Avainsana-arkisto: läheisriippuvuus

Kesäkuun päihdehoitoinfot ja läheisinfot!

Kesäkuun päihdehoito -ja läheisinfot:

VAASA

Ti 5.6 klo 17.30-20.00 Oikeahetki päihde-  ja päihdehoitoinfo / Mitro

To 14.6 klo 17.30-20 Läheisinfo – tietoa läheisriippuvuudesta ja välineitä päihderiippuvaisen auttamiseen / Riitta

Luennot ja avopäihdehoidon startit ke 6.6 ja ke 23.5 osoitteessa: Oikeahetki, Korsholmanpuistikko 23, Vaasa

KAUHAJOKI

Ti 12.06 klo 18-21 Oikeahetki  päihde-  ja päihdehoitoinfo / Mika

Ti 19.06 klo 18-21 Läheisinfo- tietoa läheisriippuvuudesta ja välineitä päihderiippuvaisen auttamiseen / Riitta

Ti 26.06 klo 18-21 Oikeahetki päihde-  ja päihdehoitoinfo / Luennoitsija varmistuu myöhemmin

Luennot ja avopäihdehoidon startit ke 13.06 ja ke 27.06 osoitteessa: Oikeahetki, Kauppatie 38, Kauhajoki

LAIHIA 

Ti 26.06 klo 17.30-20.30 Oikeahetki päihde-  ja päihdehoitoinfo / Petri.

Luento os. Laihian Nuorisoseura, Alkiontie 6, 66400 Laihia.

Avopäihdehoidon aloitus ke 27.06.  Oikeahetki Vaasa.

ILMOITTAUTUMINEN LUENNOILLE

Luennot ovat maksuttomia. Kahvitarjoilu.

Sp etunimi.sukunimi@oikeahetki.fi tai viereisellä lomakkeella

Tekstiviesti / soitto Riitta p. 0400-466225 tai Petri p. 050-4642209

Oikeahetki päihde- ja avohoitoinfo

Luennolla saat arvokasta tietoa alkoholismin ja muiden riippuvuuksien tunnistamisesta, oireista, vaiheista. Saat kuulla riippuvuuden puhkeamisesta, oireista ja tunnistamisesta. Saat kuulla millainen aivosairaus alkoholismi, päihderiippuvuus on. Luento antaa tietoa ja välineitä tunnistaa riippuvuuden oireet itsessä tai läheisessä. Monelle kyse on varmuuden saamisesta siihen, mitä on pitkään epäillyt.

Kerromme mitä on Oikeahetki avopäihdehoito, mitä siihen kuuluu ja miten se etenee,  Avopäihdehoitoon yhdistämme myös laitoshoitojaksoja, vaikkapa silloin kun kyseessä on sekakäyttö, lääke -tai huumeriippuvuus. Uusi tapa hoitaa, joka mahdollistuu yhteistyökumppaneidemme kautta.

Hoidossa sovellamme tunnettuja ja toimivia välineitä: mm. 12askeleen toipumisohjelma, toipumiskeskeinen ”minnesota-malli”vertaistuki, perhekeskeisyys, ratkaisukeskeisyys.

Luennoitsijoiden omakohtainen kokemus päihde -tai läheisriippuvuudesta ja toipumisesta tekevät luennoistamme koskettavia ja mahdollistavat samaistumisen sekä uusien näkökulmien avautumisen.

Olemme todeneet, että päihderiippuvuudesta toipumisessa tärkein väline on tieto siitä, mitä päihderiippuvuus on. Tieto, tunnistaminen ja samaistuminen tekee tilaa toipumiselle ja luo mahdollisuuden.

Tieto ja riippuvuusairauden avaaminen maalaisjärkisesti, käytännönläheisesti, sellaisena kuin se on, kokemuksen kautta, on ollut jo sadoille luenoillamme olleille ensimmäinen askel uuteen näkökulmaan ja monelle myös toipumiseen niin päihde- kuin läheisriippuvuudesta.

Käytäntö on todistanut niin meille henkilökohtaisessa elämässä kuin kuulijoillemme, että vaikka monet ajattelevat tietävänsä mitä riippuvuus on, antaa luento siihen aivan uutta näkökulmaa.

Luennolle osallistuminen siis todella kannattaa. Heitä häpeä, epäilys, pelko romukoppaan ja avaa ovi uuteen näkökulmaan.

 

 

HÄPEÄ – RIIPPUVUUDEN KAUPANPÄÄLLINEN

Häpeä on päihde-ja läheistoipumisessa usein näkyvä ja toistuva käsite tai ehkä pitää paremminkin sanoa näihin sairauksiin kuuluva oire. Kohtaamme sen vaikutuksen ja näemme sen tuhovoiman työssämme. Näemme, miten se hidastaa sekä vaikeuttaa toipumista ja joskus jopa estää sen kokonaan. Ne tarinat ovat surullisia ja nyt en puhu vain päihdesairautta sairastavista vaan myös läheisistä, puolisoista ja lapsista.

Amerikkalainen häpeätutkija Brene Brown määrittelee kirjassaan Uskalla haavoittua -elä täydellä sydämellä, seuraaavasti:

Häpeä on voimakkaan kipeä tunne tai kokemus siitä, että uskomme olevamme viallisia ja siksi liian arvottomia saamaan osaksemme rakkautta ja kuulumaan joukkoon.

Istuimme perjantaina läheisten kanssa jatkohoitoringissä ja kävimme keskustelun häpeän vaikutuksesta elämään ja etenkin toipumiseen. Käsitykseni mukaan yhteinen ajatuksemme on, ettei häpeää edes tunnistanut ennen kuin tuli tietoiseksi siitä, ahdistuksen, masennusoireilun, syyllisyyden ja riittämättämyyden tunteiden käytyä ylivoimaiseksi. Mielenkiintoinen ja toistuva ajatus on, että läheiset eivät ota häpeää omakseen vaan syyttävät siitä toista, kun kuitenkin vain tunnistamalla oman häpeän ja omat haitallisesti vaikuttavat häpeäreaktiot voi lähteä toipumaan. Meidän on usein vaikea tunnistaa ja hyväksyä, että tunteet, jotka meissä syttyvät, syttyvät meissä, että me annamme niille tilan ja mahdollisuuden. Me suostumme olemaan läheisiä sen sijaan, että alkaisimme hoitamaan itseämme ja tutkimaan omaa tonttiamme (kuten meillä hoidossa sanotaan) alammekin etsiä ratkaisua toisesta.

Ykkösasia toipumisen polulla on häpeän tunnistaminen, siitä tietoiseksi tuleminen, sen hyväksyminen, läpikäyminen ja kuten Brene Brown tuossa edellä mainitussa kirjassaan myös sanoo, häpeän sietokyvyn kehittäminen. Mikäli tätä ei tapahdu, jää toipuminen vähintäänkin vajaaksi ja pahimmassa tapauksessa pysähtyy ja paluu entiseen on edessä. Ja painotan, että tämä sama asia koskee niin päihderiippuvaisia kuin meitä läheisiä.

Omalta osaltani voin sanoa saman, kuin minkä kerroin ryhmässämme perjantaina. Oma häpeäni sai vapautuksen tehtävistään saatuani tietoa ja ymmärrystä, sille mitä ovat alkoholismi ja läheisriippuvuus. Sekä tultuani tietoiseksi siitä, että tarvitsen välineitä ja apua omaan toipumiseeni. Oman voimattomuuden myöntäminen ja yksin pärjäämisen lopettaminen olivat ja ovat tuolle elämäni ankeuttajalleni myrkkyä ja sai sen voimat heikentymään. Lopullinen niitti taisi kuitenkin olla areenalle astuminen ja asiasta puhuminen avoimesti, pahimpien pelkojen kohtaaminen. Pelkojen, jotka suurelta osin ovat häpeän työn tuloksia, sillä mitä enemmän pelkäämme, sitä enemmän häpeä voimistuu.

Ja mitä muuta on seurannut areenalle astumisesta, kuin että häpeä on kutistunut valtavasta irvinaamaisesta, vihreästä, liimapintaisesta haamun tavoin leijailevasta oliosta pikkuiseksi valkoiseksi haamuksi, joka kulkee vierellä nätisti. Mitä muuta? Olen tullut kiitolliseksi. Ja kiitollisuus pitää häpeän kurissa ja voin katsella sitä lempeän hyväksyvästi, kuitenkin aina tiedostaen, että se on mukana ja että ainoastaan olemalla kiitollinen, avoin ja rohkea se pysyy aisoissa. Tästä syystä kiitollisuus-harjoitukset ovat osa toipumista ja tästä syystä kannustamme kohtaamaan häpeän. Ja se tapahtuu vain tulemalla näkyväksi ja astumalla esiin.

Omaa vakaa uskomukseni on, että vertaisryhmä on paras tapa aloittaa ja siksi hoidossa vertaistuki on pistämätön asia. Sitä voimaa ja vapautusta, minkä ryhmä antaa toipumiselle on vaikea päihittää millään. Se on nähty. Ja koettu.

Kysäisin myös Mikalta häpeästä, hänen istuessaan terassimme tuolilla tänään tätä kirjoittaessani. Vastaus tässä:

Häpeää tuli niin paljon, että oli jo kiitollinen, siitä ettei mun tarvi enää juoda.

Olen kiitollinen tuosta häpeästä. Ja omastani. Ja äärimmäisen kiitollinen raittiille alkoholisti miehelleni, jota saan rakastaa ja josta saan olla ylpeä. Tämä on  parisuhteeen jälleenrakentamiselle välttämätöntä, sillä jos toinen häpeää, on toipuminen vaikeaa, joskus mahdotonta.

#äläjääyksin #areenallemars #oikeahetki #häpeä

HEINÄKUU

Kesätervehdys Oikeahetki-tiimiltä,

Heinäkuussa lomailelemme luennoilta. Seuraavat ÄLÄ JÄÄ YKSIN-päihdeluennot ovat elokuussa viikolta 31 alkaen. Tarkempi ohjelma ilmestyy tänne lähempänä.

Puhelimitse ja viesteillä tavoitat meidät kuitenkin koko heinäkuun ajan ja mikäli haluat tulla juttelemaan, päihdekartoitukseen tai hakemaan tukea toipumiseen samoin kuin tuetut puheeksiotot ovat mahdollisia ajanvarauksella myös heinäkuussa. Päihdehoidon aloitukset sovitusti vastaanoton jälkeen sekä Kauhajoella että Maalahdessa.

Yksin ei pidä siis jäädä, vaan ota rohkeasti yhteyttä:

Riitta p. 0400466225

Mika p. 0407261311

Nina p. 0504658401

Petri p. 0504642209

Harri p. 0406895429 / Tampereen seutu

Oikeahetki ihmiset: yhteystiedot ja esittelyt

 

nettisivukuva_reso150_8350

Toukokuun päihde-ja läheisluennot sekä hoidon starttipäivät

KAUHAJOKI 

TI 02.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN-päihdeluento / Riitta 

TI 30.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento / Riitta

Avopäihdehoidon startti 31.05. Oikeahetki, Kauppatie 38, Kauhajoki

SMEDSBY, KORSHOLM

Ons 03.05.2017 klo 17.30-20.30  DU ÄR INTE ENSAM -föreläsning om missbruk / Nina 

Föreläsning på adressen Seniorpunkten/Folkhälsans hus /  Ti 09.05.2017 Start för öppenvård Långtået 5, Maalahti

TEUVA

TI 16.05.2017 klo 18-21 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento Mika

Paikka:  Otto Syreenin talo, Teuva  /  Ke 19.04.2017 avopäihdehoidon aloitus Oikeahetki, Kauhajoki.

MAALAHTI /MALAX

TI 09.05.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  / Petri

Luento os. Långtået 5, Maalahti / 10.05.2017 Avopäihdehoidon aloitus Långtået 5, Maalahti

LA 20.05.2017 klo 12-15  DU ÄR INTE ENSAM -föreläsning om missbruk / Nina 

Föreläsning på adressen  Oikeahetki Maalahti /

Ti 23.05.2017 Start för öppenvård Långtået 5, Maalahti

VAASA

TI 30.05.2017 klo 17.30-20.30 ÄLÄ JÄÄ YKSIN -päihdeluento  / Petri 

Luento os: Vaasan setlementtiyhdistys Ry /Palosaari VAASA Kapteeninkatu 39, 65200 Vaasa31.05.2017 Avopäihdehoidonaloitus Långtået 5, Maalahti

ILMOITTAUTUMINEN LUENNOILLE:

Ilmoittautuminen ei ole pakollista, mutta suotavaa. Ilmoittautua voit laittamalla luennoitsijalle sähköpostia nimi.sukunimi@oikeahetki.fi, soittamalla tai tekstiviestillä tai sähköisesti tästä tapahtuma -sivujemme kautta: Oikeahetki -tapahtumat

Muutokset luennoitsijoissa mahdollisia. Luennot ovat maksuttomia. Kahvi -ja tee tarjoilu.

TERVETULOA, VÄLKOMMEN!!

ALKOHOLIN POSITIIVISET PUOLET

Minun suhteeni alkoholiin. Mikä se on ollut, mikä se on tänään? Tätä olen tällä viikolla miettinyt Levillä lomaillessani. Sain haasteen Kokoomuksen hyvinvointipolitiikan verkoston jäseneltä. Kiitos siitä! Otin mielenkiinnolla haasteen vastaan, vaikka se olikin mielestäni kummallinen. Miksi niitä hyviä puolia on nykyään niin vähän, onko niitä oikeasti ikinä ollutkaan. Mitä ne ovat olleet tai oikeasti ovat, mitä on tapahtunut, että voidakseen olla sosiaalinen ihmisen olisi otettava alkoholia, miksi se ei ole hyvä itsetunto ja itsetuntemus?

Ja miksi ollaan pisteessä, missä hyvinvointipolitiikassa alkoholin juominen tuntuu monelle olevan hyvinvointia sen sijaan, että se olisi ihmisille haitallinen aine, johon on suhtauduttava varovaisuudella. Miksi kaikesta informaatiosta huolimatta terveyshyödyille pyritään viittaamaan kintaalla? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme tai valitsemistamme päättäjistä?

Asia on niin, että aika vähän positiivisia puolia löytyi. Ja mietin, että mitä positiivisella tarkoitetaan. Esimerkkinä kuulin mm. alkoholin hyvän vaikutuksen helpottamaan sosiaalisia tilanteita, joka on mielestäni enemmän huolestuttava kuin positiivinen asia. Ja monia vinkkejä sain epävirallisesta gallupista facebookista. Toipuvat alkoholistit jakoivat myös runsaasti kokemuksiaan, kohtuu/normaalikäyttäjien positiivisia jäin kaipaamaan. Missä he ovat, vai onko niin ettei normaalikäyttäjällä ole tarvetta puolustaa ja perustella? Onko niin, että meitä, joille pullon hakeminen Alkosta on ok ja vielä ilman metakkaa, koska alkoholi ei ole niin arkiostos? Miksi yksilön tai perheen hätä, alkoholin haitat ja vauriot eivät liikuta vaan oma mukavuudenhalu ajaa ohi? Toisaalta puhutaan yhteisöllisyydestä, välittämisestä ja toisistamme huolehtimisesta, mutta appajee, jos tässä yhteydessä otetaan esiin alkoholi niin kyse on holhoamisesta, rajoittamisesta, epäkohdista, vääryydestä, kansanoikeuksien tallaamisesta! Minä, minun, mulle.
Kuten presidenttimme uudenvuodenpuheessaan sanoi: ”Sinä voit hyvin, kun kukaan ei voi pahoin”

Mitä positiivisia sitten löysin?

Ruuanmureuttajana ja leivonnaisten maustajana alkoholi toimii hyvin, kastikkeissa ja marinadeissa siis. Tämmöinen juttu sitten tuli niistä mieleeni:
Eräskin Jusan joululuinen konjakkikakku on tullut leivottua. Nyt en tosin pitkään aikaan enää, mutta se oli herkullista ja sopivaa alkoholinkäyttöä. Tosin tulee aina mieleen, kun joskus Mikan raitistumisen jälkeen katsoimme eräänä iltana MasterChefiä perheen kanssa. Siinä tehtiin sacherkakkua parityönä. Eräs kakkua leiponut pari pohti valmistuksen yhteydessä, mikä likööri kuuluu sacherkakkuun siis laittaa mausteeksi, eivätkä muistaneet. Nainen tokaisi, ettei sen väliä, mitä se on kun vaan on ja niin lorottivat vodkaa reilusti maustamaan kakkua. Meidän Aaron, tuolloin varmaan 5-6 v katseli silmät suurena ja tokaisi jotta ”ÄITI! Mitä ihmeen alkoholistikakkua tuo täti ja setä tekee.”

Hyvän ruuan kanssa lasillinen viiniä on erinomaista ja näin ollaan todella vielä riskikulutusrajoissa varsinkin, kun sen lasillisen ottaa pari kertaa vuodessa. Joten kyllä, hyvän ruuan kanssa viini on hyvää ja hyvien ystävien seurassa. Humalaa en halua. Nousuhumala tuntuu kivalta, mutta nykyään se on liian lyhyt ilo verrattuna niihin fyysisiin vaikutuksiin mitä siitä tulee. Joten skippaan mieluummin. Känni on kaamea ajatus. Nukkumiseen en tarvitse, stressikin hoidetaan muulla tavoin. Jos taas joisin sosiaalisissa tilanteissa rentoutuakseni, vähentääkseni jännitystä olisin pulassa ja todella sairas. No miksipä ei se lasillinen kuohuvaa juhlan yhteydessä. Toki sekin voi olla alkoholiton.

Raitis mieheni ei minua kiellä juomasta, eikä kenenkään juominen ole hänelle riski. Itse asiassa kaikki tapaamani toipuvat ja raitistuneet alkoholistit viestittävät, että heidän puolestaan kaikki, joille alkoholi sopii, juokoot. Ja jokaisella heillä on myös hyviä hetkiä alkoholin kanssa, jopa alkoholisteilla ennen sairauden puhkeamista. Positiivista on siis myös se, että raitistuneet alkoholistit ja läheiset ovat hyvin suvaitsevaista ja ymmärtäväistä porukkaa. Raittiusfanatistimi on siis ihan toisaalla kuin heillä, joille alkoholi on tappava aine. Siinä on oltava ehdoton, mutta vain omalla kohdalla. Muiden tuomitseminen ei kuulu toipumiseen ei meillä läheisillä eikä alkoholisteilla. Eikä se edes edistäisi asiaa, jota monet toipuvat haluavat edistää eli päihdesairauden tietoisuuden ja tunnistamisen lisäämistä.

Nimettömät alkoholistit: Työ muiden parissa s.112 :

Varomme osoittamasta suvaitsemattomuutta tai vihaa alkoholinkäyttöä kohtaan, joka on yhteiskunnassamme vakiintunut tapa. Kokemus on osoittanut, ettei sellaisesta asenteesta ole hyötyä kenellekään. Kaikki uudet tulokkaat kuvittelevat, että meillä vallitsisi tämä henki, ja he helpottuvat heti kun huomaavat, että me emme kannata noitavainoja. Suvaitsemattomuuden ilmapiiri saattaa karkottaa pois alkoholisteja, joiden henki olisi saatettu pelastaa ilman mokomaa typeryyttä. Meistä ei silloin olisi apua myöskään kohtuuden asialle, sillä kukaan joka käyttää alkoholia, ei ole kiinnostunut kuulemaan siitä ihmiseltä, joka vihaa viinaa.

Suhteeni alkoholiin on muuttunut, sen kehityskaari on mielestäni ollut sellainen kuin kuuluukin, eli alkoholinkäyttö on vähentynyt iän myötä. Lasten kanssa keskustellessa puhun siitä, miten hienoa olisi ollut omata hyvä itsetunto ja oppia jo nuorena tuntemaan itseään aidosti ja kemiatta. Siitä rohkaisusta mitä nuorena lähtee pullosta tai päihteestä hakemaan ei ole kuin haittaa ja vähintäänkin se pitkittää aikuiseksi kasvamista, puhumattakaan riskistä sairastua riippuvuuteen. Tänään tietenkin kaikki kokemani on kokemuksena ja toivottavasti viisautena kohdatessani ihmisiä ja puhuessani päihdesairaudesta. Uudelleen en haluaisi samaa polkua kulkea, mutta en sitä vaihtaisikaan. Itse olen säästynyt alkoholismilta, mutta siinä olen ainoastaan onnekas ja hyvätuurinen, sillä tämän kansan ja sukuni perimällä se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Tosin läheisriippuvuus sairautena ja siitä toipuminen ei kovin kauas kakkoseksi alkoholismille jää.

Minulle alkoholi on siis henkilökohtaisesti aika samantekevä aine. Pärjään ilmankin. Sen positiiviset puolet rajoittuvat normaaliin käyttöön. Päihdetyön ammattilaisena juttu onkin sitten toinen, mutta edelleenkään en alkoholia vastusta tai vihaa. Päihdesairaus on se mikä herättää huolta, surua, nostaa tunteita, ei alkoholi aineena.

Lämmöllä, Riitta

ps. Tämä kannattaa katsoa: Totuus alkoholista –ohjelma YLE Areena

VÄSY NÄYTELMÄÄN?

”Sellainen isänpäivä kuin on isä.” (tai äiti)

En muista yhtään isänpäivää omasta lapsuudestani, tokkopa sitä vietettiinkään, mutta muistan, kun sanoin nuo sanat työmatkalta (lue ryyppyretkeltä) kotiutuneelle miehelleni, lasten isälle. Muistan sen kylmyyden ja välinpitämättömyyden, turhautumisen. Muistan tunteen sanoessani, muistan että tarkoitukseni oli havahduttaa, herättää, konkretisoida. Olin kuullut lausahduksen vuosia aikaisemmin ystävältäni, joka oli kuullut sen ystävältään, joka oli käyttänyt samaa lausetta. Muistan miten tuo lause jäi mieleeni, varastoin sen, tiesin heti sen olevan käyttökelpoinen väline. Ja niin se tuli se hetki. Yksi väsymisen hetki, eräs monista.

Muistan myös sen kylmyyden ja välinpitämättömyyden millä suhtauduin omaan isääni murrosikäisenä. Vihasin, koin epäoikeudenmukaisuutta, kyseenalaistin. Uhmasin, itsestäni en ollut huolissani, äidistäni kyllä. Olin 14v ja siinä vaiheessa jo muutamankin yön valvonut ja sillivoileipiä valmistellut odotellessani ryyppäämisen loppumista.

Isän kuollessa olin 15v, enkä tuntenut surua, sellaista surua, kuin olisi kuulunut tuntea. Tajusin, että nyt asiat muuttuvat, enää ei tarvinnut jännittää äkkipikaisuutta, pelätä. Jonkun mielestä tämä kuulostaa kylmältä, sitä se ei kuitenkaan ole, vaan todellista elämää monelle läheiselle, joka ei rohkene sanoa ääneen tuntemuksiaan päihderiippuvaisen läheisen kuolemasta ja usein myös siihen liittyvistä toiveista. Eivät nämä ajatukset kenestäkään pahaa ihmistä tee, ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Mikäli näitä tunteita on, kertoo se vain asianomaisen pahoinvoinnista. Ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät aiheuta kenenkään kuolemaa, vaikka tätäkin moni pelkää ja potee syyllisyyttä. Näiden ajatuksien jakaminen voi olla toipumisen alku, mahdollisuus keskusteluun siitä mikä on vialla, mahdollisuus saada apua.

Monesti myös läheiset jakavat tämän ajatuksen potilaalle päihdehoitomme perhepäivässä. Siellä kun tunteilla ja ajatuksilla on lupa näkyä, niiden on tultava näkyviksi, että toipuminen voi alkaa. Uskoisitteko, että useimmin kuulemamme sanat perhepäivän päätteeksi ovat: toivo, helpotus, vapautunut, sai puhua. Ja vain sillä, että ihmiset kohtaavat ja kertovat miltä tuntuu. Ne ovat upeita hetkiä.

Eräs päihdeperheen tuhoavin ominaisuus on salailu, kulissien ylläpitäminen. Esittäminen, että kaikki on hyvin. Näytelmä, joka jatkuu vuosia usein jo lapsuudesta lähtien. Rakennetaan illuusiota siitä, miten pahoinvoinnin keskellä ollaan hyvinvoivia, tehdään asioita, käydään töissä, lapsia syntyy. Tämä näkyy ulospäin ja paljolti tämä tehdään ulkoisista syistä ja häpeästä johtuen.

Ihan hirveitä olivat ne ”tilanteet päällä”- tilanteet, jolloin vaikka mentiin sukulaisiin juhlimaan ja hymykalvo piti vetää kasvoille. Sen kanssa vielä pärjäsi, mutta sitten piti jo hieman pinnistellä, kun alettiin vaikkapa ylistämään puolisoa erinomaisena isänä. Puolisoa, joka oli juuri tullut ryyppyreissulta. Se pinnallinen keskustelu, jossa oikeasti ei puhuta mitään, joka rakentuu vain pelastamaan vaivautunut tilanne. Siirtämään huomio muualle. Ja voi taivas miten taitavia päihdeperheissä ollaankaan tässä!

Ympäristön paine luo usein tilan, jossa me läheiset usein vaikenemme ja sen sijaan, että olisimme rehellisiä itsellemme ja tunteillemme, alamme elää kuten ajattelemme, että meidän odotetaan elävän. Sanomaan asiat kuten muille on mukavaa ja sitten käymme hiljaista sotaa sisällä, rikomme itseämme vastaan. Sillä valitettavan usein törmää siihen, että tukijat kaikkoavat kun todella tarvitset tukea. Varsinkin, jos he kokevat asian itselleen vaikeaksi, loukkaantuvat syystä tai toisesta, mennään liian iholle. Tämäkin on inhimillistä ja normaalia, mutta parempi aitous ja rehellisyys, kuin vääriin syihin perustuva välittäminen ja ”auttaminen”. Elä ja anna elää.

Päihdeperheessä on tyypillistä, ettei osata selvittää asioita, puhuta oikeasti, ei olla avoimia ja rehellisiä. Nyt joku saattaa sanoa, että kyllä meillä puhutaan ja selvitetään, mutta onko kyse tulipalojen sammuttelusta vai niiden asioiden tekemisestä, jotka eivät mahdollista tilanteen jatkumista? Keskitytäänkö oikeisiin asioihin vai kriisinhallintaan? Kielletäänkö se, mikä on. Nostetaanko näytelmän päähenkilö jalustalle, pelastetaan? Tarvitseeko päähenkilömme pelastamista? Ohitetaanko vaikeat kohdat, nauretaan, kun pitäisi itkeä. Ollaanko näytelmässä, joka opettaa ihmisen elämään elämää, jossa ei saa kasvaa itseksensä, tulla itseksensä. Tämä on näytelmä, joka opettaa vaikenemaan ja luo lukkoja syvälle sieluun. Näytelmä, joka rakentaa ihmiselle vankilan.

Toipumisen myötä olen käsittänyt ja huomannut miten oma muutos vaikuttaa itseeni ja muihin, se kun alkaa nähdä ja puhua eritavalla. Toipumisen myötä olen myös alkanut nähdä oman lapsuuteni erisilmin, omin silmin. Olen uskaltanut olla itselleni rehellinen siinä mitä se oli ja mitä tunsin ja koin. Millainen oli se pikku-Riitta ja mihin lapsuuden pelko, syyllisyys, vihamielisyys vaikutti. Kyllä, se muokkasi minua. En osannut rakastaa tai hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, vaan hyväksyntää oli haettava ja paljon muuta.

Ei turhaan sanota, että läheiset sairastuvat yhtä pahoin kuin päihderiippuvaiset. Niin se on. Tänään tiedän sen omasta polustani, toipumiseni kautta, mutta myös toistuvasti, jatkuvasti kohdatessani ja hoitaessani läheisiä. Tunnekylmyys tulee jossain vaiheessa, et tunnista tunteita, ei iloa, ei rakkautta, ei surua. Jossain vaiheessa ei enää surra ihmisen takia vaan sen kuvitelman mitä olisi voinut olla, eikä enää pysty päästämään irti, irrottautumaan, hellittämään ja luovuttamaan. Silloin on sairastunut läheisriippuvuuteen.

Näytelmä on päättynyt, verhot ovat sulkeutuneet. Onnellisesta lopusta en tiedä, mutta ainakin omalta osaltani itseni näköinen elämä. Elämä, joka on mahdollistanut ymmärtämisen, anteeksiannon itselle, menneisyyden hyväksymisen ja suonut luvan päästä irti sellaisesta mikä ei tee hyvää ja janota sitä mikä tekee; Itsetuntemusta, vastuunottoa, keskeneräisyyttä. Rehellisyyttä ja avoimuutta.
Pyrkimystä rakastaa ja ajatella myötätuntoisesti kaikista ja kaikesta. Itsestä on toki hyvä aloittaa. Pyrkimystä.

Ja muistaa aina, ettei mikään ei tapahdu syyttä, kaikella on tarkoitus. Ihan kaikella.
Hyvää aitoa isänpäivää. Sellaista kuin sen juuri tänään kuuluu olla.

SEKSIKÄS RYYNÄÄMINEN -TYLSÄ TOIPUMINEN?

Sieltä se mun vittumainen akka nyt tuli, huudahti Mika läheisluennolla perjantaina mennessäni sinne esittäytymään. Arveletko reaktioitani? Yleisön reaktioita? Reaktio oli naurunremakka. Mikäs siinä totuudessa ja toki Mika lisäsi perään, miten kummallista se on, että raitistumisen jälkeen siitä vittumaisesta akasta tuli ihan rakastettava vaimo. On hieno kuulla miehensä sanovan noin ja on ihan hyvä kuulla totuus myös siitä, miten hän oikeasti ajatteli juovana aikana. Se on ollut hyväksyttävä ja ymmärrettävä. Tällä kokemuksella se on myös erittäin loogista. Päihderiippuvuuden, alkoholismin sekä läheisriippuvuuden ymmärtämisen ja tunnistamisen avulla se on myös helpompaa, mutta yhtä lailla on ollut hyväksyttävä ja nähtävä itsensä läheisenä, läheisriippuvuuteen sairastuneena.

Toipumisen ja hyväksymisen myötä minä myös tiedän olleeni vittumainen, kaiken sen kaiken muun lisäksi. Minkä kaiken? No, sen kaiken millainen minusta oli tullut vuosien saatossa jo lapsuudessa opittujen selviytymis–ja käyttäytymismallien myötä. Itse voin tunnistaa sairastuneeni jo lapsuudessa, mutta usein sairastuminen läheisriippuvuuteen voi tapahtua missä elämänvaiheessa tahansa.

Minä en tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olin, hain hyväksyntää ja suoritin. Olin epävarma, mielestäni mikään ei riittänyt, kulissit ja ulkoiset asiat olivat tärkeitä. Pelkäsin auktoriteetteja, nostelin ihmisiä jalustalle ja he kaikki olivat minua parempia viisaampia. Halusin olla kuten siskoni ja veljeni, koin itseni mitättömäksi heidän rinnallaan, tunsin ulkopuolisuutta. Ja kun jalustat sitten keikahtelivat, olin pettynyt ja vihainen.

Odotin kiitosta ja kun sain sitä, en osannut ottaa sitä vastaan, tuntui tyhjältä. Mikään ei täyttänyt rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kuppia, ei mikään. Ja koko ajan elin elämää eteenpäin, kävin koulua, välillä masenteli, juhlin kavereiden kanssa viikonloppuisin, tein typeryyksiä. Opiskelin, halusin sairaanhoitajaksi – hoitoala, kuinkas muuten. Tapasimme Mikan kanssa ja siitä lähti yhteinen taival. Oppipolku elämään ja itsensä löytämiseen.

Läheisriippuvuuteen sairastumiseen tarvitaan, että joku elämäsi osa on toimimaton, usein puhutaan toimimattomasta perheestä. Lapsi on avuton, mikäli lapsuuden perhe on toimimaton, syystä tai toisesta, joita voivat olla alkoholismi tai muu päihderiippuvuus, narsismi, masennus, läheisriippuvuus, suvun /perheen tragediat jne. Läheisriippuvuudessa on mielenkiintoista se, ettei myöskään aikuisuus sinällään suojaa siltä ja tästä ovat todisteena lukuisat puolisot ja perheen isät ja äidit, joiden lapsi on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Läheisriippuvuuteen voi siis sairastua kuka vain, ellei perusta ole kunnossa. Väitän, että vaikka olisikin, ei kukaan vanhempi ole immuuni lapsen sairastumiselle, eikä kukaan ihminen ole immuuni toistuvalle henkiselle, psyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle kaltoinkohtelulle, jonka päihderiippuvuus tuo mukanaan. Ei kukaan, sillä läheisriippuvuus on sitkeä, vahva ja tuhoisa tauti. Usein kuulee ihmisten kokemuksia, siitä miten on otettu ero ja jätetty puoliso tai tehty irrottautumista lapsesta, mutta samat asiat toistuvat, olo ei kohennu, voidaan huonosti, tilalle tulee uutta toimimattomuutta.

Läheisten toipuminen ei ole menneisyydessä elämistä, katkeria kommentteja lapsuudesta tai nykyhetkestä. Se ei ole puolison haukkumista ja valittamista. Toipuminen on itsensä hoitamista, hyväksymistä ja vahvistumista, se on ajatusmyllyn, tuon läheisille niin tunnusomaisen oireen, hiljenemistä. Se on elämäniloa, turvaa, anteeksiantoa. Toipuminen on työtä oman hyvinvoinnin eteen, vanhasta irtipäästämistä. Toipumisessa peili käännetään itseen ja puhutaan vähemmän toisesta. Huomattavasti vähemmän ja kun puhutaan niin sävy muuttuu.

Nykyään Suomessa keskustellaan paljon päihderiippuvuuden hoidosta ja sen kehittämisestä. Samoin keskustelu alkoholin, kohtuukäytön ja alkoholistien toipumisen ympärillä on kiitettävää. Samaan aikaan tämä korostaa sitä miten läheisten hoidosta, hoitoon pääsystä ja ohjaamisesta tuskin kuulee sanaakaan, puhumattakaan toipumiskokemuksista ja niiden jakamisesta. Missä ne ovat? Miten läheiset huomioidaan keskusteluissa? Selviytymistarinat, jotka tuovat oksennuksen kurkkuun ja saavat ihmiset kauhistelemaan ja pitämään selviytymistä urotekona ovat hittejä, mutta miten on alkoholistin aikuisen lapsen tarinan kanssa? Vaikkapa nuoren naisen, joka on tunnistanut oireet itsessään, voi huonosti, haluaa muutosta. Ei niin raflaavaa, mutta sitäkin vaikuttavampaa. Toipumista, vapautumista omaan elämään, ei muiden. Eikö näitäkin tarinoita olisi hyvä tulla lisää ja kuulla? Tarinoita toipumisesta, siitä miten onnistuit siinä?

Läheisten ääni on edelleen aivan liian vaimea, vaikka meitä on enemmän. Miten läheinen saa hoitoa, maksusitoumuksen, ohjausta Suomessa? Miten usein törmää tilanteeseen, että läheisen toipuminen katsotaan ykköseksi ja sitten vasta päihderiippuvaisen, joka on erittäin suositeltava tilanne erityisesti silloin, kun päihderiippuvainen ei ole valmis hoitoon. Tätä ajatusta tai mahdollisuutta monet tapaamistani ihmisistä eivät ole edes kuulleet. Läheisen lähtiessä hoitamaan itseään mahdollistuu myös päihderiippuvaisen havahtuminen.

Päihderiippuvuus ja läheisriippuvuus ovat helvetillisiä sairauksia, joiden hyväksymisessä ja tunnistamisessa sairaudeksi meillä on Suomessa vielä töitä tehtävänä. Näiden sairauksien tunnistamiseen ja hoitoon panostamisella on varmaa, että säästyy rahaa, puhumattakaan hyvinvoinnin lisääntymisestä ja toipumistarinoiden vahvistumisesta. Eikä kumpikaan ole parempi toistaan.

Toipumistarinoissa on voimaa. Niiden myötä vittumainen akkakin muuttuu rakastettavaksi vaimoksi.

LOKAKUUN LÄHEISILTA KAUHAJOELLA 27.10.2016. Tule mukaan.

20161027-ilta-laheisille-copy_01

ALKOHOLISTI JUO- KUULETKO TOISTON KUTSUN?

Oletko miettinyt, miksi joku ikävä asia toistuu elämässäsi? Miettinyt ja tuskaillut, miksi se ei vain mene pois?

Elämä on kummallinen, usein rankkakin sarja tapahtumia. Jokaisella tapahtumalla on tarkoitus ja varsinkin niillä toistuvilla tapahtumilla. Minulle toistuvat tapahtumat ovat aina olleet elämän tapa herätellä, kutsua muutokseen. Jälkeenpäin ajatellen sen näkee toki paljon selvemmin, mutta nykyään myös tunnistan nuo muutoksen kutsuhuudot paremmin.

Siinä, mikä toistuu, piilee avain kasvuun ja oivaltamiseen. Nyt kohdistamme katseen ja ajatuksen luonnollisesti negatiivisiksi kokemiimme tilanteisiin. Kuten kumppanin ryyppäämisen aiheuttamat tilanteet. Sopii meille läheisille ja yhtä hyvin alkoholistit painivat saman asian kanssa.

Millaisiin toistoihin sitten olen törmännyt? Vahvimmin niihin, joihin törmään myös tänään tehdessäni töitä päihdeperheiden kanssa. Nuo toistot ovat poistuneet omasta elämästäni, mutta ne kuuluvat keskusteluissa läheisten ja päihderiippuvaisten kanssa. Sama hätä, turhautuminen, syyttäminen, syyllisyys, loukkaantuminen, pettymys, epätoivo, viha, raivo.

Sama toisten syyttäminen. Esimerkiksi anoppi oli joskus erinomaisen hyvä kohde syylliseksi, kuten minäkin anopille ja koko suvulle. Minä olin järkky miniä, jonka takia Mika painoi töitä kuin mielipuoli  ja uupui. Sitten oli ymmärrettävä univaikeudet, stressi, ahdistus, masennus ja olipa siellä lapsuudessakin asioita, jotka antoivat pontta juomiselle. Joka tapauksessa voi sanoa, että juomisen syyt ja selitykset ovat aina jossain muualla kuin siinä, että joku juo liikaa. Siis ihan muualla kuin niiden pitäisi olla. Siksi ne myös ovat vain selittelyä, tulivatpa sitten läheisen tai potilaan suusta. Selittely puolestaan on sairauden oire.

Toistona kuulemme myös, että hyvästä, kiltistä, ahkerasta, ihanasta lapsesta on tullut hirviö tai vähintäänkin ihminen, jota läheinen enää tunnista.

Toistona kuulemme, että on kuin puhuisi betoniseinälle, teflonpannulle, vesi hanhen selästä.

Toistona kuulemme, miten on pitkiäkin ajanjaksoja jolloin kaikki on hyvin, mutta sitten taas.

Toistona kuulemme, että se lupasi, että sitten kun, niin loppuu. Tämä oli viimeinen kerta. Kuulemme, miten läheinen sanoo, etten jaksa enää, olen uupunut, nyt lähden. Kuulemme tarinoita miten lähdin ja palasin, kun se lupasi, että nyt se on loppu.

Toistona kuulemme, miten helvetin paha on elää, kun toinen juo, eikä halua muutosta.

Toistona kuulemme, että nyt minä lähden. Avioero.

Toistona sanomme, että muutos lähtee sinusta.

Oli nelikymppisenä hurjaa huomata, miten siihenastisessa elämässäni oli toistunut sama teema, ensin isäni ja sitten mieheni kautta. Fakta, johon ei haeta syyllisiä vaan se on todettava. Oli olemassa iso vaara, että minusta tulee uhri. Sitä taisin jo olla, kunnes näin että tämä kaikki tapahtuu muille ja minulle, koska minun on opittava siitä jotain. En ollutkaan enää lastu laineilla vaan minusta tuli toimija. Ja pienestä pitäen minua on opetettu. Läheisriippuvuudessa oli ja on minulle siis tärkeä oppi ja viisaus. Siitä toipuminen on tuonut minut siihen mitä olen tänään.

Ihmisessä itsessään oleva, joskin aluksi usein piiloutunut, voima, taito ja kyky ovat toipumisen ja myös hoitomme perusta. On suunnattoman tärkeää, että joku uskoo, kun itse ei vielä jaksa. Joku näkee sen, mikä piiloutunut sen minkä sairaus on peittänyt. Joku kohtaa sinut sellaisena kuin juuri nyt olet. Ja hyväksyy varmoin ottein.

Meillä rakkaan mieheni kanssa on  kahdeksas vuosi menossa. Toistot tulevat esiin toisissa aisioissa, ei juomisessa, mutta on tullut selväksi, että opittavaa vielä on. Mika sanoi hiljattain, että tuntuu, ettei tunnista itseään siitä vanhasta, ihmettelee miten on voinut olla sellainen. Koemme samoin, mutta vaikka aika tuntuu utuiselta jo kaukaiseltakin, sitä ei pidä unohtaa. Se on peruutuspeilin kuva tarvittaessa meille kummallekin.

Meillä on toistunut toipumisen mukanaan tuoma muutos, kasvu. Oikoreittiä siihen, ei ole vaan jokaisen on tehtävä työ itse, oman toipumisen eteen.

Muutos tapahtuu, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Pakko. Väistämätöntä. Toisto osoittaa meille myös suunnan, joka on itseemme. Se ei osoita toiseen, toisiin. Se osoittaa ainoaan mahdolliseen oikeaan suuntaan, siihen suuntaan, jossa voimme muutoksen saada aikaan, jossa se tulee näkyväksi. Minussa, sinussa.

Ja sitten vuosien kuluttua törmää vahvistukseen:

VALON SOTURI TIETÄÄ, että tietyt hetket toistuvat.

Hän näkee usein edessään samat ongelmat ja tilanteet, joihin on törmännyt jo aiemmin, ja silloin hän masentuu. Hän ajattelee, ettei pääse eteenpäin elämässään, koska samat vaikeudet ovat taas vastassa.

”Olen kokenut jo tämän”, hän valittaa sydämelleen.

”Niin oletkin”, sydän vastaa. ”Muttet ole päässyt koskaan yli.”

Silloin soturi ymmärtää, että toistuvilla kokemuksilla on yksi ainoa tavoite: niiden tarkoitus on opettaa hänelle sellaista, mitä hän ei halua oppia.

– Paolo Coelho –

Mikä sinun elämässäsi toistuu? – ÄLÄ JÄÄ YKSIN.

Syyskuun luennot ja ohjelma

Päihdeluennot ja avopäihdehoitostartit

KAUHAJOKI 

Ti 06.09.2016 klo 18-21 Alkoholismisairaus-päihdeluento kaikille / Riitta– Ke 07.09.2016 avopäihdehoidon aloitus. Tauolla tarjolla synttärikakkukahvit.

Ti 20.09.2016 klo 18-21 Alkoholismisairaus-päihdeluento kaikille / Riitta – Ke 21.09.2016 avopäihdehoidon aloitus

SEINÄJOKI

Ti 27.09.2016 klo 17.30-20.30 Alkoholismisairaus päihdeluento kaikille/ Mika

Paikka: Ombrelo, Kauppakatu 15 C (käynti Kalevankadun puolelta), 60100 SEINÄJOKI

Ke 28.09.2016 avopäihdehoidon aloitus Kauhajoella.

Muutokset luennoitsijoissa mahdollisia. Kaikki luennot ovat maksuttomia. Kahvi -ja tee tarjoilu.  Kysy lisää ja ilmoittaudu Riitalle p. 0400-466225 tai sp riitta.koivula@oikeahetki.fi

 

KAUHAJOKI

TOIPUVAT AMMATTILAISET PÄIHDETYÖSSÄ -tapaaminen  KAUHAJOELLA 30.09-02.10.2016

Katso lisää APUA PÄIHDEONGELMIIN

OMA POHJA – AVAIN ITSENÄISYYTEEN

Kurvaan alkoholistihoitolaitoksen pihasta pois, Mika jäi sinne. Sisälläni turta, tyhjä olo. Pää on tyhjä ajatuksista, kerrankin. Odotan onnen ja ilon tunnetta, mutta sitä ei tule. Sen sijaan huomaan itkun yrittävän tulla ja ihmetellen. Pyristelen vastaan, mutta ajettuani riittävän kauas, itku tulee ja vie mukanaan. Olen helpottunut, mutta samalla minussa nousee pelko. Pelkään mitä tulee tapahtumaan, kun Mika raitistuu, miten minun käy. Yhtäkkiä näen eletyn elämäni 39 vuotta siinä ja hylkäämisen pelko, pelko yksinjäämisestä on voimakkain tunne. Konkreettisesti pelko siitä, että nyt Mika näkee kuinka huono ihminen minä olen ja jättää minut. Mitä, jos Mika ei olekaan alkoholisti ja tämä on minun syyni, jos se sittenkin osaa juoda ja olla kohtuukäyttäjä, mitä jos ne kaikki syytökset ovatkin totta. Mitä jos, minä todella olen huono vaimo, vittumainen akka, niin huono, että sen takia on juotava.

Kaikkien näiden ajatusten keskellä järki sanoi EI. Se sanoi, ota rauhallisesti, anna ajan kulua. Huomasin toteavani, että minäkin tarvitsen apua, ettei tämä ei ole ole paha juttu, tämä on hyvä juttu, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Ajellessani kotia kohti soitin Päiville, joka oli kertonut minulle läheisriippuvuudesta, toipumisesta. Päivi kysyi minulta, olenko minä läheisriippuvainen, muistan todenneeni, että varmasti olen, mutta sisälläni en vielä hyväksynyt sitä, ymmärtänyt. Ihan kuten monen alkoholistin, myös oman mieheni, olen kuullut sanovan. Tuossa ajellessani tajusin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se oli minun pohja, läheisen pohja. Pääsin kotiin.

Aika reilu kuusi vuotta sitten oli pohjan tutkimista, uutta kohti lähtemistä. Huolimatta Hellsteneistä, lukemattomista henkisen kasvun oppaista ja kaikenmaailman kursseista, joilta olin hakenut apua, oivallus tuli vasta, kun olin valmis muutokseen ja hyväksyin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa oma osuus oli nähtävä. Ei kannattanut vertailla, miten muilla on hankalampi mies, saatikka, että minä olen lukenut ja tiedän niin paljon, olenhan selviytynyt. Ei kannattanut selitellä, ei ollut enää voimaa puolustella omaa toimintaa, nähdä se jotenkin parempana kuin muiden.

Meillä läheisillä on hassu tapa. Kun alkoholistilla lääke kaikkeen on juominen, me läheiset pakenemme omaa tilannettamme intohimoiseen harrastamiseen, muiden kriiseihin (tämä oli minun juttu), tekemiseen, suorittamiseen, tehokkuuteen. Uskottelemme tekevämme hyvää uhrautumalla ja sitten kannamme kaunaa. Sanomme rakastavamme, mutta emme anna toisen olla vapaa. Haemme hyväksyntää ja rankaisemme, elleivät asiat mene kuten me olemme halunneet ja koemme sen olevan oikeutettua.

Tämän minä olen löytänyt itsestäni, löydettyäni oman pohjani. Löysin myös itsekkyyden ja sen löytymisestä olen eniten kiitollinen. Minä olin näet verhonnut sen rakkauteen ja uhriuteen. Vahvuus, marttyyrius, selviytyjä, sisukas hyväksynnän ja rakkauden hakija, omapäinen. Nuo ovat minua määritelleitä sanoja. Lapsuudesta jo opittuja selviytymiskeinoja.

Eräässä perusopuksessa nimeltään Nimettömät Alkoholistit sanotaan: Itsekkyys-itsekeskeisyys! Siinä on käsittääksemme vaikeuksiemme alku ja juuri. Sadassa eri muodossa meitä ajava pelko, itsepetos, oman edun tavoittelu ja itsesääli saavat meidät astumaan muiden varpaille ja muut vastaavat samalla mitalla. ” 

Tuo lause on ohjenuorani tänään. Toipuminen ei tarkoita täydellisyyttä, se tarkoittaa itsetuntemusta, tapahtuneiden hyväksymistä, rakkautta ja välittämistä. Se tarkoittaa virheitä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Se tarkoittaa armollisuutta itseä ja muita kohtaan, rehellisyyttä. Se on elämää!

Kuten, eräs potilaamme sanoi, positiiviset ajatukset ovat tahtotila. Rakkaus on myös tahtotila. Itsenäisyyden eteen on suostuttava taistelemaan ilman kulisseja, suojaukset on laskettava.

Mikan läheispäivien aikana kohta seitsemän vuotta sitten tempperamenttinen terapeuttimme kysyi minulta, mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen. Ehkä elämäni tärkein kysymys, jonka kuulin. Onneksi.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 98v!

Rakkaudella, Riitta

SOVINTO

Katsottava se oli eilen.

Sovinto, Sikalat, Svinalängorna, elokuva alkoholismista, pohjaton suru, ahdistus, hätä, huoli, viha, läheisriippuvuus, kieltäminen, puhumattomuus, paska sairaus, itsensä suojaaminen, selviytyminen, raato rehellinen, totta. Anteeksianto. Hyväksyminen.

Siinä se on jo alkumetreistä. Taiten luotu alkoholistiperheen tunnelma, jonka tunnistamiseen ja havaitsemiseen ei kellään, joka on alkoholismisairauden ilmapiirissä kasvanut, mene kauaa. Huolimatta perheidyllistä, johon kuuluu kiva talo ja elämässä pärjääminen, kaksi lasta ja vaikutelma onnesta.

Puhelimen soidessa tai äänensävyn muuttuessa tiedämme mitä on tulossa, me aavistamme sen, sillä olemme harjaantuneet aavistamaan, lukemaan tilanteita, reagoimaan. Monesti aavistamme jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Ja sitten vain toteamme tilanteen.

Olemme usein mieluummin pois kotoa tai sulkeudumme huoneeseen, pakenemme johonkin. Eilen leffaa katsoessa totesimme kyynisesti, että alkoholistien lapset saavat paljon ainakin raitista ilmaa, sillä kotona ei voi, ei halua olla.

Kontrollointi näyttäytyy maton suoristeluna ja hammasharjojen asetteluna. Pilkun viilaamista ja muiden ohjailua, joka on kontrollointia ja oman turvan rakentamista puutteellisin keinoin. Siivousintoilua tai kykenemättömyyttä huolehtia mistään, aggressiivisuutta, ne me tiedämme. Kontrollointia naamioituna huolehtimiseen ja välittämiseen, joka usein lähipiiristä tuntuu epämukavalta. Se on kontrollointia ja pelkoa naamioituna näennäiseen huolettomuuteen ja rentouteen. Pakonomainen ja selkäytimestä tuleva, tuttujen mekanismien laukaisema käyttäytyminen. Se, mitä itse ei edes huomaa.

Alkoholismin eteneminen kohti pohjaa on väistämätön, huolimatta äidin rakkaudesta, isän rakkaudesta, vanhemmuudesta, huolimatta niistä samoista asioista ja arvoista, jotka ovat meille kaikille tärkeitä. Persoona muuttuu, äiti katoaa, isä katoaa. Kaipuu ja rakkaus jää. Kipu ja tuska, järjettömyys, ahdistus, pelko jännitys ovat syynä miksi suojaudumme voimallisesti pahaa vastaan. Sitä järjetöntä pelkoa ja kysymystä, kalvavaa epäilystä etteivät vanhempamme rakasta meitä. Alamme vihata, kannamme kaunaa, yritämme pelastaa, syytämme muita pahasta olostamme, eniten itseämme. Itse asiassa monet oireistamme ja jopa käyttäytymisemme on samaa, kuin alkoholistilla. Tunne siitä, ettei mikään ole totta ja aitoa on tuttu monelle.

Vuosia sitten ei ollut sanaa kuvaamaan sitä tunnetta, mikä eilen vatsanpohjaan elokuvaa katsoessa tuli. Pohjaton suru kuvaa sitä nyt, sen päältä on matkan varrella poistettu viha, katkeruus, kauna ja syyttäminen. Suru nostaa pohjattoman itkun, suruitkun. Ei itku enää pelota, on ihanaa kun tietää miksi se tulee ja mistä se johtuu. Kyynelillä on lupa virrata, pahanolon kohtaaminen ei pelota, eikä sitä tarvitse väistää. Myötätunnon tunteminen kaikkia osallisia kohtaan on vapauttavaa.

Milloin selviytyminen riittää? Milloin väsymme katkeruuteen ja kaunaan, lapsuutemme tai vanhempiemme syyttämiseen? Koska meidän kuppimme täyttyy? Me tarvitsemme hetken, jolloin muutos on väistämätön. Me tarvitsemme turvan tunnistaa ja tuntea tunteita. Niitä tunteita, joita lapsuudessa ei saanut olla, sillä jos olisi ollut, niin olisi mennyt pahemmin rikki. Me olemme suojanneet itseämme selvitäksemme.

Elämässä on tultava kohta, kun kuppi täyttyy, väsyy kierteeseen, väsyy voimaan huonosti. On tultava oikea hetki, että toipuminen voi alkaa. Hetket ilmentävä itseään kriiseissämme, vastustuksessa ja toistuvissa kehissä, joita ihmettelemme. Kriisit haastavat meitä muutokseen sitkeästi ja toiveikkaina.

Ensimmäisen kerran elokuvan katsottuani mietin miksi sen nimi on Sovinto, kun se oikeasti on Sikalat. Eilen viimeinen kyynel tipahti, kun Leena silittää kuolleen äitinsä otsaa, laittaa sormukset sormiin, hyvästeli ja samalla välähti muisto vanhemmista onnen hetkenä. Siinä oli Sovinto. Helpotus.

Lapsella on yhdet vanhemmat, kaiken vihan ja kylmyyden alla on rakkaus ja haavoittunut sielu. Pohjaton äidin ja isän ikävä, jonka päällä on betonimuuri. ”Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Ei niin. Onni tarkoittaa sitä, että voit aikuisena elää vapaana, ilman katkeruutta ja syytöksiä. Uutta lapsuutta ei voi saada, mutta uuden näkökulman siihen. Itsensä ja oman elämän vuoksi.

Myötätunto, hyväksyminen ja anteeksianto vapauttavat elämään omaa elämää ja päästämään irti. Joskus niiden löytymiseen tarvitaan kuolema. Toivottavasti yhä useimmin ei.

Voimaa, Riitta

Katso tästä: SOVINTO -elokuva YLE areenassa

2015 Kauhajoen paihdeluento A3 copy_01

 

PIRTTIHIRMUN KOKEMUS TOIPUMISESTA

Peliriippuvuus, alkoholismi, läheisriippuvuus. Muutamia sanoja vaihtamalla vaikutukset käyttäytymiseen, psyykkiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja fyysiseen elämään ovat samankaltaiset. Tähän sairauteen kuuluu tiukasti myös läheisten sairastuminen. Läheisriippuvuutta voi kuvata, että yhtä kiinteästi, kuin alkoholistin elimistö tarvitsee alkoholia, tarvitsee läheinen alkoholismin mukanaan tuomaa elämää. Tämän näkeminen, myöntäminen ja hyväksyminen on keskeistä puhuttaessa koko perheen toipumisesta.

Itse huomasin toipumiseni alkuvaiheessa tämän konkreettisesti tylsistymisenä, kun kriisejä ei enää tullutkaan. Kaipasin actionia! Olin tottunut elämään sykleissä, joita sääteli Mikan juomisretket ja niiltä paluut. Elimistöni kaipasi tunnekuohujen laukaisemaa hormonimyrskyä ja sitä toimintaa mihin olin vuosia tottunut. Mitä on elämä ilman puhelinterrorismia?! Se tunne, kun puhelu menee vastaajaan 50 kertaa ja tiedät, että kaveri näkee sen aamulla. Kylläpä sitten tietää, miten MINÄ olen yrittänyt soitella ja murehtinut! Olipa tosi rakkaudellista. Se oli eräs voimakas oivallus itsestäni, joka vahvisti halua tehdä töitä ja toipua.

Fyysiset reaktiot ovat myös enemmän kuin todennäköisiä olon helpottaessa. Itse muistan alkuvaiheessa miten epäilin infarktia (hyvällä draamantajulla varustettuna), kun sain voimakkaan närästyksen, jota en koskaan ennen ollut potenut. Reagoin koko kehollani myös positiiviseen muutokseen, mutta niin olin reagoinut myös kaikkiin negatiivisiin tapahtumiin. Nämä ja monet muut reaktiot elämän eri osa-alueilla kertovat alkoholismin vaikutuksesta perheeseen ja läheisiin. Samoin ne viestivät itsensä hoitamisen tärkeydestä.

Toipuminen auttaa näkemään asiat uudesta näkökulmasta. Kuullessani nyt vastaanotolleni tulevilta läheisiltä vastaavaa käyttäytymistä, kuin itselläni edellä, kysyn miten rakkaus puolisoa kohtaan ilmenee. Missä on parisuhde, oletko siinä roolissa jota olet ajatellut, vai huomaatko olevasi äiti miehellesi? Oletko mies, joka alistuu vaimon juomiseen, peittelee jälkiä ja ajattelet, että tämä on tarkoitettu sinun elämäksesi? Oletko lapsi, joka kantaa huolta vanhemmasta sen sijaan, että vanhempasi olisi tukena sinulle?

Me läheiset elämme kokonaisvaltaisesti hengessä mukana, vaikka väitämme olevamme kunnossa ja hallitsevamme tilanteen. Kontrolloinnin tarve on vahva merkki sairastumisesta. Läheisten tarve kontrolloida asioita, elämää, toisia ihmisiä voi mennä hurjiin mittoihin. Läheisriippuvuudessa ei näe omaa tilaansa, eikä sitä, ettemme kaikista yrityksistämme huolimatta pysty kontrolloimaan toisen juomista. Hidastamaan ja vaikeuttamaan kyllä, mutta mitä apua siitä oikeastaan on, kun elämä jatkuu samanlaisena? Se sijaan, että päästäisimme irti ja antaisimme ihmisen elää omaa elämäänsä, joka olisi rakkaudellista, teemme kaikkemme muuttaaksemme häntä. Rakkauden nimissä.

Alkoholisti on alkoholin orja, läheiset ovat ajatustensa ja tapahtumien orjia. Hyvin tyypillistä on, että me läheiset puhumme vain kolmannesta persoonasta, emme itsestämme. Puhutaan alkoholistista ja hänen tekemisistään, siitä miten hänen pitäisi muuttua. Itsestämme puhumme kun kaipaamme kiitosta ja palkkiota siitä mitä olemme toisen hyväksi tehneet. Me kiellämme oman osuutemme ihan kuten alkoholisti kieltää oman sairautensa. Minun on pakko kirjoittaa tämä ja näin, koska olen itsekin näin toiminut. Ja tähänastisella kokemuksella tiedän, etten ole yksin. Katseen kääntäminen itseen ja omaan hyvinvointiin on myös tänään työssäni läheisten ja alkoholistien kanssa se tärkein. Siitä lähdetään, siitä on lähdettävä, muuten ei päästä mihinkään.

Päihderiippuvuuden hoidossa ei riitä, että lopettaa juomisen. Se on hyvä alku ja vaadittavakin alku. Läheisriippuvuuden hoidossa ero ei ole se ensimmäinen suositeltava ratkaisu, poikkeuksena fyysinen väkivalta. Nuo ovat usein pikahelpotuksia, jotka eivät kanna. Usein alkoholisti huomaa olevansa pian samassa jamassa kokeiltuaan hieman, pari ja vain viikonloppuna. Läheisriippuvuudessa ilmapiiri ja tuntemukset ovat tuttuja ja turvallisia. Tiedostamattaan läheinen hakee samankaltaista päästyään eroon edellisestä. Läheisriippuvuuden ylläpitoon käy alkoholismi, narsismi, hoitotyö, vakava krooninen sairaus tai joku muu asia. Toimimattomuus perheessä sairastuttaa, olipa se sitten mitä tahansa ja kaikki käy. Sitä paitsi kehotukset ja käskyt toimivat meihin läheisiin yhtä hyvin kuin kehotuksemme ja käskymme alkoholistille. Yleensä vastustus, näyttämisenhalua ja itseparemmintietäminen vain vahvistuu. Terveisiä Ritva -siskolle, olet rakas ja kiitos kärsivällisyydestäsi.

Lähtökohtaisesti jokaisen on keskityttävä omaan hyvinvointiin. Koko perheen muutos voi lähteä läheisen muutoksesta. Omien voimavarojen kartuttua ja uuden näkökulman myötä myös päätökset ovat terveemmällä pohjalla ja todennäköisesti pysyvämpiä. Olet varmempi viestinnässäsi ja arvostat itseäsi, saat rohkeutta ja voimaa. Auttamalla itseäsi autat siis perhettäsikin. Raadollinen totuus on, että mikäli alkoholisti ei näe omaa tilaansa hän jatkaa, mutta muutoksen myötä myös hän saa mahdollisuuden ottaa vastuun itsestään.

Toipuminen on jatkumo, joten hoidon on oltava kokonaisvaltaista ja riittävän pitkäkestoista. Hoidon tavoitteena on itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin lisääminen, perheen hyvinvoinnin ja kommunikaation kehittyminen, sosiaalisen elämän paraneminen. Toipumiseen me tarvitsemme toisiamme ja kokemuksiamme sekä vahvaa inhimillistä ja läsnä olevaa työotetta, jossa 12-askelelta vievät toipumista eteenpäin varmalla tavalla. Meidän pitää vain luottaa siihen ja tehdä oma osuutemme.

Toipuminen ei ole työtä, vaikka se vaatii työtä. Mitä sitten tarkoittaa olla toipunut alkoholisti tai läheinen. Siinä ei yli-ihmiseksi tulla vaan se on matkaa inhimillisyyteen, oman keskeneräisyyden hyväksymiseen, elämän kaikkien puolien näkemiseen rikkautena ja voimavarana. Se on matkaa ah niin vapauttavaan epätäydellisyyteen.

Voimme olla käytettävissä, mutta emme ota muiden taakkaa kannettavaksemme. Sen lisäksi, että jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme, rakastamme, hyväksymme ja hellitämme. Iloitsemme siitä, että olemme myötätuntoisia ja välitämme muista ihmisistä. Käytämme hyväksemme myös jokaisen erehdyksen, jonka olemme tehneet hyvässä tarkoituksessa.
– Löydä oma polkusi s.130-

Riitta

VITTUMAISEN PUOLISON SYNDROOMA

Paha sana tuo vittumainen, kyllä. Pahoittelut siitä, tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Liian usein sen kuitenkin kuulee alkoholistin puolison määrittelyssä, jotta voisi olla sitä ohittamatta saatikka turhaan kaunistella. Minä ainakin voin myöntää olleeni vittumainen vaimo, en vain Mikan, vaan varmasti myös puolen sukua sekä ryyppykavereiden, niiden juovan alkoholistin sen hetkisten parhaiden ystävien, mielestä. Mikä ihme se oli, että Mika joi, kun joutui tällaista akkaa sietämään!

Miten sitten rakkaasta puolisosta, jonka kanssa on koettu rakastumisen ja hekuman hetket, luvattu rakastaa myötä -ja vastoinkäymisissä, saatu lapsia ja rakennettu elämää, tulee se pahin este onnelle ja elämälle. Tapoja on monia, mutta tässä puhun vain yhdestä. Siitä, joka takuuvarmasti muuttaa sen puolison nalkuttavaksi, kontrolloivaksi, tarkkailevaksi, takakireäksi, pihtaavaksi, häpeäväksi, syyttäväksi ja onnettomaksi.

Liiallinen alkoholin käyttö, siitähän ne ensimmäiset varovaiset huomauttelut alkavat. Miksi sinun pitää juoda aina, noin paljon, noin nopeasti, joka viikonloppu, taas. Sitten tulee kertoja, että saa hävetä kumppaninsa örvellystä, pikajuontia, sammumista, oksentamista.  Aamulla puoliso ei muista mitään tai ei halua muistaa, käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tulee kertoja, että ihmettelet, miten toinen voi olla sammumispisteessä juotuaan vain muutaman kanssasi. Pian alat epäillä, että hän juo salaa, koska aina juodaan vain muutama tai viinanhajusta huolimatta ”Ei ole juonut mitään”. Ajan saatossa alat löytämään piilopulloja, täysiä tai tyhjiä. Ne voivat olla myös vedellä täytettyjä.

Joudut  tai opit olemaan juhlissa tarkkailijan roolissa, et nauti vaan olet jännittynyt, peloissasi, huolissasi. Häpeät. Lähdet aikaisemmin kotiin ja podet huonoa omaatuntoa, kun et ole hoitamassa, jos jotain sattuu. Valvot yöllä ja odotat sankarin tai sankarittaren saapumista, mietit soittoa poliisille. Itket ja kyllä, olet vihainen ja vittuuntunut. Muutos on alkanut.

Rakkaus hiipuu ja mietit kuka tuo teillä asuva ihminen on, ihminen jonka piti olla kumppanisi, jonka kanssa piti jakaa elämä. Vieras ihminen, joka nöyryyttää itseään, mutta aamulla sanoo kaiken olevan hyvin. Ei ongelmaa. Ei häpeää. Vieras ihminen, jonka mielestä koko maailma on häntä vastaan, paitsi ryyppykaverit, he jotka ”ymmärtävät” hänen valtavan pahanolonsa ja heidän mielestään juominen on täysin hallinnassa. Nuo tukijoukot.

Juominen lisääntyy ja siinä menee useampi päivä, koko viikonloppu. Elämä tuntuu pyörivän yhden ihmisen hyvänolon ja onnen ympärillä ja siinä alkoholilla on keskeinen rooli. Aika, joka vittumaisen vaimon/miehen syndrooman kehittymiseen kuluu on yksilöllinen, kuten aika, joka menee alkoholismin etenemisessä alkuvaiheesta loppuvaiheeseen.

Vittumainen on oiva sana kuvaamaan sitä, miten alkoholisti näkee puolisonsa, joka puuttuu juomiseen. Puolison, joka yrittää tulla väliin. Estää onnea ja elämästä nauttimista. Puolison, joka ei tiedä tulleensa syrjäytetyksi salarakkaan toimesta. Puolison, joka ei tiedä, että yrittäessään estää, tulee tahtomattaan pahentaneeksi tilannetta ja vahvistaneeksi suhdetta salarakkaaseen. Salarakas siksi, koska sitä ei tunnusteta.

Alkoholismi pimentää sydämen. Me läheiset seuraamme tuota pimentymistä usein vuosia keskittyen auttamaan toista, emme itseämme. Siksi myös meidän sydämemme ovat pimentymisvaarassa.

Siksi meistä tulee vittumaisia. Siinä se.

”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”,
sanoi Kettu Pikku Prinssille.

(Antoine De Saint-Exupery; Pikku Prinssi)

 

HALUN VOIMA

Siitä puhe

Aina siitä puhutaan. Halusta. Muutos on halusta kiinni. Montako kertaa olet kuullut: ”Jos ei omaa halua ole, ei voi mitään. Pitää haluta itse. Ei voi auttaa ellei itse halua apua. Kyllä sitä itse pitää ensin haluta.” Alkoholismiin liittyen halu ja oma tahto -fraasit ovat jo vakiintunut tapa kuitata asia.
Mikä halu, mistä sitä saa? Mihin sitä tarvitaan? Mitä se oikein tarkoittaa? Toisen pitää haluta, mutta miten on oman haluni laita?

Haluton stressaamaan

Tämä viikko on ollut ihmeellinen viikko. Tunteiden viikko. Viikko, jossa perinteisesti olisi voinut olla monta pimahduksen ja stressaamisen paikkaa. Oman väsymyksen purkua toisiin, murehtimista siitä ehtiikö tehdä kaiken ja ajautumista stressaamisen puolelle sen sijaan, että nauttii koko hoidosta! Aikaisemmin olen ollut hirvittävä stressiherne kaikkiin juhliin ja valmisteluihin liittyen. Nyt ajattelin, että nämä juhlat menevät toisin, en halunnut stressata. Päätin, etten stressaa.

Viikko oli myös vanhan loppumista ja uuden alkamista. Kuopuksemme mieli oli haikea rakkaaksi tulleen Hannele -open jäädessä virkavapaalle. Luokan tilaisuudessa itkivät niin opettaja, lapset kuin vanhemmatkin. Kertoo jotain, eikö vaan? Toiseksi nuorimmainen päätti alakoulun ja kuuden vuoden opettavainen rupeama tuli päätöksen. Sen aikana on kasvettu paljon. Jäähyväislaulu oli ihana. Esikoisemme valmistui ammattiin ja päätti kolmen vuoden opinnot. Olemme siis valmistelleet juhlia ja eilen juhlimme.

 

mr

Uudelleen määrittelyä

Mutta siitä halusta, se on iso sana. Oleellista ei ole höpöttää fraaseja, että pitää haluta itse, olla oma tahto. Kaikki tietää sen jo! Lihaa luitten päälle kaivataan! ”Oma halu olla pitää” -lausahdus kuulostaa vastuun pakoilulta. Ehkä siksi, että se on ainoa asia mitä sanotaan, perästä ikään kuin uupuu jotain. Vai onko se vain sanojasta kiinni tai siitä miten sanotaan? Oleellisempaa voisikin olla kysyä miten teit sen, miten onnistuit. Miten löysit halun, mistä se tuli? Mitä tapahtui, mitä voin tehdä, että minullekin tulee halu. Miettikääpä, mikä ero on pohtia yhdessä mistä HALU LÖYTYY ellei sitä ole, sen sijaan että pesemme yksilöinä, perheenä ja koko yhteiskunnassa kätemme vetoamalla oman halun puutteeseen.

Minun haluni ei auttanut Mikan raitistumisessa aikanaan, se tuli hänestä itsestään. Minä olin se joka viime hetkillä mietti, ellei Mika olekaan alkoholisti ja tulee maitojunalla kotiin. Niin. Ei se todellakaan ole mikään tavaton ilmiö, että läheiset alkavat vetää käsijarrua päälle muutoksen kynnyksellä (on ollut lohduttavaa huomata sen kuuluvan taudin kuvaan ) ja alkavat keksiä syitä hoidon siirtämiselle tai ettei ehkä sittenkään, vaikka vuosia usein kymmeniä vuosia on mennyt tuskaillessa juovan kanssa. Mika halusi itse hoitoon. Ymmärsin silloin pitää suuni kiinni, enkä alkanut alkoholistin mieltä tietämättäni ruokkia ajatuksella, ettei nyt vielä. Mitä luulette miten olisi käynyt, miten äkkiä siihen koukkuun olisi tartuttu? Usko tunteeseen. Se on viisaampi kuin järki tai ego tässä kohtaa. Tai oma pelkosi muutoksen seurauksista.

Halu syntyy ja tapahtuu

Minun haluni toipumiseen tuli kuultuani sairaudesta ja sen vaikutuksesta myös meihin läheisiin. Kuusi vuotta sitten totesin tilanteen. Näin jo hieman itseäni ja omaa rooliani. Aika heikko oli happi, mutta mikä SUUNNATON helpotus oli kuulla mistä on kyse, ”se” on sairaus!!! Häpeä lähti haavojaan nuoleskellen omaan koloonsa, se oli kukistettu saman tien. Tiedolla! Se on ollut suurin vapautus ja askel kohti parempaa elämää.

Halu käytännössä

Halu olla stressitön onnistui. Mitenkö? Minulla oli tavoite, johon sitouduin. Sen voimavirtana (esikoinen valmistui sähkömieheksi) oli yksinkertaisesti HALU valmistella juhlat ilolla ja nauttia koko matkasta. Ja kun kuoppia tuli, niin tutkia OMA osuus ja pitää huoli OMASTA tyyneydestä. Rakkaudella ja anteeksiannolla, hyväksymisellä. Jonkun mielestä höpöhönpöpöä, mutta SE TOIMII!! Myös hankaliin ihmissuhteisiin. Arjen energia vampyyreihin. Alkoholismiin ja läheisriippuvuuteen erinomaisesti.

Ajattelu on tässä helpompaa, ajatuksissa päättäminen. Käytäntö on kuitenkin se mikä jää usein uupumaan, ja se tuo ajatukset todeksi, muutoksen ja halun näkyväksi. Ajattelu ei siis riitä vaan tarvitsemme toimintaa tueksi. Vasta sitten muutos, toipuminen tulee osaksi elämää ja menee eteenpäin.

 KIITTÄMINEN- The Word

Juhlien jälkeen istuimme Mikan ja kuopuksen kanssa saunassa. Pohdimme päivää ja tapahtumia. Kiitin miestäni isosta, todella hirvittävän isosta työstä, mitä hän teki juhlien eteen hiki otsassa puutarhassa ja kysyin, että mistä se voima ja halu tulee. Se, jota niin paljon hänessä arvostan. Hän totesi että, kun pitää tehdä niin tehdään. Alalauteilla istunut kuopuksemme kuunteli hiljaa ja totesi sitten. ”Iskä on tottunut tekemään töitä. Se on kova tekemään töitä.”

Kiitollisuus ja rakkaus istui lämpimästi rinnan päällä. Tämä hetki, tämä elämä ei ole itsestään selvyys, voisi olla toisinkin. Sen ajatteleminen saa suunnattoman kiitolliseksi siitä avusta ja vahvoista vertaiskokemuksista mitä olemme saaneet ja nyt saamme ja meidän kuuluukin välittää eteenpäin. Toipumisen on pitänyt tulla näkyväksi käytännössä, omassa elämässä. Totta vieköön se on vaatinut myös henkistä hikeä ja kyyneleitä, mutta näihin hetkiin se kiteytyy. Kiitos.

taivas

 

Suurin rakkaus

Alkoholi on juovan alkoholistin suurin ja ainoa rakkaus. Sairaan rakkaussuhteen on alkoholistilla katkettava viinaan (olutkin on) ja meillä läheisillä kontrolliin ja ajatteluun, että matka kohti parempaa elämää voi alkaa. Mitä tehokkaammin rakkaussuhde katkeaa ja häpeä häviää, ajattelu mitä muut ajattelevat, sen vahvemmaksi HALU TOIPUA tulee. Kuka oikeasti haluaisi vanhaa paskaa takaisin, kun on saanut elämän tilalle. Elämän, joka tuntuu, maistuu, tuoksuu. Siksi HALUA on hoidettava. Koko loppuelämä ja se onkin itseensä tutustumista ja oppimista.

Halun tullessa vahvista sitä. Mieti onko se asia, jota vain odotetaan vai voitko TOIMIA, että se tulisi?

Riitta

LÄHEISRIIPPUVAINEN VAUHDISSA

Siinä minä istun kädet ristissä ja rukoilen Jumalaa auttamaan minua. Itken ja huudan hiljaa pääni sisällä. Pyydän apua, jotta mies lopettaisi juomisen tai ellei sitä niin edes jotta se tulisi kotiin turvallisesti. Puolen tunnin ja kolmenkymmenenkuuden soittoyrityksen ja vastaajan äänen kuulemisen päästä ajatus muuttuu. Paskat, juokoon kunhan vain joisi niin, ettei kukaan saisi tietää. Ettei sattuisi mitään, joutuisi putkaan tai ajaisi kännissä. Tai ehkä jos sinne putkaan, niin olisi ainakin yön turvassa ja pää selviäisi.

Kunpa tämä kaikki vain jotenkin nyt järjestyisi. Heräisin tästä helvetillisestä unesta, jossa pää on täynnä huolta, murhetta, toivoa, syytöksiä, epätoivoa. Koko ajan ajatuksia. Tämä olisikin vain unta ja kaikki korjaantuisi itsestään, minun ei tarvitsikaan tehdä mitään. Joku muu tulisi ja auttaisi. Anoppi tai joku jonka suonissa virtaa samaa verta. Ei kai se nyt mun homma ole?

Istun ja mietin, kädet tärisevät. Kylmää hikeä ja sydän hakkaa. En tiedä missä mies on, mitä se tekee, paljonko se on juonut, missä se on juonut, koska se on aloittanut, kenen kanssa. Ei kai vaan taas sen työkaverinsa kanssa, aina se on sitä kanssa kinuamassa kaljalle. Ei sekään mitenkään tajua, että Mika yrittää olla nyt juomatta. EI saa kiusata sitä. On meinaan pikkusen rasittava jätkä. Helvetti, taidan soittaa sille ja kysyä, tietääkö se missä isäntä on. Muina naisina vaan soitan, huomaamatta. Ei kai se nyt hoksaa, että olen urkinta/kontrollointi ja vahtimissoittoja tekemässä.

Nukkumaan pitäisi alkaa. Kello on puoli kolme ja aamulla pitää herätä huolehtimaan lapset kouluun. Menen sänkyyn ja kieriskelen siellä, mitä helvettiä se jätkä tekee, miksi se ei ilmoita itsestään, missä se voi olla. Välillä itken huolesta, surusta. Sitten tulee hätä. Ja lopuksi viha, raivo ja turhautuminen. Jossakin kohtaa nukahdan.

Herään aamulla. Silmät turvoksissa, väsyttää. Teen aamutoimet, lähetän lapset kouluun. Katson puhelimeen, ei soittoa, ei viestiä. Nooh. Kylläpä tuo hengissä on. Lähden töihin, kauppaan, ulos kotoa. Vedän maskin naamalle ja aukaisen terveyskeskuksen oven. Täältä tulee iloinen sairaanhoitaja Riitta Koivula.

Näin se meni monta vuotta. Taiten peitettiin pahaolo. Se on valtavaa, miten me läheiset toimimme, tosin vain usein vain päämme sisällä. Reagoimme koko kropalla, toiminta vain puuttuu.  Ajatusten voimalla teemme muutosta, muutamme elämäämme. Ajattelemme,  paljon, mutta emme edes itseämme vaan toisen, toisten elämää. Kuvittelemme elämää ja haluamme olla uskollisia. Kuitenkin on tosiasia, että juuri ajattelu on meidän ongelmamme. Pakonomainen ajattelu.

Läheisriippuvuudesta toipuminen tarkoittaa tuon ajatusmyrskyn loppumista tai ainakin rauhoittumista ja vaimenemista. Kuten alkoholismista ei läheisriippuvuudestakaan voi parantua, mutta toipua voi. Läheisriippuvuutta ei korjaa kenenkään muun tekemä elämänmuutos. Ei se että alkoholisti raitistuu tms. Meidän on korjattava itse itsemme, tunnistettava, myönnettävä ja alettava hommiin. Eikä edes tarvitse odottaa sen toisen raitistumista, aloita itsestäsi. Toinen tulee perässä, jos haluaa.

RIITAN 10 JUTTUA LÄHEISRIIPPUVUUDESTA – Nämä 10 kohtaa itse myös kokeneena
1. Et voi elää ilman toista, vaikka välillä saatat jopa toivoa kuolemaa.
2. Toisen on käyttäydyttävä kuten sinä haluat vaikket sitä aina huomaakaan.
3. Syytät muita pahasta olostasi. Kaikki käy puoliso, kumppani, yhteiskunta, anoppi, appiukko, miehen/naisen/lapsen ystävät, työkaveri… jnejne.
4. Olet omaishoitaja haluamattasi. Et puoliso, kumppani, tytär, poika jne.
5. Kontrollointi tai kuvitelma siitä, miten hallitset tilanteita, tapahtumia, ennakoit. Kontrolloinnin taustalla on aina pelko.
6. Annat enemmän itsestäsi kuin sinulla todellisuudessa olisi voimavaroja antaa. Kaikille.
7. Onnellisuutesi riippuu toisesta ihmisestä, tai hänen tunteistaan. Toisen hyvä päivä on sinunkin hyvä päivä ja huono päivä…
8. Et tunne oloasi vapaaksi.
9. Odotat, että joku tai jokin pelastaa sinut
10. Uskot, että rakkaus pitää ansaita

VAPAUTTAVAA SAMANKALTAISUUTTA VAI MUTTA?

Erään ainutlaatuisen alkoholistin kodissa

Olen pysähtynyt. Päässä lyö tyhjää, vaikka tiedän mistä on kyse. Miten tuon toisen saa uskomaan sen minkä minä näen. Miksi hän ei näe sitä, miksi hän ei usko minua, vaikka sanoo ”Olen alkoholisti, MUTTA.” Minä takerrun lauseen alkuosaan, enkä huomaa perässä tulevaa mutta-sanaa, en halua kuulla sitä. Haluan uskoa toisin, en hyväksy ettei toinen hyväksy. En tiedä onko edes kyse enää siitä kuka uskoo mitä vai vain tavasta elää tässä näytelmässä. Onko kyse vain kontrolloinnista ja vallasta, näytelmän säännön mukaisesti toistuvasta näytöksestä, jossa asiasta keskustellaan saman kaavan mukaan.

Kuolettava ainutlaatuisuus

Olen tästä monessa kodissa  tunnistettavasta ilmiöstä puhunut betoniseinänä. Päihderiippuvuuden ehkä tyhjentävin ja uuvuttavin oire, joka tekee tyhjäksi kaikki läheisten hyväntahtoiset auttamisyritykset, tuomitsee ne toimimattomiksi. Sitä sanotaan myös kieltämiseksi, mutta hyvin sitä kuvaa myös puutteellinen todellisuudentaju. Se, että alkoholisti näkee itsensä sitkeästi erilaisena, kuin kaikki muut päihderiippuvaiset. Ainutlaatuisena muttana.

Ei tässä kato mitään

Tähän törmää parikymppisessä nuoressa miehessä, jolla on elämä edessä ja kaikki on ”vain hauskanpitoa” kaljaa menee joka viikonloppu ja kannabista pössytellään vain viihteen vuoksi. Tosin koulu on jäänyt kesken, päivät menee nukkuessa ja vanhemmat ovat hädissään. Elämä on pysähtynyt sumuun.

Samoin törmää  kolmekymppiseen perheenisään, joka näkee alkoholismin vain rappioalkoholisteissa ja joka pystyy olemaan juomatta kun haluaa, käy töissä ja hoitaa asiansa. Käyttää valtavasti aikaa ja enegiaa juomisen hallinan todisteluun. Vaikka hallinta on mennyt jo monta kertaa.  Välillä lähtee lapasesta ja pinnaa kiristää, perhe-elämä ja parisuhde hiertää.

Tähän törmää keski-ikäisessä miehessä, jolta on perhe lähtenyt ja kortti kuivumassa ja aamulla pitää ottaa korjaussarjaa, päästäkseen käyntiin. Voidakseen mennä töihin, jos työpaikka vielä on. Tämä mies tunnetaan kovana työmiehenä, tosin aika moni työkaveri on jo pidempäänkin miettinyt, että taisipa tuo tuoksahtaa vähän viinalta taas alkuviikosta. Huonovointisuus näkyy jo ulospäin. Sairaus etenee.

Tähän törmää myös 70-vuotiaassa kotinsa, perheensä, sosiaaliset suhteet, työnsä ja terveytensä menettäneessä miehessä, joka asuu hoitokodissa. Hän on mies, joka on käynyt nuo kaikki vaiheet läpi. MUTTA hänellä ei ole ongelmaa. Hän näkee vieläkin vain heidät jotka juovat enemmän. Hän on erilainen. Ainutlaatuinen.

Voidakseen alkaa toipua ihmisen pitää  nähdä samankaltaisuuksia muiden päihderiippuvaisten kanssa. Ja keskittyä niihin. Siitä toipumisessa kyse.

Ja yhtä hyvin tuo mies voi olla nainen.

Vertaistuki

Ajatelkaapa. Kun kertoo omasta elämästä, toinen löytää siitä itsensä ja tapahtuu herääminen, joka tuntuu sielussa. Toipuminen käynnistyy. Ei tarvitse todistaa, yrittää muuttaa toista, käännyttää. Ei tarvitse kontrolloida.

Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuttava voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
– William D. Silkworth lääket. tri

Ei ole syyllisiä, ei ole väärin toimivia tai huonoja ihmisiä. Toimimme kuten parhaaksi näemme ja kykenemme niissä olosuhteissa, joissa elämme. Elämässä, jossa epänormaalista on tullut normaalia.

On vain ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä vaikean sairauden kanssa. Usein edes oikeasti ymmärtämättä millainen sairaus on. On ihmisiä, jotka sairastuvat rinnalla. Ihmisiä, jotka tarvitsevat tietoa, tukea, apua ja hoitoa.

Havahdutusta, jossa samankaltaisuus pelastaa kuolemalta ja vapauttaa.

HUOM! Tekstissä mainitut esimerkkimiehet ja heidän kokemuksensa eivät ole yksittäisten ihmisten tarinoita vaan monen tarinan summa.

RAKASTAN ALKOHOLISTIA

Hei, minun nimeni on Riitta, olen alkoholistin läheinen

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun lausuin nuo sanat ryhmässä muiden kuullen keväällä 2009. Heh. Eivät ihan tuntuneet omilta vielä silloin. Ne kuului sanoa, joten sanoin ne. Enkä vielä ymmärtänyt niiden tarkoitusta, enkä myöskään sitä, miksi on tärkeää sanoa ne aina ääneen. Sen sijaan mietin mitä tekemistä minulla on tämän asian kanssa, enhän minä tässä ole ryypännyt?

Huomasin miten minua ärsytti toisten hymyilevät, lempeät ja suopean ymmärtävästi nyökyttelevät kasvot ja puhe toipumisesta, raitistumisen tuomista muutoksista. Samalla ihmettelin, että mitä helvettiä joku puhuu kukkien istuttamisesta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Miten se nyt liittyy mitenkään tähän? Voi helvetin helvetti, sisällä kiehui ja teki mieli huutaa.

Käsijarru löystyy

Mietin miten tässä näin kävi, vaikka samalla tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Oli suostuttava toipumaan. Oli nähtävä oma osuus ja otettava vastuu omasta toipumisesta. Mikan raitistuminen ei auta minua. Se oli fakta, jonka kielsin itseltäni aika pitkälle siihen asti, kunnes se ei ollut enää mahdollista. Siihen asti,  kun mies lähti toipumaan. Nyt näen asian niin, että Mikan raitistuminen antoi mahdollisuuden myös minulle toipua, loppu oli ja on itse tehtävä.

Tämä pätee myös toisin päin. Nykyään, kun läheiset kysyvät neuvoa perheen alkoholistin auttamiseksi, ohjaan heitä käynnistämään muutosta itsessään. Hakemaan apua, menemällä vaikkapa Al-Anon, AAL, Alateen-ryhmiin tai sitten hakeutumalla terapiaan. Aloittamaan muutoksen itsestä, siitä ihmisestä johon on todellisia, eikä vain kuviteltuja vaikutusmahdollisuuksia.

Muutos omassa tavassa suhtautua ja toimia tuo mukanaan positiivisia pyörteitä, joka tapauksessa omaan hyvinvointiin, mutta hyvässä lykyssä myös alkoholistin. Tästä ei kuitenkaan voi antaa takeita, joten siksi ja vain siksi on suositeltavaa keskittyä omaan terveyteen sen sijaan, että ”ymmärtämätön auttaa halutonta tekemään tarpeetonta” siinä tulee vain pää kipeäksi ja pettymyksiä. Kuten monet meistä läheisistä tietävät.

Keep it simple

Olen onnekas, sillä itseltäni häpeän tunne lähti sen siliän tien, kun sain tietoa. Tietoa, joka meni minun ja minussa asuvan terveydenhuollon ammattilaisen kaaliin kuin metrinen halko. Tietoa, joka on loogista, tunnistettavaa ja johon oli hirvittävästi yhtymäkohtia omassa elämässäni.

Kaiken lisäksi olen sen verran putkiaivo, että rakastan selkeitä yksinkertaisia ratkaisuja. Sairauskäsitys oli tässä kohtaa sitä minulle. Se avasi uuden näkökulman, antoi välineitä ymmärtää, mahdollisuuden käsitellä. Niin, kun ei tarvinnut enää hävetä ja piilotella asiaa. Kivijalka toipumiselle oli luotu. Ihana vapauttava ajatus siitä, että alkoholismi on sairaus. Nii-in. Vapauttava.

Jos se on vaikka vain narsisti –WHAAT?!

Yeees. I know. Alkoholismi on monelle iso kynnys, myös läheisille, joten mieluummin ehdotetaan vaikkapa narsismia kuin alkoholismia, mieluummin masennusta tai jotain mikä olisi vähän… hienompaa? Jotenkin kauniimpi sairaus? Oikein totta. Mitä tahansa muuta, kunhan ei vain alkoholisti.

Itse mietin melkein kuusi vuotta sitten, ennen kuin rakas mieheni meni hoitoon, että mitä ellei se olekaan alkoholisti ja minä olen ollut väärässä. Minä olisin syyllinen ja Mika tulisi maitojunalla kotiin ja lisäksi saisin suvun ja ystävien vihat niskoilleni. Pelkäsin olleeni väärässä ja ettei ne ikävät jutut nyt niin ikäviä olleetkaan. Minä olin läheisriippuvuuteen sairastunut läheinen. Se oli sitä.

No, eipä tullut Mika maitojunalla kotiin, ei. Kaveri innostui toipumaan kuullessaan selityksen omalle tilalleen. Se on sitä, kun vastaus on vuosia nenän edessä, ei vain ole välineitä ja voimaa lähteä muuttamaan mitään. Oikealla hetkellä se vain tapahtuu. Pakottamatta. Omasta halusta.

Pakostakin kuitenkin välillä miettii, että missä helvetin kohdassa tämä suomalaisten asenne ja ymmärrys on mennyt näin metsään! Ja kuinka paljon tällä asenteella ja tiedon puutteella aiheutuu kuolemaa, inhimillistä tuskaa ja hätää, pahoinvointia ja häpeää. Kun kohtaa lapsia ja nuoria, joihin sairaus jättää jälkensä voin sanoa, että kaikenmaailman viinamainosten puolustamisliikkeet tuntuvat kyllä aikamoiselta hölynpölyltä.

Hiljaa hyvä tulee

Toipuminen on matka. Itse muistan alun temppuilun tuskailun jälkeen, miten puhuminen ääneen, toisto, rehellisyys, avoimuus ja ryhmän voima alkoivat hoitaa minua. Kun vuosi oli kulunut istuin itse nyökyttelemässä ja hymyilemässä uusille tulokkaille. Ja puhuin innokkaasti toipumisen puolesta. Ehkä vähän liiankin, mutta sekin kuuluu asiaan. Innostus on pelastus ja takaa osaltaan toipumista. Kukkien istuttamisesta en edelleenkään puhunut, mutta se ei olekaan minun juttuni.

Toipuminen rokkaa

Alkoholismi on hieno diagnoosi.  Eräs niitä harvoja sairauksia, joiden hoitamiseen ei tarvita mitään lääkkeitä. Kun se vain sellaisena nähtäisiin. Minä olen Riitta, läheinen ja rakastan raitista alkoholistia.

Tänään häpeilemättä ylpeä alkoholisti miehestäni ja perheestäni.

 

KYLMÄÄ KYYTIÄ ENNEN LOPUN ALKUA – VAI SITTENKIN ELÄMÄN ALKUA?

Alkoholisti on tullut kotiin

Minua oksettaa. Vatsassa vääntää ja kylmää. Olen ihan helvetin väsynyt esittämään mitään. Yhtään mitään. Olen väsynyt muutenkin, unet ovat jääneet vähäisiksi, muun muassa koska yöllä lasten nukkuessa olen istunut pihalla tupakalla ja murehtinut… paska ollut itsesäälissä ja miettinyt kurjaa elämääni. Itkettää ja vituttaa.

Isäntä on kotiutunut työmatkalta edellisenä iltana ja olemme sopineet menevämme kylään sukulaisiin. Luvassa siis päivällinen hienossa seurassa, perhetapaaminen. Yhdessäoloa, joka tässä kohtaa tuo minulle vastustamattoman halun kirkua, huutaa, potkia.

Itsesäälin olemus

Sanon vielä sängyssä mäskiä pois nukkuvalle ja itsesäälissä kieriskelevälle miehelle, jotta pian pitää lähteä. Se taitaa odottaa minulta kylmiä kääreitä, Buranaa, empatiaa ja ymmärrystä sille miten tässä taas näin kävi. Nii-in. En tiedä, miten tässä on käynyt näin 18 vuotta, en kerta kaikkiaan tiedä, eikä ihan hirveästi kiinnostakaan tietää. Minussa ei tunnu miltään tuota ihmistä kohtaan. Ei mitään.

Mies huikkaa perääni, että on miettinyt että olisi parempi varmaan, jos kuolisi. Pysähdyn. Käännyn ja kysyn, jotta oletko miettinyt tapaa, jolla haluaisit kuolla. Kuulemma rekan eteen ajaminen on tullut mieleen ja siihen totean, että on kyllä syytä harkita toista tapaa. Sellaista, missä ei vahingoita toisia ihmisiä.

Turha, jätkä, enää yrittää kerätä minkäänlaisia säälipisteitä minulta. Voi sinua raukkaa, kova lapsuus, paljon töitä, sterssiä, väsymystä, seksinpuutetta, monta miellytettävää asiakasta, vaativa vittumainen akka ja yksi paska taloprojekti. Ja se, ettei kukaan arvosta kaikkia sinun ylhäisyytesi uhrauksia ja sitä miten hieno, hyvä, kiltti, luova, taiteellinen, kaikkesi antava sinä olet. Kyllä siihen on pitänyt näiden vuosien aikana juoda. Ihan sama. Nouse ylös ja siivoa sotkus.

Hyvittely, anteeks, anteeks

Vessan tasolla on hajuvesi, laatumerkki suoraan Sloveniasta, sekä kaulakoru laatuboksissa sekin. Minua inhottaa. Siinä se kiteytyy se meidän onni. Materia, hyvittely, anteeksipyynnöt. Ei jumalauta rakkautta voi ostaa, ei onnea, ei aitoutta ja rehellisyyttä, ei hyvääoloa.

Kulissit kunnossa?

Istumme muutaman tunnin kuluttua kylässä. Syömme hyvää ruokaa ja kaikki hymyilevät. Miten minusta vain tuntuu oudolta. Ihan, kuin jotenkin olisi pientä takakireyttä ilmassa. Se tunne, kun tiedät, että on asioita mistä ei puhuta, mutta sitten joskus jälkeenpäin kuulee kuinka on murehdittu, surtu ja oltu huolissaan. Sitä ei vain koskaan sanota ääneen. Sitä apua tarttis sillon kun tarttis. Se ei lohduta yhtään kuulla kuinka helvetisti joku on murehtinut ja aina tiennyt kun jokin on vialla. Noup.

Istun pöydän ääressä ja näen sieluni silmin miten nousen seisomaan ja sanon rauhallisella äänellä, jotta tässä pöydässä istuu nyt alkoholisti perheineen. Niin, kyllä tämä mallikansalainen, komea yrittäjä mieheni, joka ei vielä lainkaan näytä alkoholistilta on alkoholisti. Hän on juuri viime yönä kotiutunut viikon työmatkalta Sloveniasta, jossa on ryypännyt koko viikon. Ja muuten tätä meidän elämämme on ollut viimeiset kymmen vuotta, jotta nyt suut suppuun siitä miten hieno perhe me olemme tai miten ihana isä meillä on.

Kehupuheet ja yleinen keskustelu jatkuu. Minä siirryn pois pöydästä ja menen nurkan taakse. Kaksoiselämä on raskasta. Pahinta mitä tiedän. Se on valehtelua.

Oikea hetki yllättää

Kotona normaali jäätävä tunnelma laskeutuu takaisin paikoilleen. Jotakin kummaa kuitenkin on ilmassa. Odotusta?

Sitten. Pahaolo nousee. Se voimistuu itkuksi. Ei minulla vaan miehellä. Sitten kuulen koko tarinan tai ainakin siltä osin siihen asti kuin se on tarpeen. Sitä pelottaa. Se on tarpeen. Mies ottaa puhelimen käteen, soittaa töihin, kertoo tilanteen. Minä en tee mitään. Katson vierestä ja näen, tiedän että nyt tapahtuu jotain. Nyt todella.

Menen taas nurkan taakse. Hypin ilosta ja huudan ilosta. Salaa. Äänettömästi. Vielä on liian aikaista näyttää sitä.

Muutos lähti. Sillä tiellä ollaan.

Alkoholistia autetaan puuttumalla juomiseen

Kesälomien jälkeen arki koittaa ja kenties koko loman jatkunut ”pikku tissuttelu” – lue alkoholistinen juominen – loppuu. Monet lapset jättävät kertomatta pilalle menneistä kesälomista ja suunnitelmista, lupauksista, joita ei pidettykään.

On surullista nähdä potilaan tai koko perheen kärsivän alkoholismista ja nähdä miten sairaus etenee. Muutosta ei voi pakottaa, mutta auttaa kyllä voit.

Alkoholistia ja hänen perhettään autetaan antamalla ihmisten ottaa vastuu omasta elämästä. Tätä mahdollisuutta voit tarjota puuttumalla juomiseen ja puhumalla, kysymällä. Perheen alkoholisti tai läheiset ovat usein syvissä vesissä sairauden kanssa, kykenemättä näkemään omaa tilaansa.

Usein perheessä kuvitellaan, ettei kukaan näe tai tiedä. Uskotellaan itselle, että ”everything is under a control, kyllä naapurissa on vielä pahempi tilanne”. Tuttua omassakin elämässäni aikanaan.

Siksi tarvitaan puuttumista. Kun joku kysyy suoraan tai toteaa suoraan, se havahduttaa. Siksi fraasit” jokainen vastaa omasta elämästään, itse viinansa kurkkuun kaataa, omapahan on elämänsä, itsestä se päätös pitää lähteä” ovat vastuun pakoilua. Tarvitaan tietoa. Se on kivijalka toipumiselle ja muutokselle. Siksi Oikeahetki on järjestänyt ilmaisia päihdeluentoja kohta kaksi vuotta Kauhajoella.

Auttaminen on mahdollistamisen ja kieltämisen lopettamista. Sano siis ne sanat, joilla pelkäät loukkaavasi, sano ne sanat, jotka ovat totuus tilanteesta. Sano se, minkä tiedät todeksi huolimatta pienestä äänestä, joka mitätöi ja epäilee, pelottelee hylkäämisellä, välien katkeamisella, vihalla, suuttumuksella, väärässä olemisella.

Tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta tieto tuo varmuutta. Ja jos niitä tulee, olet 99% osunut naulan kantaan. Ja prosesssi saattaa lähteä liikkeelle. Onnittele siis itseäsi!

Rohkeutta puuttua. Sitä tarvitaan, sillä siinä tulee helposti turpaan. Se on kuitenkin rakkauden ja ystävyyden teko. Ole rohkea, hanki tietoa.

Rohkeutta muuttua, sitä tarvitaan, siinäkin tulee turpaan. Mutta naarmut ovat pikkujuttu verrattuna aikaisempiin, jotka varmasti ovat haavoittaneet sinua tai päihderiippuvuuden kanssa taistelevaa enemmän.

Jos puutut yhden ihmisen viinaongelmaan, auttaa se lisäksi usein myös läheisiä, perhettä. Jos puutut yhden läheisriippuvuuteen ja mahdollistamiseen, saattaa sekin pelastaa alkoholistin ennenaikaiselta kuolemalta ja perheen kärsimyksiltä.

Alkoholismi koskaan ole vain yhden ihmisen juttu. Alkoholismi on sairaus, joka vahingoittaa koko perhettä.

(Mielipidekirjoitus Pohjainen -lehti 08/14)

Heräsin tänä aamuna auringonpaisteeseen. Lämpöön. Ihana kesä.

Kaikkien vielä nukkuessa ajattelin keittäväni hyvät aamukahvit ja tiesin jo valmiiksi nauttivani hiljaisuudesta. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin hiljaisuus kesäaamuna. Rinnassani oli käsittämätön tunne onnesta, levosta ja elämän kuuntelemisesta. Sudenkorento pörräsi unessani yöllä.

Aloin puuhastella, sillä puuhastelija minä olen. Rakastan siisteyttä ja järjestystä. Erinomaisen sopivia piirteitä kontrollifriikille, joskin nuokin piirteet ovat paremmin järjestyksessä nykyään. Ei ammuta enää yli niin usein. Siitä pitää huolen kuusihenkinen perheemme, kaksi koiraa ja neljä kissaa. Elämä opettaa, niinhän sitä sanotaan. On se opettanut, tätäkin.

Puuhastellessani huomasin lattialla lätäkön. Ison lätäkön. Vettä? Noin paljon. Pissaa? Kusta? Polvistuin lattialle ja haistoin. Ei selvyyttä. Hain rätin ja aloin kuivata ja ajattelin samalla lätäkön olevan tiineenä olevan Tara -koiramme pissaa. Rättikin alkoi haista virtsalle, joten diagnoosi oli selvä. Sairaanhoitajana on tottunut monenlaisiin hajuihin, virtsa on niistä helpoimpia, jos sitä mietitte.

Siinä lattiaa polvillani luututessani muistin, millainen ongelma kusi on minulle ollut. Nyt ei tullut mieleeni, jotta mieheni olisi kännipäissään käynyt lattialle kusaisemassa, mutta muisto niistä ajoista tuli. Ja sen myötä muisto siihen liittyvästä häpeästä. Kännikuseskelu oli perheessämme tavaramerkki. Merkki siitä, että on juotu niin paljon, että taju lähtee. Koomat. Perseet olalle. Ja aamulla ollaan kuin häntäänsä pierryt koira tai käyttäydytään, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä raivostuttavampaa. Läheiselle pikku nöyristely on aina poikaa.

”Kännikuseskelu” on eräs merkki alkoholismista, silloin en sitä tiennyt.
Kuseen törmäsin aamulla sängyssä, pöntön vieressä, sohvapöydälllä. Monelle nuo voisivat olla paikkoja rakkauden osoittamiseen, mutta meillä ne olivat tapahtumia, jotka vähensivät rakkautta, tuhosivat parisuhdetta, arvostusta ja kunnioitusta. Se oli hirveää. Haluat rakastaa, mutta et kerta kaikkiaan enää pysty.

Voisit vajota maan alle häpeästä – tunne pitää paikkansa. Käsittämätön raivo, sen pimittely ja näytelmän pyörittäminen, kun talossa on vieraita ja makuuhuoneessa on kuset sängyssä. Tuskaa. Ja toive siitä, että ihmiset lähtisivät, että saisi siivota sotkut pois. Miten minä olen voinut tuollaisen miehen kanssa mennä naimisiin, missä se mies on.

Häpeä syö ihmistä. Se on ollut aivan hirveää myös Mikalle.

Nyt joku saattaa ajatella, ettei minulla tai meillä sentään tuollaista ole. Tämä on sellainen juttu, että monille tulee vastustamaton tarve kertoa, etten minä sentään housuuni ole kussut. Tämä on se kohta, missä voi pörhistellä rintaansa, kokea lievää tai runsastakin ylemmyydentunnetta ja jatkaa juomista, katsoa muualle ja kieltää ongelma edelleen.

Kannatta kuitenkin huomata, etteivät kaikki alkoholistit virtsaa alleen, kaikki eivät saa kramppeja tai koe deliriumiakaan. Kaikki eivät käy katkolla tai kuormita terveydenhuoltoa ja sosiaalitoimea. Kaikki eivät ole väkivaltaisia. .

Hah. Kuvitteletko, että paras ystäväsi, se kaveri jolla ”menee hienosti” kertoisi kusiongelmasta? Tuskin.

Monet alkoholistit, jotka eivät vielä omasta tai lähipiirinkään mielestä ”sentään vielä” alkoholisteja ole, ovat tänäkin viikonloppuna ”juhlimassa” Provinssissa tai muilla festareilla. Mökeillä kaveriporukassa tai perheen kanssa.

He vetävät koomat ja sammuvat, usein porukan onneksi.
Usein he ”juhlivat” aamuun asti. Häiriköivät, pelottavat, aiheuttavat vaaratilanteita, ärsyttävät, soittelevat, nauravat omituisesti, viljlevät ”huumoria”, jota kukaan ei ymmärrä, puhuvat kovalla äänellä, kuulevat vain itsensä, rypevät itsesäälissä, tappelevat, ovat törkeitä, häpäisevät itsensä ja porukan. Tai sitten he juovat itsekseen, ovat tavallaan harmittomia, sammuvat.

Ja aamulla tapahtuneesta ei puhuta. Ehkä vain perheen kesken tai kaverit miettivät keskenään, miten seuraava reissu tehtäisiin ilman kyseistä ihmistä.Lähipiirissä ongelma tiedetään, mutta koska kaverilla menee aina överiksi, kukaan ei puutu. Perheessä pidetään palaveria juhlien jälkeen. Believe me.

Monet ”juhlivat” jo yksinään. Ja siivoavat sotkujaan jälkeenpäin. Yksin.

Juhliminen on hauskaa ja se kuuluu elämään, kesään. On vain niitä ihmisiä, joille juhlimisesta tulee pakko. Ja sitten tulee kohta, jolloin juhlat päättyvät.

Ei ole mukavaa herätä kuset housussa. Ei oikeasti eikä kuvainnollisesti.

Hiljaisuus jatkuu. Nyt aurinko on poissa ja ilma viileämpi, mutta eipä ole kusiset oltavat. Meillä se on loppunut raitistumiseen. Se auttaa. Asioiden läpikäyminen helpottaa niistä puhumista. Häpeä väistyy, kun tulee tietoa, ymmärrys ja raitistuminen. Toipuminen niin rokkaa.

Alkoholismissa on hirveät oireet, mutta sairautta ei tarvitse hävetä, se pitää hoitaa!

Kyllä sunnuntain aamukahvi vain on parhautta

Alkoholisti ja läheinen, älä jää murheinesi yksin

”Alkoholistia ei useinkaan tunnista pelkän ulkonäön perusteella. Mitä hienoimmat kulissit kirjoittajan mukaan ovat, sitä vahvempaa kieltäminen usein on.”

Kun häpeä päihderiippuvuudesta väistyy, kieltäminenkin alkaa murtua.

Työssäni minulla on ilo järjestää päihderiippuvuuksien hoitokokonaisuuteen kuuluvia läheispäiviä. Läheispäivissä toipuminen rokkaa. Niissä läheiset saavat tietoa päihderiippuvuussairaudesta, sekä mahdollisuuden kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan.

Perhe kohtaa asian yhdessä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, kuunnellaan ja tullaan kuulluksi. Eli sitä kaikkea, mitä päihdeperheissä ei vuosiin ole todellisesti ollut, vaikka usein luullaan niin.

Ilmassa on tunteita, muistoja, kokemuksia, välittämistä. Ilman puhdistumisen voi melkein nähdä. Se tuntuu kehossa. Sen vaikutus koko perheen hyvinvointiin ja toipumiseen on kiistämätön. Hoito ilman perheen hyvinvoinnin huomiointia olisikin tynkä, väärin läheisiä ja potilasta kohtaan.

Muistan omat läheispäivämme reilut viisi vuotta sitten. Jännitin kaksi viikkoa. Pitääkö siellä puhua, mitä minä sanon, ketä sinne tulee, mitä siellä tapahtuu? Mitä, jos olenkin ollut väärässä eikä Mika olekaan alkoholisti? Saan syyn niskaani, minun vika sittenkin. Mitä jos ne tyypit eivät näe millaista meillä on?

Vatsa sekaisin, kädet kylmässä hiessä istuin luennolla kovilla penkeillä. Puhkuin kiukkua, raivoa, vihaa, surua, hätää, pelkoa, ahdistusta, mutta toisaalta aavistelin jotain isoa tapahtuvan. Nyt tai ei koskaan.

Penkeillä istui muitakin ja muistan miettineeni: ”Emme olekaan yksin. Keitä nämä ihmiset ovat? Näyttävät tavallisilta ihmisiltä, nuoriakin ja kauniita, puheliaita, ehkä vähän jännittyneitä, surullisia, mutta toisaalta myös vapautuneita, iloisia”.

Eräs sympaattiselta vaikuttava nuorimies katsoi silmiin ja jutteli tauolla, Tuukka oli nimensä. Ihan kuin olisin tuntenut hänet. Hänkin oli tullut hoitoon ja tunsi mieheni. Hän ei näyttänyt alkoholistilta. Miltä alkoholisti näyttää?

Olen saanut yhteydenottoja isoista kaupungeista läheisiltä ja potilailta, jotka miettivät tuloaan päihdeluennolle Kauhajoelle. Kun tiedän vastaavaa palvelua olevan lähempänäkin, suosittelen sitä. Näin tehdessäni olen törmännyt häpeään siitä, jos joku näkee.

Näin häpeä toimii meissä.

Haluamme maksuttomilla luennoillamme auttaa ihmistä astumaan ulos häpeän kilven alta. Haluamme auttaa näkemään sairauden, joka vangitsee ihmisen ja koko perheen. Haluamme auttaa näkemään, jotta meitä läheisiä ja potilaita, joita päihderiippuvuussairaus eri muodoissaan koskettaa, on paljon.

Ammatti, koulutus tai työ eivät suojaa päihderiippuvuudelta, eivät ujous, rohkeus tai viisaus.

Ja kaikkialla, missä on päihderiippuvuutta, on häpeää. Kaikkialla, missä on häpeää, on kieltäminen. Olitpa sitten alkoholisti tai läheinen. Mitä hienommat muurit ja kulissit, sitä vahvempaa kieltäminen usein on. Kun tunnistat häpeän ja kohtaat sen, se väistyy ja siitä tulee aseeton. Puhuminen on sille myrkkyä, samoin avoimuus. Kun häpeä väistyy, alkaa kieltäminen murtua.

Jos siis joskus saat kutsun läheispäivään taholta, joka hoitaa päihderiippuvuutta sairastavaa läheistäsi, työkaveria tai naapuria häpeästä huolimatta, älä missaa sitä.

Se on unohtumaton kokemus.

Riitta Koivula
Sairaanhoitaja, Päihdeterapeutti, Perheterapeutti-opiskelija
Kauhajoki

(Mielipidekirjoitus Ilkka -lehdessä 10.7.2014)

Tuoppini jäljet

Nousi laulusta mieleen eräs keväinen keskiviikko, vuosituhannen vaihteen tietämillä.

Aamulla oli myyntineuvottelu linjan rakentamisesta, kaupat tuli ja kiirettä pitää. Työn alla olevat toimitukset stressaa. Ajan kotiinpäin, kello on vähän yli kaksitoista. Jotenkin napsaa suussa, nyt ei kyllä paranisi ottaa mitään.

Yliskylän ostarin kohdalla kilometri ennen kotoa auto kurvaa, kuin itsestään, ostarin takaparkkipaikalle.
No jos parit kävis ottamassa paikallisessa ja sitten suunnittelupöydän ääreen.

Astun kuppilaan, näyttää jokunen surkimus olevan jo hyvässä vauhdissa. Menen tiskille ja tilaan pitkän kolmosen. Naputan pöytää sormilla, kylläpä valuttaa pitkään. Vihdoin saan tuopin, ensi puraisu.
Oi, kun on taivaallista. Juon tuopin parilla huikalla ja tilaan uuden samaan lasiin, ettei tule turhaa tiskiä.

Silmäilen surkimuksia, menisivät vittu töihin, juopot. Juon toisen samaan tahtiin ja kiitän ja poistun.

Mietin, että työt on tältä päivältä tehty ja siirryn naapurikuppilaan. Onneksi täällä ostarilla on neljä kapakkaa, jos jokaisessa juon pari, niin eivät baarimikot ajattele että oon joku hampuusi,työtön surkimus.

Parin tunnin päästä olen päässyt matkallani jo neljänteen kuppilaan. Lyöttäydyn vanhempien alan miesten ja naisten seuraan.

Kello tulee kuusi, puhelin pärisee. Voi,voi, voi Riitta soittaa – jätän vastaamatta, mutta pakko soittaa takaisin, muuten se soittaa jollekin työkavereista, että missä olen.

Menen kuppilan ulkopuolelle, silmissä sumentaa ja puhelimen hallinta on hankalaa. Nyt pitää skarpata, vedän henkeä ja soitan.

Riitta kysyy, että missä olen ja olenko jo pian tulossa. Valehtelen, että töissähän täällä, en osaa sanoa koska päästään lähtemään, hommat pitää saada valmiiksi. Ja puhelimestakin akku kohta loppu, ettei nyt voida enempää puhua. Tuun sitten joskus yöllä.

Lopetan puhelun. Huh, huh ei varmaankaan huomannut mitään. Astun takaisin kaltaisteni pariin.

”Moneen tuoppiin jo kourani tarttua sai, tämän kirjavan kulkuni tiellä.
Moni tuoppi hauskasti tyhjeni kai, kait se katkeraa ollut on niellä.
Joka tuopista jälkiä pöytään jää ja ne montakin muistoa säilyttää.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Moni tyhjeni seurassa ystävien, kuvat hilpeät vaahdossa kulki.
Monen muisto on kylmä ja murheellinen, suru suuri kun laululta sulki.
Jälki harmaa jos tuopista jäädä vois, paras maksaa lasku ja mennä pois.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Toki tuoppini kuohussa välkkynyt on ja sen muisto on lämmin ja hellä.
Tuopin sellaisen muisto on kuolematon, tuopin sellaisen muisto on kuolematon.
Hyvä mulla on silloin, jos kellä.
Jälki tuoppini rattoisa silloin lie, se ei syytä, vaan herkäksi mielen vie.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Elon krouveissa vaihteluun tottua saa, tuoppi näyttää voi houkuttavalta, vaikka raikasta on se ja vaahtoavaa, sakan löytää voi kielensä alta.
Jälki pöydässä ilmoittaa mulle sen, että pettymys isku on melkoinen
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.

Tuoppini tyhjennän, vaikka en voi kuohun laatua arvata aina. Ilo ehkäpä tuopissa vaahtona soi, tuoppi silloin ei kourassa paina.
Tumman jäljen jos tuoppini pöytään tuo, tuoppi uusi jo ehkäpä kirkkaan luo.
Itse tuoppini jäljet mä tunnen.”
-Tapio Rautavaara –

Suloinen sunnuntai

Eräs sunnuntaiaamu, kello viisi.

Istun aamutakissa väsyneenä, vihaisena, turhautuneena. Koko yön valvoneena, itkeneenä.

Yöllä hätä, huoli, viha, raivo, epätoivo iskivät vatsanpohjaan ja halvaannuttivat. Tunnit kestävät ikuisuuden. Mitä on tapahtunut, miksi näin, missä olet, mitä teet, miksi et vastaa puhelimeen (melkein kaikkiin kysymyksiin tiedän vastauksen). Olen soittanut jo miljoona kertaa kuullakseni vastaajassa olevan viestin:

”Hei, en juuri nyt pysty vastaamaan puheluusi, mutta jätä minulle viesti niin soitan sinulle.”

Raahaudun keittämään kahvia. Käyn tupakalla. Turta. Vittuuntunut. Huolestunut. Suunnittelen hautajaisia. Sinun tai minun. Se helpottaa. Toisiko se jonkinlaisen järjestyksen elämään. Sitten säikähdän, miten voinkaan ajatella noin, mitä jos oikeasti tapahtuisi jotain. Olen varmasti sairas, enkä oikeastikaan vain ymmärrä mieheni stressaavaa työtä ja paineita. Pitäähän niihin nyt vähän ottaa, kaikki niin tekee. Ja unettomuuskin vaivaa. Miksi siitä ottamisesta tulee kuitenkin niin paha olo, miksi se ei helpota oloa, paranna tilannetta?
En jaksa enää soittaa kenellekään, en jaksa puhua. Kuka tätä ymmärtäisi. Joku sanoo, kyllä lapsilla pitää isä olla ja joku sanoo, ota ero. Ja jos todella kerron miltä tuntuu, kukaan ei ymmärrä. Ihmiset ovat avuttomia. Eihän ulospäin näy mitään, kova mies tekemään töitä, taitavakin. Ammattitaitoinen. Ei näytä alkoholistilta. Ja niin hyvä isä. Kaikkensa tekee perheensä eteen. Ja sitä paitsi tämähän on suurelta osin myös minun syyni. Oma vika. Varmasti. Vain pieni ääni piipittää:” Ei ole, se ei voi olla. Ei elämän tällaista pitänyt olla. Ei.”

Lapset heräävät. Pimpottavat iloisena alakertaan tietämättöminä tapahtumista. Kysyvät missä isä on ja minä vastaan isän olevan työmatkalla -edelleen. Pikkuisin imee tuttia ja katsoo minuun sinisin silmin, luottaa, rakastaa. Puuroa, mehua ja voisilmää, marjoja. Terveellistä sen olla pitää.Talossa on elämää ja tavallaan kaikki on kuin ei mitään olisikaan tapahtunut.

Sitten puhelin soi. Soitat. Olet ollut putkassa yön poliisit olivat löytäneet sinut puistonpenkiltä nukkumasta ja kotiin olisi ollut liian pitkä matka. Sinä, yritysjohtaja, pidetty kaveri ja hyvä työmies. Ottivat sinut talteen. Lupaat tulla kotiin. Olet hengissä. Helpotus. Kyyneleitä. Kyllä tästä taas selvitään. Yhdessä.

Häpeä viivähtää hetken, mutta olen jo tottunut ohittamaan sen.

Onneksi on aamu.