Avainsana-arkisto: kieltäminen

VÄSY NÄYTELMÄÄN?

”Sellainen isänpäivä kuin on isä.” (tai äiti)

En muista yhtään isänpäivää omasta lapsuudestani, tokkopa sitä vietettiinkään, mutta muistan, kun sanoin nuo sanat työmatkalta (lue ryyppyretkeltä) kotiutuneelle miehelleni, lasten isälle. Muistan sen kylmyyden ja välinpitämättömyyden, turhautumisen. Muistan tunteen sanoessani, muistan että tarkoitukseni oli havahduttaa, herättää, konkretisoida. Olin kuullut lausahduksen vuosia aikaisemmin ystävältäni, joka oli kuullut sen ystävältään, joka oli käyttänyt samaa lausetta. Muistan miten tuo lause jäi mieleeni, varastoin sen, tiesin heti sen olevan käyttökelpoinen väline. Ja niin se tuli se hetki. Yksi väsymisen hetki, eräs monista.

Muistan myös sen kylmyyden ja välinpitämättömyyden millä suhtauduin omaan isääni murrosikäisenä. Vihasin, koin epäoikeudenmukaisuutta, kyseenalaistin. Uhmasin, itsestäni en ollut huolissani, äidistäni kyllä. Olin 14v ja siinä vaiheessa jo muutamankin yön valvonut ja sillivoileipiä valmistellut odotellessani ryyppäämisen loppumista.

Isän kuollessa olin 15v, enkä tuntenut surua, sellaista surua, kuin olisi kuulunut tuntea. Tajusin, että nyt asiat muuttuvat, enää ei tarvinnut jännittää äkkipikaisuutta, pelätä. Jonkun mielestä tämä kuulostaa kylmältä, sitä se ei kuitenkaan ole, vaan todellista elämää monelle läheiselle, joka ei rohkene sanoa ääneen tuntemuksiaan päihderiippuvaisen läheisen kuolemasta ja usein myös siihen liittyvistä toiveista. Eivät nämä ajatukset kenestäkään pahaa ihmistä tee, ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Mikäli näitä tunteita on, kertoo se vain asianomaisen pahoinvoinnista. Ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät aiheuta kenenkään kuolemaa, vaikka tätäkin moni pelkää ja potee syyllisyyttä. Näiden ajatuksien jakaminen voi olla toipumisen alku, mahdollisuus keskusteluun siitä mikä on vialla, mahdollisuus saada apua.

Monesti myös läheiset jakavat tämän ajatuksen potilaalle päihdehoitomme perhepäivässä. Siellä kun tunteilla ja ajatuksilla on lupa näkyä, niiden on tultava näkyviksi, että toipuminen voi alkaa. Uskoisitteko, että useimmin kuulemamme sanat perhepäivän päätteeksi ovat: toivo, helpotus, vapautunut, sai puhua. Ja vain sillä, että ihmiset kohtaavat ja kertovat miltä tuntuu. Ne ovat upeita hetkiä.

Eräs päihdeperheen tuhoavin ominaisuus on salailu, kulissien ylläpitäminen. Esittäminen, että kaikki on hyvin. Näytelmä, joka jatkuu vuosia usein jo lapsuudesta lähtien. Rakennetaan illuusiota siitä, miten pahoinvoinnin keskellä ollaan hyvinvoivia, tehdään asioita, käydään töissä, lapsia syntyy. Tämä näkyy ulospäin ja paljolti tämä tehdään ulkoisista syistä ja häpeästä johtuen.

Ihan hirveitä olivat ne ”tilanteet päällä”- tilanteet, jolloin vaikka mentiin sukulaisiin juhlimaan ja hymykalvo piti vetää kasvoille. Sen kanssa vielä pärjäsi, mutta sitten piti jo hieman pinnistellä, kun alettiin vaikkapa ylistämään puolisoa erinomaisena isänä. Puolisoa, joka oli juuri tullut ryyppyreissulta. Se pinnallinen keskustelu, jossa oikeasti ei puhuta mitään, joka rakentuu vain pelastamaan vaivautunut tilanne. Siirtämään huomio muualle. Ja voi taivas miten taitavia päihdeperheissä ollaankaan tässä!

Ympäristön paine luo usein tilan, jossa me läheiset usein vaikenemme ja sen sijaan, että olisimme rehellisiä itsellemme ja tunteillemme, alamme elää kuten ajattelemme, että meidän odotetaan elävän. Sanomaan asiat kuten muille on mukavaa ja sitten käymme hiljaista sotaa sisällä, rikomme itseämme vastaan. Sillä valitettavan usein törmää siihen, että tukijat kaikkoavat kun todella tarvitset tukea. Varsinkin, jos he kokevat asian itselleen vaikeaksi, loukkaantuvat syystä tai toisesta, mennään liian iholle. Tämäkin on inhimillistä ja normaalia, mutta parempi aitous ja rehellisyys, kuin vääriin syihin perustuva välittäminen ja ”auttaminen”. Elä ja anna elää.

Päihdeperheessä on tyypillistä, ettei osata selvittää asioita, puhuta oikeasti, ei olla avoimia ja rehellisiä. Nyt joku saattaa sanoa, että kyllä meillä puhutaan ja selvitetään, mutta onko kyse tulipalojen sammuttelusta vai niiden asioiden tekemisestä, jotka eivät mahdollista tilanteen jatkumista? Keskitytäänkö oikeisiin asioihin vai kriisinhallintaan? Kielletäänkö se, mikä on. Nostetaanko näytelmän päähenkilö jalustalle, pelastetaan? Tarvitseeko päähenkilömme pelastamista? Ohitetaanko vaikeat kohdat, nauretaan, kun pitäisi itkeä. Ollaanko näytelmässä, joka opettaa ihmisen elämään elämää, jossa ei saa kasvaa itseksensä, tulla itseksensä. Tämä on näytelmä, joka opettaa vaikenemaan ja luo lukkoja syvälle sieluun. Näytelmä, joka rakentaa ihmiselle vankilan.

Toipumisen myötä olen käsittänyt ja huomannut miten oma muutos vaikuttaa itseeni ja muihin, se kun alkaa nähdä ja puhua eritavalla. Toipumisen myötä olen myös alkanut nähdä oman lapsuuteni erisilmin, omin silmin. Olen uskaltanut olla itselleni rehellinen siinä mitä se oli ja mitä tunsin ja koin. Millainen oli se pikku-Riitta ja mihin lapsuuden pelko, syyllisyys, vihamielisyys vaikutti. Kyllä, se muokkasi minua. En osannut rakastaa tai hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, vaan hyväksyntää oli haettava ja paljon muuta.

Ei turhaan sanota, että läheiset sairastuvat yhtä pahoin kuin päihderiippuvaiset. Niin se on. Tänään tiedän sen omasta polustani, toipumiseni kautta, mutta myös toistuvasti, jatkuvasti kohdatessani ja hoitaessani läheisiä. Tunnekylmyys tulee jossain vaiheessa, et tunnista tunteita, ei iloa, ei rakkautta, ei surua. Jossain vaiheessa ei enää surra ihmisen takia vaan sen kuvitelman mitä olisi voinut olla, eikä enää pysty päästämään irti, irrottautumaan, hellittämään ja luovuttamaan. Silloin on sairastunut läheisriippuvuuteen.

Näytelmä on päättynyt, verhot ovat sulkeutuneet. Onnellisesta lopusta en tiedä, mutta ainakin omalta osaltani itseni näköinen elämä. Elämä, joka on mahdollistanut ymmärtämisen, anteeksiannon itselle, menneisyyden hyväksymisen ja suonut luvan päästä irti sellaisesta mikä ei tee hyvää ja janota sitä mikä tekee; Itsetuntemusta, vastuunottoa, keskeneräisyyttä. Rehellisyyttä ja avoimuutta.
Pyrkimystä rakastaa ja ajatella myötätuntoisesti kaikista ja kaikesta. Itsestä on toki hyvä aloittaa. Pyrkimystä.

Ja muistaa aina, ettei mikään ei tapahdu syyttä, kaikella on tarkoitus. Ihan kaikella.
Hyvää aitoa isänpäivää. Sellaista kuin sen juuri tänään kuuluu olla.

VITTUMAISEN PUOLISON SYNDROOMA

Paha sana tuo vittumainen, kyllä. Pahoittelut siitä, tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Liian usein sen kuitenkin kuulee alkoholistin puolison määrittelyssä, jotta voisi olla sitä ohittamatta saatikka turhaan kaunistella. Minä ainakin voin myöntää olleeni vittumainen vaimo, en vain Mikan, vaan varmasti myös puolen sukua sekä ryyppykavereiden, niiden juovan alkoholistin sen hetkisten parhaiden ystävien, mielestä. Mikä ihme se oli, että Mika joi, kun joutui tällaista akkaa sietämään!

Miten sitten rakkaasta puolisosta, jonka kanssa on koettu rakastumisen ja hekuman hetket, luvattu rakastaa myötä -ja vastoinkäymisissä, saatu lapsia ja rakennettu elämää, tulee se pahin este onnelle ja elämälle. Tapoja on monia, mutta tässä puhun vain yhdestä. Siitä, joka takuuvarmasti muuttaa sen puolison nalkuttavaksi, kontrolloivaksi, tarkkailevaksi, takakireäksi, pihtaavaksi, häpeäväksi, syyttäväksi ja onnettomaksi.

Liiallinen alkoholin käyttö, siitähän ne ensimmäiset varovaiset huomauttelut alkavat. Miksi sinun pitää juoda aina, noin paljon, noin nopeasti, joka viikonloppu, taas. Sitten tulee kertoja, että saa hävetä kumppaninsa örvellystä, pikajuontia, sammumista, oksentamista.  Aamulla puoliso ei muista mitään tai ei halua muistaa, käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tulee kertoja, että ihmettelet, miten toinen voi olla sammumispisteessä juotuaan vain muutaman kanssasi. Pian alat epäillä, että hän juo salaa, koska aina juodaan vain muutama tai viinanhajusta huolimatta ”Ei ole juonut mitään”. Ajan saatossa alat löytämään piilopulloja, täysiä tai tyhjiä. Ne voivat olla myös vedellä täytettyjä.

Joudut  tai opit olemaan juhlissa tarkkailijan roolissa, et nauti vaan olet jännittynyt, peloissasi, huolissasi. Häpeät. Lähdet aikaisemmin kotiin ja podet huonoa omaatuntoa, kun et ole hoitamassa, jos jotain sattuu. Valvot yöllä ja odotat sankarin tai sankarittaren saapumista, mietit soittoa poliisille. Itket ja kyllä, olet vihainen ja vittuuntunut. Muutos on alkanut.

Rakkaus hiipuu ja mietit kuka tuo teillä asuva ihminen on, ihminen jonka piti olla kumppanisi, jonka kanssa piti jakaa elämä. Vieras ihminen, joka nöyryyttää itseään, mutta aamulla sanoo kaiken olevan hyvin. Ei ongelmaa. Ei häpeää. Vieras ihminen, jonka mielestä koko maailma on häntä vastaan, paitsi ryyppykaverit, he jotka ”ymmärtävät” hänen valtavan pahanolonsa ja heidän mielestään juominen on täysin hallinnassa. Nuo tukijoukot.

Juominen lisääntyy ja siinä menee useampi päivä, koko viikonloppu. Elämä tuntuu pyörivän yhden ihmisen hyvänolon ja onnen ympärillä ja siinä alkoholilla on keskeinen rooli. Aika, joka vittumaisen vaimon/miehen syndrooman kehittymiseen kuluu on yksilöllinen, kuten aika, joka menee alkoholismin etenemisessä alkuvaiheesta loppuvaiheeseen.

Vittumainen on oiva sana kuvaamaan sitä, miten alkoholisti näkee puolisonsa, joka puuttuu juomiseen. Puolison, joka yrittää tulla väliin. Estää onnea ja elämästä nauttimista. Puolison, joka ei tiedä tulleensa syrjäytetyksi salarakkaan toimesta. Puolison, joka ei tiedä, että yrittäessään estää, tulee tahtomattaan pahentaneeksi tilannetta ja vahvistaneeksi suhdetta salarakkaaseen. Salarakas siksi, koska sitä ei tunnusteta.

Alkoholismi pimentää sydämen. Me läheiset seuraamme tuota pimentymistä usein vuosia keskittyen auttamaan toista, emme itseämme. Siksi myös meidän sydämemme ovat pimentymisvaarassa.

Siksi meistä tulee vittumaisia. Siinä se.

”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”,
sanoi Kettu Pikku Prinssille.

(Antoine De Saint-Exupery; Pikku Prinssi)

 

Alkoholisti ja läheinen, älä jää murheinesi yksin

”Alkoholistia ei useinkaan tunnista pelkän ulkonäön perusteella. Mitä hienoimmat kulissit kirjoittajan mukaan ovat, sitä vahvempaa kieltäminen usein on.”

Kun häpeä päihderiippuvuudesta väistyy, kieltäminenkin alkaa murtua.

Työssäni minulla on ilo järjestää päihderiippuvuuksien hoitokokonaisuuteen kuuluvia läheispäiviä. Läheispäivissä toipuminen rokkaa. Niissä läheiset saavat tietoa päihderiippuvuussairaudesta, sekä mahdollisuuden kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan.

Perhe kohtaa asian yhdessä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, kuunnellaan ja tullaan kuulluksi. Eli sitä kaikkea, mitä päihdeperheissä ei vuosiin ole todellisesti ollut, vaikka usein luullaan niin.

Ilmassa on tunteita, muistoja, kokemuksia, välittämistä. Ilman puhdistumisen voi melkein nähdä. Se tuntuu kehossa. Sen vaikutus koko perheen hyvinvointiin ja toipumiseen on kiistämätön. Hoito ilman perheen hyvinvoinnin huomiointia olisikin tynkä, väärin läheisiä ja potilasta kohtaan.

Muistan omat läheispäivämme reilut viisi vuotta sitten. Jännitin kaksi viikkoa. Pitääkö siellä puhua, mitä minä sanon, ketä sinne tulee, mitä siellä tapahtuu? Mitä, jos olenkin ollut väärässä eikä Mika olekaan alkoholisti? Saan syyn niskaani, minun vika sittenkin. Mitä jos ne tyypit eivät näe millaista meillä on?

Vatsa sekaisin, kädet kylmässä hiessä istuin luennolla kovilla penkeillä. Puhkuin kiukkua, raivoa, vihaa, surua, hätää, pelkoa, ahdistusta, mutta toisaalta aavistelin jotain isoa tapahtuvan. Nyt tai ei koskaan.

Penkeillä istui muitakin ja muistan miettineeni: ”Emme olekaan yksin. Keitä nämä ihmiset ovat? Näyttävät tavallisilta ihmisiltä, nuoriakin ja kauniita, puheliaita, ehkä vähän jännittyneitä, surullisia, mutta toisaalta myös vapautuneita, iloisia”.

Eräs sympaattiselta vaikuttava nuorimies katsoi silmiin ja jutteli tauolla, Tuukka oli nimensä. Ihan kuin olisin tuntenut hänet. Hänkin oli tullut hoitoon ja tunsi mieheni. Hän ei näyttänyt alkoholistilta. Miltä alkoholisti näyttää?

Olen saanut yhteydenottoja isoista kaupungeista läheisiltä ja potilailta, jotka miettivät tuloaan päihdeluennolle Kauhajoelle. Kun tiedän vastaavaa palvelua olevan lähempänäkin, suosittelen sitä. Näin tehdessäni olen törmännyt häpeään siitä, jos joku näkee.

Näin häpeä toimii meissä.

Haluamme maksuttomilla luennoillamme auttaa ihmistä astumaan ulos häpeän kilven alta. Haluamme auttaa näkemään sairauden, joka vangitsee ihmisen ja koko perheen. Haluamme auttaa näkemään, jotta meitä läheisiä ja potilaita, joita päihderiippuvuussairaus eri muodoissaan koskettaa, on paljon.

Ammatti, koulutus tai työ eivät suojaa päihderiippuvuudelta, eivät ujous, rohkeus tai viisaus.

Ja kaikkialla, missä on päihderiippuvuutta, on häpeää. Kaikkialla, missä on häpeää, on kieltäminen. Olitpa sitten alkoholisti tai läheinen. Mitä hienommat muurit ja kulissit, sitä vahvempaa kieltäminen usein on. Kun tunnistat häpeän ja kohtaat sen, se väistyy ja siitä tulee aseeton. Puhuminen on sille myrkkyä, samoin avoimuus. Kun häpeä väistyy, alkaa kieltäminen murtua.

Jos siis joskus saat kutsun läheispäivään taholta, joka hoitaa päihderiippuvuutta sairastavaa läheistäsi, työkaveria tai naapuria häpeästä huolimatta, älä missaa sitä.

Se on unohtumaton kokemus.

Riitta Koivula
Sairaanhoitaja, Päihdeterapeutti, Perheterapeutti-opiskelija
Kauhajoki

(Mielipidekirjoitus Ilkka -lehdessä 10.7.2014)