Avainsana-arkisto: antabus

PILLERITÖNTÄ PÄIHDETOIPUMISTA

Alkoholismista toipumaan

Pilleri, nenäsuihke, tulevaisuuden deodorantti tai imeskelypastilli eivät koskaan pysty tekemään sitä psyykkistä, henkistä, sosiaalista työtä, antamaan sitä voimaantumisen ja onnistumisen kokemusta, mitä toipuminen vaatii, sitä työtä mikä tehdään päihdehoidossa, jossa päihteettömyys ja elämänlaadun paraneminen viedään uudelle tasolle. Hoidossa, jossa toipumista mitataan myös läheisten kokemuksen kautta. Tähän eivät hyvää tarkoittavat pillerit ja kapselit koskaan pysty, vaikka niin meille tässä nopeiden ja helppojen ratkaisujen maailmassa syötetään- ota pilleri niin voi vielä juoda, olla kuten muutkin. Niinkö? Vai enemmänkin jatkaa elämää, joka ei varmasti tunnu hyvälle, pitää kulisseja yllä, elää yhä edelleen siinä uskomuksessa, että jonakin päivänä, jotenkin ongelma on hävinnyt.

 Tehokkaat välineet

Läheisen näkökulmasta pilleri saattaa tuoda jonkinasteisen helpotuksen hetkellisesti, mutta poistaako se tarkkailua, kontrollointia, keveneekö kodin ilmapiiri ja luottamus alkaa palautua? Usein miten ei. Sillä suurin osa toipumistyöstä on tekemättä, se työ mikä tehdään itsetuntemuksen, itsetunnon, tunnistamisen, kasvun, tiedon saamisen ja puhumisen kautta. Se työ, missä alkaa nähdä elämän ilman päihteitä mahdollisena, viisaana ja usein lopuksi jopa ainoana vaihtoehtona.

Miksi ajattelen ja uskon näin? Kuulemme kokemuksia yrityksistä, mm. Antabus, Selincro, joista hetkellinen apu, mutta kun tilanne sitä vaatii, ne on lopetettu, milloin mistäkin syystä, milläkin selityksellä. Ajattelen näin myös, koska kuulen potilaiden ja läheisten kokemuksia näistä yrityksistä. Kuulen sen hämmästyksen mikä seuraa, kun käyttöön otetaan toipumiskeskeiset välineet: ihmisen kohtaaminen, sairauskäsitys, riippuvuusajattelun osaaminen, minnesota-mallin soveltaminen, päihteettömyys, usko toipumiseen ja ihmiseen, ratkaisukeskeisyys, perhekeskeisyys, vertaistuki jne. Kuulen sen hämmästyksen, johon itsekin voin täysin läheisenä samaistua, hämmästyksen siitä, miten selkeitä ja yksinkertaisia perusvälineet toipumiseen ovat. Näen sen hämmennyksen ja kuulen kysymyksen ”Miksi tätä ei ole tarjottu aikaisemmin, miksi tästä ei puhuta?”

Päihderiippuvuus on myös hävetty ja syyllistetty sairaus, kun samaan aikaan alkoholi on yhteiskunnassamme hyvin tärkeä asia. Alkoholista puhutaan paljon, sitä juodaan paljon, sitä pidetään sosiaalisiin tilanteisiin kuuluvana. Alkoholista kieltäytymistä pidetään helposti outona ja sitä kyseenalaistetaan. Jopa päättäjämme tuntuvat ajavan alkoholiasiaa sellaisella innolla, että välillä ihmetyttää, miten tämä hermomyrkky voi olla niin tärkeä asia. Eipä siis ihme, että päihdeongelman kanssa taistelevalle pilleri tuntuu varmasti oivalta ratkaisulta. Pillerin eräs lupaushan on, vaikkakin valheellinen, että voit olla kuten muut. Sovit joukkoon. Siihen joukkoon, jossa alkoholi oli siis sopimisen mitta. Tämä on tappava illuusio.

Yrityksiä ja epäonnistumisia

Tosiasia on, että monet päihderiippuvaiset hakevat apua, yrittävät lopettaa yksin, lupaavat lopettaa lukemattomia kertoja, lukevat kirjoja, päättävät, kontrolloivat, käyvät lääkärissä, psykiatrilla, psykologilla, perheneuvolassa, pariterapiassa, vaihtelevat juomalaatuja, piilottelevat, salaavat, kaunistelevat ja valehtelevat ts. kokeilevat kaikkia keinoja päästäkseen eroon ongelmastaan. He kokeilevat kaikkea, paitsi päihteestä luopumista. Ainakaan kokonaan, sillä elämä ilman alkoholia tai muuta päihdettä tuntuu monesta aivan mahdottomalta ajatukselta. Toipumisen isoin osa on kuitenkin elämäntavan muuttaminen. Pillereillä haetaan haittojen vähentämistä ja pahimmillaan vahvistetaan kuvaa mahdollisuudesta päihteiden käytön jatkamisesta kohtuukäyttäjänä. Pillereillä ei kohdata todellisuutta, vaan sitä halutaan pehmentää, jätetään usein kokonaan tarjoamatta päihteettömyys vaihtoehtoa. Miksi? Väitän että koska siihen ei sydämestään uskota ja koska pillerit ovat myös bisnestä, koska alkoholi on bisnestä. Tällöin ei siis tarjota parasta mahdollista hoitoa. Miksi? Mielestäni tällainen viittaa siihen, ettei uskota toipumiseen, ihmisessä olevaan sisäiseen voimaan ja kykyyn. Ei uskota ihmiseen. Ja mielestäni ei myöskään ymmärretä päihderiippuvuutta ja riippuvuusajattelua.

Toipumisen ihme

Jokaisessa kohtaamassani toipuvassa potilaassa ja hänen läheisessään näen toipumisen ihmeen, kun joukkoon kuuluminen ei enää olekaan niin tärkeää, vaan tärkeimmäksi nousee pelko oman elämän puolesta, työn menetyksestä, perheen lähtemisestä, jopa kuolemasta. Joskus takana saattaa olla sen vittumaisen akan tai ukon viimeinen varoitus, kun antabukset, selincrot, naltreksonit, lupaukset ja yritykset on kokeiltu, kun muutoksesta tulee väistämätön vaihtoehto. Ja kun sen kynnyksen ylittää on kaikki sittenkin melko yksinkertaista, ei aina helppoa, mutta yksinkertaista. Tarvitsee vain ottaa ensimmäinen askel ja luopua uskomuksesta, että on oltava kuten muutkin. Lakattava tyystin ja aloitettava matka omaan itseen. Paras ensisijainen lääke siihen on puhuminen, vertaistuki, kohdatuksi tuleminen, joukkoon kuuluminen. Oikeasti.

Toipumisen ihmeessä ihminen alkaa uskoa itseensä ja siihen että mahdoton on mahdollista, kuten meillä täällä Pohjanmaalla sanotaan “Maharotoonta ei ookkaa.” Silloin toipuminen ei olekaa enää ihme, vaan se on täysin mahdollinen ja saavutettavissa oleva lopputulos. Ja todellakin, ilman pilleriä.

Lämmöllä, Riitta