesti, viljlevät ”huumoria”, jota kukaan ei ymmärrä, puhuvat kovalla äänellä, kuulevat vain itsensä, rypevät itsesäälissä, tappelevat, ovat törkeitä, häpäisevät itsensä ja porukan. Tai sitten he juovat itsekseen, ovat tavallaan harmittomia, sammuvat.

Ja aamulla tapahtuneesta ei puhuta. Ehkä vain perheen kesken tai kaverit miettivät keskenään, miten seuraava reissu tehtäisiin ilman kyseistä ihmistä.Lähipiirissä ongelma tiedetään, mutta koska kaverilla menee aina överiksi, kukaan ei puutu. Perheessä pidetään palaveria juhlien jälkeen. Believe me.

Monet ”juhlivat” jo yksinään. Ja siivoavat sotkujaan jälkeenpäin. Yksin.

Juhliminen on hauskaa ja se kuuluu elämään, kesään. On vain niitä ihmisiä, joille juhlimisesta tulee pakko. Ja sitten tulee kohta, jolloin juhlat päättyvät.

Ei ole mukavaa herätä kuset housussa. Ei oikeasti eikä kuvainnollisesti.

Hiljaisuus jatkuu. Nyt aurinko on poissa ja ilma viileämpi, mutta eipä ole kusiset oltavat. Meillä se on loppunut raitistumiseen. Se auttaa. Asioiden läpikäyminen helpottaa niistä puhumista. Häpeä väistyy, kun tulee tietoa, ymmärrys ja raitistuminen. Toipuminen niin rokkaa.

Alkoholismissa on hirveät oireet, mutta sairautta ei tarvitse hävetä, se pitää hoitaa!

Kyllä sunnuntain aamukahvi vain on parhautta

Alkoholisti ja läheinen, älä jää murheinesi yksin

“Alkoholistia ei useinkaan tunnista pelkän ulkonäön perusteella. Mitä hienoimmat kulissit kirjoittajan mukaan ovat, sitä vahvempaa kieltäminen usein on.”

Kun häpeä päihderiippuvuudesta väistyy, kieltäminenkin alkaa murtua.

Työssäni minulla on ilo järjestää päihderiippuvuuksien hoitokokonaisuuteen kuuluvia läheispäiviä. Läheispäivissä toipuminen rokkaa. Niissä läheiset saavat tietoa päihderiippuvuussairaudesta, sekä mahdollisuuden kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan.

Perhe kohtaa asian yhdessä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, kuunnellaan ja tullaan kuulluksi. Eli sitä kaikkea, mitä päihdeperheissä ei vuosiin ole todellisesti ollut, vaikka usein luullaan niin.

Ilmassa on tunteita, muistoja, kokemuksia, välittämistä. Ilman puhdistumisen voi melkein nähdä. Se tuntuu kehossa. Sen vaikutus koko perheen hyvinvointiin ja toipumiseen on kiistämätön. Hoito ilman perheen hyvinvoinnin huomiointia olisikin tynkä, väärin läheisiä ja potilasta kohtaan.

Muistan omat läheispäivämme reilut viisi vuotta sitten. Jännitin kaksi viikkoa. Pitääkö siellä puhua, mitä minä sanon, ketä sinne tulee, mitä siellä tapahtuu? Mitä, jos olenkin ollut väärässä eikä Mika olekaan alkoholisti? Saan syyn niskaani, minun vika sittenkin. Mitä jos ne tyypit eivät näe millaista meillä on?

Vatsa sekaisin, kädet kylmässä hiessä istuin luennolla kovilla penkeillä. Puhkuin kiukkua, raivoa, vihaa, surua, hätää, pelkoa, ahdistusta, mutta toisaalta aavistelin jotain isoa tapahtuvan. Nyt tai ei koskaan.

Penkeillä istui muitakin ja muistan miettineeni: ”Emme olekaan yksin. Keitä nämä ihmiset ovat? Näyttävät tavallisilta ihmisiltä, nuoriakin ja kauniita, puheliaita, ehkä vähän jännittyneitä, surullisia, mutta toisaalta myös vapautuneita, iloisia”.

Eräs sympaattiselta vaikuttava nuorimies katsoi silmiin ja jutteli tauolla, Tuukka oli nimensä. Ihan kuin olisin tuntenut hänet. Hänkin oli tullut hoitoon ja tunsi mieheni. Hän ei näyttänyt alkoholistilta. Miltä alkoholisti näyttää?

Olen saanut yhteydenottoja isoista kaupungeista läheisiltä ja potilailta, jotka miettivät tuloaan päihdeluennolle Kauhajoelle. Kun tiedän vastaavaa palvelua olevan lähempänäkin, suosittelen sitä. Näin tehdessäni olen törmännyt häpeään siitä, jos joku näkee.

Näin häpeä toimii meissä.

Haluamme maksuttomilla luennoillamme auttaa ihmistä astumaan ulos häpeän kilven alta. Haluamme auttaa näkemään sairauden, joka vangitsee ihmisen ja koko perheen. Haluamme auttaa näkemään, jotta meitä läheisiä ja potilaita, joita päihderiippuvuussairaus eri muodoissaan koskettaa, on paljon.

Ammatti, koulutus tai työ eivät suojaa päihderiippuvuudelta, eivät ujous, rohkeus tai viisaus.

Ja kaikkialla, missä on päihderiippuvuutta, on häpeää. Kaikkialla, missä on häpeää, on kieltäminen. Olitpa sitten alkoholisti tai läheinen. Mitä hienommat muurit ja kulissit, sitä vahvempaa kieltäminen usein on. Kun tunnistat häpeän ja kohtaat sen, se väistyy ja siitä tulee aseeton. Puhuminen on sille myrkkyä, samoin avoimuus. Kun häpeä väistyy, alkaa kieltäminen murtua.

Jos siis joskus saat kutsun läheispäivään taholta, joka hoitaa päihderiippuvuutta sairastavaa läheistäsi, työkaveria tai naapuria häpeästä huolimatta, älä missaa sitä.

Se on unohtumaton kokemus.

Riitta Koivula
Sairaanhoitaja, Päihdeterapeutti, Perheterapeutti-opiskelija
Kauhajoki

(Mielipidekirjoitus Ilkka -lehdessä 10.7.2014)

Tuoppini jäljet

Nousi laulusta mieleen eräs keväinen keskiviikko, vuosituhannen vaihteen tietämillä.

Aamulla oli myyntineuvottelu linjan rakentamisesta, kaupat tuli ja kiirettä pitää. Työn alla olevat toimitukset stressaa. Ajan kotiinpäin, kello on vähän yli kaksitoista. Jotenkin napsaa suussa, nyt ei kyllä paranisi ottaa mitään.

Yliskylän ostarin kohdalla kilometri ennen kotoa auto kurvaa, kuin itsestään, ostarin takaparkkipaikalle.
No jos parit kävis ottamassa paikallisessa ja sitten suunnittelupöydän ääreen.

Astun kuppilaan, näyttää jokunen surkimus olevan jo hyvässä vauhdissa. Menen tiskille ja tilaan pitkän kolmosen. Naputan pöytää sormilla, kylläpä valuttaa pitkään. Vihdoin saan tuopin, ensi puraisu.
Oi, kun on taivaallista. Juon tuopin parilla huikalla ja tilaan uuden samaan lasiin, ettei tule turhaa tiskiä.

Silmäilen surkimuksia, menisivät vittu töihin, juopot. Juon toisen samaan tahtiin ja kiitän ja poistun.

Mietin, että työt on tältä päivältä tehty ja siirryn naapurikuppilaan. Onneksi täällä ostarilla on neljä kapakkaa, jos jokaisessa juon pari, niin eivät baarimikot ajattele että oon joku hampuusi,työtön surkimus.

Parin tunnin päästä olen päässyt matkallani jo neljänteen kuppilaan. Lyöttäydyn vanhempien alan miesten ja naisten seuraan.

Kello tulee kuusi, puhelin pärisee. Voi,voi, voi Riitta soittaa – jätän vastaamatta, mutta pakko soittaa takaisin, muuten se soittaa jollekin työkavereista, että missä olen.

Menen kuppilan ulkopuolelle, silmissä sumentaa ja puhelimen hallinta on hankalaa. Nyt pitää skarpata, vedän henkeä ja soitan.

Riitta kysyy, että missä olen ja olenko jo pian tulossa. Valehtelen, että töissähän täällä, en osaa sanoa koska päästään lähtemään, hommat pitää saada valmiiksi. Ja puhelimestakin akku kohta loppu, ettei nyt voida enempää puhua. Tuun sitten joskus yöllä.

Lopetan puhelun. Huh, huh ei varmaankaan huomannut mitään. Astun takaisin kaltaisteni pariin.

“Moneen tuoppiin jo kourani tarttua sai, tämän kirjavan kulkuni tiellä.
Moni tuoppi hauskasti tyhjeni kai, kait se katkeraa ollut on niellä.
Joka tuopista jälkiä pöytään jää ja ne montakin muistoa säilyttää.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Moni tyhjeni seurassa ystävien, kuvat hilpeät vaahdossa kulki.
Monen muisto on kylmä ja murheellinen, suru suuri kun laululta sulki.
Jälki harmaa jos tuopista jäädä vois, paras maksaa lasku ja mennä pois.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Toki tuoppini kuohussa välkkynyt on ja sen muisto on lämmin ja hellä.
Tuopin sellaisen muisto on kuolematon, tuopin sellaisen muisto on kuolematon.
Hyvä mulla on silloin, jos kellä.
Jälki tuoppini rattoisa silloin lie, se ei syytä, vaan herkäksi mielen vie.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Elon krouveissa vaihteluun tottua saa, tuoppi näyttää voi houkuttavalta, vaikka raikasta on se ja vaahtoavaa, sakan löytää voi kielensä alta.
Jälki pöydässä ilmoittaa mulle sen, että pettymys isku on melkoinen
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Tuoppini tyhjennän, vaikka en voi kuohun laatua arvata aina. Ilo ehkäpä tuopissa vaahtona soi, tuoppi silloin ei kourassa paina.
Tumman jäljen jos tuoppini pöytään tuo, tuoppi uusi jo ehkäpä kirkkaan luo.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.”
-Tapio Rautavaara –