Avainsana-arkisto: läheisrippuvuus

Minullako ongelma?

Miten voi auttaa ellei halua apua?

Tämän kysymyksen kuulemme usein. Yleensä kysyjänä on läheinen. Sellaisen ihmisen läheinen, jonka päihteidenkäyttö on niin sanotusti lähtenyt lapasesta.  Ai, mistä sen tietää, että käyttö on lähtenyt lapasesta. No siitä, kun tuo edellä mainittu kysymys esitetään. Monesti samaan syssyyn kysytään myös sitä, mistä tietää jonkun olevan alkoholisti tai päihderiippuvainen. Kysymykset ovat hälytyskelloja. Läheisten huoli ei herää, eivätkä nämä kysymykset, jos alkoholinkäyttö on normaalia.

Kuullessani näitä kysymyksiä, omat muistot käyvät mielessä. Miten sitä halusi ja yritti auttaa, kun toinen joi,  yritti olla juomatta ja lupasi olla juomatta. Miten sitä turhautui, toivoi, pelkäsi, suri, raivosi, vihasi, itki, oli järkevä, vetosi tunteisiin, järkeen, faktoihin. Yritti osoittaa toiselle miksi juominen ei kannata. Ei tiennyt, ettei ole kysymys siitä, etteikö alkoholisti tai päihderiippuvainen tietäisi jonkin olevan pielessä. Usein todellakin tietää hyvin, kieltää vain sen. Ei pysty muuta.

Tietämätön auttaa halutonta tekemään tarpeetonta

Perusprobleemi on, ettei ole ongelmaa. Kieltäminen kuuluu sairauteen. Siihen betoniseinään päätä hakatessa meni minulta monta vuotta. Menee nytkin monella.

Ei voi auttaa, ellei ole tietoa, ymmärrystä sairaudesta. Eikä todellakaan voi auttaa, ellei ole avuntarvetta, halua ja motivaatioa.  Siksi auttaminen pitäisi kohdistaa ensin itseen.

Ensin on hyvä ymmärtää, millaisen sairauden kanssa on tekemisissä ja ettei “tieto” perustu myytteihin ja meillä Suomessa jo äidinmaidossa saamiimme käsityksiin ja fraaseihin päihderiippuvuudesta.

Päihderiippuvuus tulee iholle, se koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella, myönsi sitä tai ei. Johtuuko se tästä, että alkoholismin kohtaaminen luonnollisesti on vaikeaa? Siis tarkoitan tässä, että usein törmää monenmoisiin jorinoihin ja selityksiin siitä mistä sairaus johtuu ja on erilaisia ihmisiä ja mikä auttaa ketä, ei ehkä auta toista. Kierretään, kuin kissa kuumaa puuroa. Yritä nyt ryhdistäytyä ja olla kunnolla. Laita korkki kiinni.

Usein päihderiippuvaisina nähdään vain sairauden loppuvaiheessa elävät alkoholistit, narkomaanit, joissa sairaus näkyy jo ulospäin ulkonäössä, fyysisessä kunnossa ja sosiaalisessa elämässä. Ei nähdä niitä työssäkäyviä, siististi puketuvia, hyvännäköisiä, tavallisilta näyttäviä, perheellisiä, “hyvien perheiden lapsia”, päihderiipppuvuuteen sairastuneita. Ei nähdä, koska sairaus ei näy päällepäin vielä ja usein se alkaa näkyä vasta vuosien kuluttua. Tai jos nähdään niin kielletään, katsotaan muualle, kun ei tiedetä miten auttaa, mitä tehdä, ei saa sekaantua muiden asioihin.

Perheessä on kärsitty siinä vaiheessa jo kauan. Perheessä sitä ei nähdä, koska koko perhe sairastuu. Eikä ole tietoa. On häpeää, syyllisyyttä ja sitä muuta sotkua mitä alkoholismi aiheuttaa. Kuka siellä nyt pystyisi selkeästi ajattelemaan ja toimimaan?

Alkoholismi on sairaus

Päihderiippuvuus on sairaus. Siitä on lähdettävä. Siitä me lähdemme. Siitä on meillä toipuminen lähtenyt. Sekä Mikan, tänään raittiin alkoholistin, että minun Riitan läheisen. Olemme  “in recovery” ja se rakentuu tukevalle kivijalalle, sairauskäsitykselle.

Tuon kivijalan päälle tulee kaikki muu toiminta toipumismatkalla. Vastuunotto itsestä, omasta toipumisesta, sitoutuminen. Halu muuttua itse, ei muuttaa toista. Puhuminen, rehellisyys, avoimuus, luottamus. Tietoinen toisin tekeminen, uuden elämän opettelu, tilanteiden kohtaaminen ja voimavarojen löytäminen. Pelkojen kohtaaminen, itsensä voittaminen, rohkeus. Vertaistuki. Elämä.

 Hanki tietoa

Miten voi auttaa alkoholistia -kysymykseen yksi hyvä vastaus on:

Hanki tietoa, ota selvää sairaudesta ja keskity omaan hyvinvointiisi, ettet sairastu itse tai lisää. Hämmästyttävää kyllä, se auttaa enemmän myös päihderiippuvaista, kun apu ei  olekaan enää sitä mitä tilataan.

Muutos omassa suhtautumisessa tiedon ja oman toipumisen myötä auttaa läheistä näkemään paremmin, tekemään toisin. Se antaa voimaa ja rauhallisuutta, irrottaa riippuvuudesta. Se auttaa sinua ja kenties päihderiippuvaistakin. Kenties, sillä takeita ei ole. Ei mistään.

Päivä kerrallaan.

Mitä sinä odotat?


Odotatko toisen raitistumista, toisen muuttumista, jotta hän näkisi asiat niiden oikeassa valossa, totuuden, sen miten asiat oikeasti ovat? Niin kuin sinä näet. Sitäkö odotat?

Odotatko toisen näkevän, miten hyvää elämä voisi olla, kun vain lopettaisi juomisen. Näkevän kaikki mahdollisuudet, jos vain ei joisi. Hyvä ihminen, herkkä ja työnsä hoitava. Siellä kaiken alla, sinä tiedät sen. Arvostettu. Kenen mielestä?

Odotatko olosi paranevan kun se toinen muuttuu, lopettaa, aloittaa alusta ja näkee kaiken kirkkaammin? Sitten elämä olisi hyvää, kun vain. Sitku olisi.

Odotatko, että se toinen arvostaa sinun muutostasi ja muuttuu siksi? Vain sinun vuoksesi –rakkaani, mitä tahansa. Rakastan sinua niin paljon, kuoliaaksi.

Minä odotin, enkä edes tajunnut odottavani. Se oli niin luontevaa. Ajan saatossa opittu tapa. Ei siinä mitään ilkeää ollut, ajattelin vain, jotta kun se toinen raitistuisi, niin minullakin olisi parempi olo. Odotin sitä jännittäen, huolehtien, murehtien, vihastuen, turhautuen. Usein en edes ajatellut odottavani, vaan eläväni minulle kuuluvaa elämää.

Kannoin vastuuta kaikesta mahdollisesta tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Tein asioita puolesta osallistumalla kaikkeen, törmäsin toistuvasti loukkaantumiseen, jalustalle nostamiseen, nenässä kasvaviin palkokasveihin, siihen miten muut jotenkin aina ovat vähän parempia kuin itse ja joskus ihan superihmisiä. Miten ne toiset aina saivatkaan minut tuntemaan itseni huonommaksi! Vaikka kaikkeni yritin, autoin ja kuuntelin. Kertakaikkiaan eivät osanneet arvostaa minua. Hirveitä ihmisiä.

Hain hyväksyntää

Tekemällä sen kaiken, minkä tein. Olemalla leijonaemo, heittäytymällä tunnekuohuun, kun jotain tapahtui, olipa se sitten omassa perheessä, työssä, ystävillä tai ystävän lähipiirissä. Ainahan, jostain löytyi joku omaa elämää pahempi ongelma. Siitä sai energiaa ja tunsi tekevänsä jotain hyödyllistä. Muualla, kun omassa elämässä oli avuton. Ja oman elämän ongelmat kaadettiin sopivaan likasankoon, lue ystävä, ja jatkettiin samaan tahtiin. Minä olin vahva.

Voi luoja, miten paljon sitä ollaankaan valmiita tekemään kulissien ylläpitämiseksi. Istumaan kahvipöydässä ja pohtimaan Jonkun Muun elämää, vaikka itsellä on niin pahaolo, että oksennus tuntuu kurkussa. Ainahan voi toki kieltää koko ongelman, silloin on helpompaakin arvostella muita ja puhua muiden ongelmista.

Eihän se nyt ole soveliasta täräyttää, jotta meidän isäntä (tai emäntä/rouva) on alkoholisti ja elämä on aivan perseestä. Vai olisiko? Mietitkö mitä muut odottavat sinulta??

Arki on yhtä juhlaa.

Niin sitä arkea pyöritettiin. Vituttihan se välillä, kun joku sanoi ylevästi arjen olevan yhtä juhlaa.. Siihen oli pitkä matka ja sen tiesi. Jossain sisuskalujen uumenissa. Ja mikäs sen helpompaa kuin katkeroitua niille muille, jotka eivät käsitä sinun elämääsi. ”Tule vittu elämään tätä,niin näet miten juhlaa se on.” Tässä ajattelussa olemme Mikan kanssa löytäneet paljon samansuuntaisuutta.

Periksi antaminen ei tullut kyseeseen. Sitä halusi pitää kiinni siitä, mistä oli luonut kuvitelman, haaveen päähänsä. Siitä, mitä itse asiassa näin jälkeenpäin, ei ollut koskaan olemassakaan. Siitä kuvitelmasta ei halunnut luopua.

Odotin rakkautta, mutta väärästä suunnasta.

Minä odotin 18v rakkautta. Tänään en odota, odotus on päättynyt. Odotuksen päättyminen saattaa johtaa kuitenkin odotuksen siirtämiseen johonkin muuhun kohteeseen. Miksikö? No, jos et rakasta itseäsi.

Sitä on pitänyt opetella, itsensä rakastamista. Kiukkuisena ja hankalana. Iloisena ja hyvänä. Minuna, sellaisena kuin itseäni peilistä sillä hetkellä katson. On pitänyt opetella kuulemaan arvostus, kehut, rakastaa ja ottamaan se vastaan. On pitänyt pettyä itseensä ja muihin, menettää ”ystäviä”ja saada uusia ystäviä.

Itsensä rakastaminen on kaiken a ja o. Paljon paasattu, mutta huonosti ymmärretty. Onneksi elämä pitää huolen, kun sille antaa mahdollisuuden ja voit alkaa opetella itsesi rakastamista.

On pitänyt opetella vetämään rajoja, luopumaan huonoista ihmissuhteista, olemaan terveellä tavalla itsekäs. On pitänyt suostua olemaan riittämätön, keskeneräinen ja virheitä tekevä. On pitänyt opetella antamaan anteeksi itselle ja hyväksymään ja tiukassa paikassa vain hengittämään.

Meille on sanottu, että olemme rohkeita, kun kerromme ja jaamme toipumistamme. Ei se vaadi rohkeutta. Rohkeutta vaatii myöntää oma surkeutensa. Rohkeutta vaatii olla epäkesko hautaan asti. Luuserikin tarvittaessa. Tässä maailmassa.

Joten. Siinä odotellessasi. Tee ensimmäinen teko oman hyvinvointisi eteen, itsesi kuuntelemiseksi ja rakastamiseksi. Mitä se sitten onkaan.

Sieltä tulee odotuksen päättyminen ja elämä.

Tekemällä se tulee, ei odottamalla.

Sitten ajattelet: ”Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin.”

Onneksi en odottanut kuoliaaksi. Itseäni tai sitä toista.