Avainsana-arkisto: juominen

ALKOHOLIN POSITIIVISET PUOLET

Minun suhteeni alkoholiin. Mikä se on ollut, mikä se on tänään? Tätä olen tällä viikolla miettinyt Levillä lomaillessani. Sain haasteen Kokoomuksen hyvinvointipolitiikan verkoston jäseneltä. Kiitos siitä! Otin mielenkiinnolla haasteen vastaan, vaikka se olikin mielestäni kummallinen. Miksi niitä hyviä puolia on nykyään niin vähän, onko niitä oikeasti ikinä ollutkaan. Mitä ne ovat olleet tai oikeasti ovat, mitä on tapahtunut, että voidakseen olla sosiaalinen ihmisen olisi otettava alkoholia, miksi se ei ole hyvä itsetunto ja itsetuntemus?

Ja miksi ollaan pisteessä, missä hyvinvointipolitiikassa alkoholin juominen tuntuu monelle olevan hyvinvointia sen sijaan, että se olisi ihmisille haitallinen aine, johon on suhtauduttava varovaisuudella. Miksi kaikesta informaatiosta huolimatta terveyshyödyille pyritään viittaamaan kintaalla? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme tai valitsemistamme päättäjistä?

Asia on niin, että aika vähän positiivisia puolia löytyi. Ja mietin, että mitä positiivisella tarkoitetaan. Esimerkkinä kuulin mm. alkoholin hyvän vaikutuksen helpottamaan sosiaalisia tilanteita, joka on mielestäni enemmän huolestuttava kuin positiivinen asia. Ja monia vinkkejä sain epävirallisesta gallupista facebookista. Toipuvat alkoholistit jakoivat myös runsaasti kokemuksiaan, kohtuu/normaalikäyttäjien positiivisia jäin kaipaamaan. Missä he ovat, vai onko niin ettei normaalikäyttäjällä ole tarvetta puolustaa ja perustella? Onko niin, että meitä, joille pullon hakeminen Alkosta on ok ja vielä ilman metakkaa, koska alkoholi ei ole niin arkiostos? Miksi yksilön tai perheen hätä, alkoholin haitat ja vauriot eivät liikuta vaan oma mukavuudenhalu ajaa ohi? Toisaalta puhutaan yhteisöllisyydestä, välittämisestä ja toisistamme huolehtimisesta, mutta appajee, jos tässä yhteydessä otetaan esiin alkoholi niin kyse on holhoamisesta, rajoittamisesta, epäkohdista, vääryydestä, kansanoikeuksien tallaamisesta! Minä, minun, mulle.
Kuten presidenttimme uudenvuodenpuheessaan sanoi: “Sinä voit hyvin, kun kukaan ei voi pahoin”

Mitä positiivisia sitten löysin?

Ruuanmureuttajana ja leivonnaisten maustajana alkoholi toimii hyvin, kastikkeissa ja marinadeissa siis. Tämmöinen juttu sitten tuli niistä mieleeni:
Eräskin Jusan joululuinen konjakkikakku on tullut leivottua. Nyt en tosin pitkään aikaan enää, mutta se oli herkullista ja sopivaa alkoholinkäyttöä. Tosin tulee aina mieleen, kun joskus Mikan raitistumisen jälkeen katsoimme eräänä iltana MasterChefiä perheen kanssa. Siinä tehtiin sacherkakkua parityönä. Eräs kakkua leiponut pari pohti valmistuksen yhteydessä, mikä likööri kuuluu sacherkakkuun siis laittaa mausteeksi, eivätkä muistaneet. Nainen tokaisi, ettei sen väliä, mitä se on kun vaan on ja niin lorottivat vodkaa reilusti maustamaan kakkua. Meidän Aaron, tuolloin varmaan 5-6 v katseli silmät suurena ja tokaisi jotta ”ÄITI! Mitä ihmeen alkoholistikakkua tuo täti ja setä tekee.”

Hyvän ruuan kanssa lasillinen viiniä on erinomaista ja näin ollaan todella vielä riskikulutusrajoissa varsinkin, kun sen lasillisen ottaa pari kertaa vuodessa. Joten kyllä, hyvän ruuan kanssa viini on hyvää ja hyvien ystävien seurassa. Humalaa en halua. Nousuhumala tuntuu kivalta, mutta nykyään se on liian lyhyt ilo verrattuna niihin fyysisiin vaikutuksiin mitä siitä tulee. Joten skippaan mieluummin. Känni on kaamea ajatus. Nukkumiseen en tarvitse, stressikin hoidetaan muulla tavoin. Jos taas joisin sosiaalisissa tilanteissa rentoutuakseni, vähentääkseni jännitystä olisin pulassa ja todella sairas. No miksipä ei se lasillinen kuohuvaa juhlan yhteydessä. Toki sekin voi olla alkoholiton.

Raitis mieheni ei minua kiellä juomasta, eikä kenenkään juominen ole hänelle riski. Itse asiassa kaikki tapaamani toipuvat ja raitistuneet alkoholistit viestittävät, että heidän puolestaan kaikki, joille alkoholi sopii, juokoot. Ja jokaisella heillä on myös hyviä hetkiä alkoholin kanssa, jopa alkoholisteilla ennen sairauden puhkeamista. Positiivista on siis myös se, että raitistuneet alkoholistit ja läheiset ovat hyvin suvaitsevaista ja ymmärtäväistä porukkaa. Raittiusfanatistimi on siis ihan toisaalla kuin heillä, joille alkoholi on tappava aine. Siinä on oltava ehdoton, mutta vain omalla kohdalla. Muiden tuomitseminen ei kuulu toipumiseen ei meillä läheisillä eikä alkoholisteilla. Eikä se edes edistäisi asiaa, jota monet toipuvat haluavat edistää eli päihdesairauden tietoisuuden ja tunnistamisen lisäämistä.

Nimettömät alkoholistit: Työ muiden parissa s.112 :

Varomme osoittamasta suvaitsemattomuutta tai vihaa alkoholinkäyttöä kohtaan, joka on yhteiskunnassamme vakiintunut tapa. Kokemus on osoittanut, ettei sellaisesta asenteesta ole hyötyä kenellekään. Kaikki uudet tulokkaat kuvittelevat, että meillä vallitsisi tämä henki, ja he helpottuvat heti kun huomaavat, että me emme kannata noitavainoja. Suvaitsemattomuuden ilmapiiri saattaa karkottaa pois alkoholisteja, joiden henki olisi saatettu pelastaa ilman mokomaa typeryyttä. Meistä ei silloin olisi apua myöskään kohtuuden asialle, sillä kukaan joka käyttää alkoholia, ei ole kiinnostunut kuulemaan siitä ihmiseltä, joka vihaa viinaa.

Suhteeni alkoholiin on muuttunut, sen kehityskaari on mielestäni ollut sellainen kuin kuuluukin, eli alkoholinkäyttö on vähentynyt iän myötä. Lasten kanssa keskustellessa puhun siitä, miten hienoa olisi ollut omata hyvä itsetunto ja oppia jo nuorena tuntemaan itseään aidosti ja kemiatta. Siitä rohkaisusta mitä nuorena lähtee pullosta tai päihteestä hakemaan ei ole kuin haittaa ja vähintäänkin se pitkittää aikuiseksi kasvamista, puhumattakaan riskistä sairastua riippuvuuteen. Tänään tietenkin kaikki kokemani on kokemuksena ja toivottavasti viisautena kohdatessani ihmisiä ja puhuessani päihdesairaudesta. Uudelleen en haluaisi samaa polkua kulkea, mutta en sitä vaihtaisikaan. Itse olen säästynyt alkoholismilta, mutta siinä olen ainoastaan onnekas ja hyvätuurinen, sillä tämän kansan ja sukuni perimällä se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Tosin läheisriippuvuus sairautena ja siitä toipuminen ei kovin kauas kakkoseksi alkoholismille jää.

Minulle alkoholi on siis henkilökohtaisesti aika samantekevä aine. Pärjään ilmankin. Sen positiiviset puolet rajoittuvat normaaliin käyttöön. Päihdetyön ammattilaisena juttu onkin sitten toinen, mutta edelleenkään en alkoholia vastusta tai vihaa. Päihdesairaus on se mikä herättää huolta, surua, nostaa tunteita, ei alkoholi aineena.

Lämmöllä, Riitta

ps. Tämä kannattaa katsoa: Totuus alkoholista –ohjelma YLE Areena

OMA POHJA – AVAIN ITSENÄISYYTEEN

Kurvaan alkoholistihoitolaitoksen pihasta pois, Mika jäi sinne. Sisälläni turta, tyhjä olo. Pää on tyhjä ajatuksista, kerrankin. Odotan onnen ja ilon tunnetta, mutta sitä ei tule. Sen sijaan huomaan itkun yrittävän tulla ja ihmetellen. Pyristelen vastaan, mutta ajettuani riittävän kauas, itku tulee ja vie mukanaan. Olen helpottunut, mutta samalla minussa nousee pelko. Pelkään mitä tulee tapahtumaan, kun Mika raitistuu, miten minun käy. Yhtäkkiä näen eletyn elämäni 39 vuotta siinä ja hylkäämisen pelko, pelko yksinjäämisestä on voimakkain tunne. Konkreettisesti pelko siitä, että nyt Mika näkee kuinka huono ihminen minä olen ja jättää minut. Mitä, jos Mika ei olekaan alkoholisti ja tämä on minun syyni, jos se sittenkin osaa juoda ja olla kohtuukäyttäjä, mitä jos ne kaikki syytökset ovatkin totta. Mitä jos, minä todella olen huono vaimo, vittumainen akka, niin huono, että sen takia on juotava.

Kaikkien näiden ajatusten keskellä järki sanoi EI. Se sanoi, ota rauhallisesti, anna ajan kulua. Huomasin toteavani, että minäkin tarvitsen apua, ettei tämä ei ole ole paha juttu, tämä on hyvä juttu, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Ajellessani kotia kohti soitin Päiville, joka oli kertonut minulle läheisriippuvuudesta, toipumisesta. Päivi kysyi minulta, olenko minä läheisriippuvainen, muistan todenneeni, että varmasti olen, mutta sisälläni en vielä hyväksynyt sitä, ymmärtänyt. Ihan kuten monen alkoholistin, myös oman mieheni, olen kuullut sanovan. Tuossa ajellessani tajusin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se oli minun pohja, läheisen pohja. Pääsin kotiin.

Aika reilu kuusi vuotta sitten oli pohjan tutkimista, uutta kohti lähtemistä. Huolimatta Hellsteneistä, lukemattomista henkisen kasvun oppaista ja kaikenmaailman kursseista, joilta olin hakenut apua, oivallus tuli vasta, kun olin valmis muutokseen ja hyväksyin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa oma osuus oli nähtävä. Ei kannattanut vertailla, miten muilla on hankalampi mies, saatikka, että minä olen lukenut ja tiedän niin paljon, olenhan selviytynyt. Ei kannattanut selitellä, ei ollut enää voimaa puolustella omaa toimintaa, nähdä se jotenkin parempana kuin muiden.

Meillä läheisillä on hassu tapa. Kun alkoholistilla lääke kaikkeen on juominen, me läheiset pakenemme omaa tilannettamme intohimoiseen harrastamiseen, muiden kriiseihin (tämä oli minun juttu), tekemiseen, suorittamiseen, tehokkuuteen. Uskottelemme tekevämme hyvää uhrautumalla ja sitten kannamme kaunaa. Sanomme rakastavamme, mutta emme anna toisen olla vapaa. Haemme hyväksyntää ja rankaisemme, elleivät asiat mene kuten me olemme halunneet ja koemme sen olevan oikeutettua.

Tämän minä olen löytänyt itsestäni, löydettyäni oman pohjani. Löysin myös itsekkyyden ja sen löytymisestä olen eniten kiitollinen. Minä olin näet verhonnut sen rakkauteen ja uhriuteen. Vahvuus, marttyyrius, selviytyjä, sisukas hyväksynnän ja rakkauden hakija, omapäinen. Nuo ovat minua määritelleitä sanoja. Lapsuudesta jo opittuja selviytymiskeinoja.

Eräässä perusopuksessa nimeltään Nimettömät Alkoholistit sanotaan: Itsekkyys-itsekeskeisyys! Siinä on käsittääksemme vaikeuksiemme alku ja juuri. Sadassa eri muodossa meitä ajava pelko, itsepetos, oman edun tavoittelu ja itsesääli saavat meidät astumaan muiden varpaille ja muut vastaavat samalla mitalla. ” 

Tuo lause on ohjenuorani tänään. Toipuminen ei tarkoita täydellisyyttä, se tarkoittaa itsetuntemusta, tapahtuneiden hyväksymistä, rakkautta ja välittämistä. Se tarkoittaa virheitä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Se tarkoittaa armollisuutta itseä ja muita kohtaan, rehellisyyttä. Se on elämää!

Kuten, eräs potilaamme sanoi, positiiviset ajatukset ovat tahtotila. Rakkaus on myös tahtotila. Itsenäisyyden eteen on suostuttava taistelemaan ilman kulisseja, suojaukset on laskettava.

Mikan läheispäivien aikana kohta seitsemän vuotta sitten tempperamenttinen terapeuttimme kysyi minulta, mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen. Ehkä elämäni tärkein kysymys, jonka kuulin. Onneksi.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 98v!

Rakkaudella, Riitta

Mitä sinä odotat?


Odotatko toisen raitistumista, toisen muuttumista, jotta hän näkisi asiat niiden oikeassa valossa, totuuden, sen miten asiat oikeasti ovat? Niin kuin sinä näet. Sitäkö odotat?

Odotatko toisen näkevän, miten hyvää elämä voisi olla, kun vain lopettaisi juomisen. Näkevän kaikki mahdollisuudet, jos vain ei joisi. Hyvä ihminen, herkkä ja työnsä hoitava. Siellä kaiken alla, sinä tiedät sen. Arvostettu. Kenen mielestä?

Odotatko olosi paranevan kun se toinen muuttuu, lopettaa, aloittaa alusta ja näkee kaiken kirkkaammin? Sitten elämä olisi hyvää, kun vain. Sitku olisi.

Odotatko, että se toinen arvostaa sinun muutostasi ja muuttuu siksi? Vain sinun vuoksesi –rakkaani, mitä tahansa. Rakastan sinua niin paljon, kuoliaaksi.

Minä odotin, enkä edes tajunnut odottavani. Se oli niin luontevaa. Ajan saatossa opittu tapa. Ei siinä mitään ilkeää ollut, ajattelin vain, jotta kun se toinen raitistuisi, niin minullakin olisi parempi olo. Odotin sitä jännittäen, huolehtien, murehtien, vihastuen, turhautuen. Usein en edes ajatellut odottavani, vaan eläväni minulle kuuluvaa elämää.

Kannoin vastuuta kaikesta mahdollisesta tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Tein asioita puolesta osallistumalla kaikkeen, törmäsin toistuvasti loukkaantumiseen, jalustalle nostamiseen, nenässä kasvaviin palkokasveihin, siihen miten muut jotenkin aina ovat vähän parempia kuin itse ja joskus ihan superihmisiä. Miten ne toiset aina saivatkaan minut tuntemaan itseni huonommaksi! Vaikka kaikkeni yritin, autoin ja kuuntelin. Kertakaikkiaan eivät osanneet arvostaa minua. Hirveitä ihmisiä.

Hain hyväksyntää

Tekemällä sen kaiken, minkä tein. Olemalla leijonaemo, heittäytymällä tunnekuohuun, kun jotain tapahtui, olipa se sitten omassa perheessä, työssä, ystävillä tai ystävän lähipiirissä. Ainahan, jostain löytyi joku omaa elämää pahempi ongelma. Siitä sai energiaa ja tunsi tekevänsä jotain hyödyllistä. Muualla, kun omassa elämässä oli avuton. Ja oman elämän ongelmat kaadettiin sopivaan likasankoon, lue ystävä, ja jatkettiin samaan tahtiin. Minä olin vahva.

Voi luoja, miten paljon sitä ollaankaan valmiita tekemään kulissien ylläpitämiseksi. Istumaan kahvipöydässä ja pohtimaan Jonkun Muun elämää, vaikka itsellä on niin pahaolo, että oksennus tuntuu kurkussa. Ainahan voi toki kieltää koko ongelman, silloin on helpompaakin arvostella muita ja puhua muiden ongelmista.

Eihän se nyt ole soveliasta täräyttää, jotta meidän isäntä (tai emäntä/rouva) on alkoholisti ja elämä on aivan perseestä. Vai olisiko? Mietitkö mitä muut odottavat sinulta??

Arki on yhtä juhlaa.

Niin sitä arkea pyöritettiin. Vituttihan se välillä, kun joku sanoi ylevästi arjen olevan yhtä juhlaa.. Siihen oli pitkä matka ja sen tiesi. Jossain sisuskalujen uumenissa. Ja mikäs sen helpompaa kuin katkeroitua niille muille, jotka eivät käsitä sinun elämääsi. ”Tule vittu elämään tätä,niin näet miten juhlaa se on.” Tässä ajattelussa olemme Mikan kanssa löytäneet paljon samansuuntaisuutta.

Periksi antaminen ei tullut kyseeseen. Sitä halusi pitää kiinni siitä, mistä oli luonut kuvitelman, haaveen päähänsä. Siitä, mitä itse asiassa näin jälkeenpäin, ei ollut koskaan olemassakaan. Siitä kuvitelmasta ei halunnut luopua.

Odotin rakkautta, mutta väärästä suunnasta.

Minä odotin 18v rakkautta. Tänään en odota, odotus on päättynyt. Odotuksen päättyminen saattaa johtaa kuitenkin odotuksen siirtämiseen johonkin muuhun kohteeseen. Miksikö? No, jos et rakasta itseäsi.

Sitä on pitänyt opetella, itsensä rakastamista. Kiukkuisena ja hankalana. Iloisena ja hyvänä. Minuna, sellaisena kuin itseäni peilistä sillä hetkellä katson. On pitänyt opetella kuulemaan arvostus, kehut, rakastaa ja ottamaan se vastaan. On pitänyt pettyä itseensä ja muihin, menettää ”ystäviä”ja saada uusia ystäviä.

Itsensä rakastaminen on kaiken a ja o. Paljon paasattu, mutta huonosti ymmärretty. Onneksi elämä pitää huolen, kun sille antaa mahdollisuuden ja voit alkaa opetella itsesi rakastamista.

On pitänyt opetella vetämään rajoja, luopumaan huonoista ihmissuhteista, olemaan terveellä tavalla itsekäs. On pitänyt suostua olemaan riittämätön, keskeneräinen ja virheitä tekevä. On pitänyt opetella antamaan anteeksi itselle ja hyväksymään ja tiukassa paikassa vain hengittämään.

Meille on sanottu, että olemme rohkeita, kun kerromme ja jaamme toipumistamme. Ei se vaadi rohkeutta. Rohkeutta vaatii myöntää oma surkeutensa. Rohkeutta vaatii olla epäkesko hautaan asti. Luuserikin tarvittaessa. Tässä maailmassa.

Joten. Siinä odotellessasi. Tee ensimmäinen teko oman hyvinvointisi eteen, itsesi kuuntelemiseksi ja rakastamiseksi. Mitä se sitten onkaan.

Sieltä tulee odotuksen päättyminen ja elämä.

Tekemällä se tulee, ei odottamalla.

Sitten ajattelet: ”Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin.”

Onneksi en odottanut kuoliaaksi. Itseäni tai sitä toista.