Avainsana-arkisto: lapsi

Juhannustarina

Istun nuokkuen vintin portailla ja odotan, että kuulen sanat. Sanat, jotka isä sanoo. ”Nyt tekisi mieli sillivoileipää.” Valpastun ja riennän tekemään sillivoileivän, sillä se tarkoittaa, että työ on tehty. Minäkin pääsen nukkumaan, ei tarvitse enää vartioida. Voita jääkaapista, isä ei mistään kissanrasvoista piittaa, ruisleivän palanen ja siihen Ahtia päälle, ihan perusahtia. Sitten odotan kärsivällisesti, että leipä on syöty ja lasillinen maitoa on juotu. Haen tyynyn ja peiton isälle ja peittelen hänet tuvan lattialle. Rauha maassa.

Juhannusaatoksi siivottiin ja kesä tuntui kesältä, muistan vain ne lämpimät ja aurinkoiset juhannukset, kummallista kyllä, en muistaa yhtään sateista ja kurjaa juhannusta noin sään puolesta. Harmaalla Audilla vm 60 kävimme äidin kanssa kaupassa ja sen jälkeen ajettiin vielä “pitkäkripaaseen”, jossa äiti kävi yksin. Sinne ei lapset kuulemma saaneet mennä. Minä odotin autossa ja tiesin mitä äiti hakee. Kossua tai votkaa isälle, äiti tulee ulos ruskearaidallisen paperipussin kanssa ja laittaa pussin näkymättömiin. Ehkä siinä kohdin hymystä hävisi syvyys ja pelko ilmoitti olemassaolostaan. Ajatukset suuntautuivat iltaan.

Koivut laitettu. Sauna lämpiää. Isommat sisarukset suuntaamassa omiin rientoihinsa, juhannusjuhlille. Minua se vähän jännittää, sillä ymmärrän, että jään yksin äidin kanssa. Muistan kuinka joskus piipahdimme juhannusjula-alueella Nummijärvellä ja näin kuinka joku nuori oksensi rannalla. Ja monet ihmiset heiluivat. Nummijärvellä ei silloin vielä rokattu kuten nyt. Siis nimi ei ollut Nummirok. Nythän tietenkin olemme suuntaamassa kohti eurooppalaista juomakulttuuria, joten moni asiaa on tuolta 70-luvulta muuttunut. Eikö?

Kun autotallissa käyminen alkaa, alkaa minun iltavuoroni. Työvuoro, jota kukaan ei varsinaisesti ole minulle antanut, mutta jonka olen ottanut. Se taisi olla joku kerta, kun tilanne äityi mielestäni liian uhkaavaksi ja minulle tuli ajatus, että voin estää pahaa tapahtumasta. Koivut tuoksuvat ja isä laulaa. Tällä kertaa mennään rauhallisemmin, kuten usein monena muunakin kertana. Niistä muutamista kerroista, kun ei olla menty, on jäänyt kuitenkin pelko. Pelko, joka velvoittaa työvuoroon, pelko joka ei pelkää omasta vaan toisten puolesta. Kun isä nukahtaa, kutsuu minuakin sänky. Tunnen tehneeni työni hyvin. Juhannuspäivän aamu sarastaa, kello on viisi. Tästä tulee hyvä päivä.

Tänä vuonna juhannusaattona istuimme veneessä Ruokonen-järvellä, Toivakassa. Istuin veneessä Mikan ja nuorimmaisemme kanssa, kun muut lapset viettivät aattoa hevosten parissa tai juhannusjuhlilla. Ja siinä hiljaisuudessa ja rauhassa, miesten heitellessä uistinta auringon laskiessa, mietin tätä. Sitä, ettei omien lasteni tarvitse pelätä aikuisen juomista, uhkaavia tilanteita. Heidän ei tarvitse suojella ja tarkkailla minua.

ruokoinen

Kiitollisena katselin mieheni selkää ja ajattelin sitä kaikkea mitä raitistuminen ja toipuminen on tuonut mukanaan. Siihen ei tahdo löytyä sanoja, kun on kokenut sen toisen puolen. Näkee tavallaan kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on todella surullinen.

Viinanhuuruiset juhannukset jäävät mieleen, lapsi näkee ja kokee erityisellä tavalla asioita, suuressa viisaudessaan. Isäni kuoli ollessani 15-vuotias, pahimmassa murkussa ja kapinassa. Tuolloin en ymmärtänyt hänen käytöstään ja juomistaan. Asioiden ja tapahtumien takia, jotka sittemmin tavallaan toistuivat omassa perheessäni ja eniten toipumisen ja tiedon avulla, ymmärrän isääni tänään. Se, että meillä on toivuttu ja itsekin olen käynyt niin lapsuuden kuin aikuisuuden kaunat, kiukut ja pelot läpi, on mahdollistanut ymmärtämisen, hyväksymisen ja anteeksiannon. Vaikka oikeastaan mitään anteeksiannettavaa ei enää ollutkaan, nähtyäni asian uudessa valossa.

Ymmärrän täysin, että osa suomalaisista haluaa keventää alkoholipolitiikkaa. Ymmärrän täysin, että ajatellaan tuottoja ja bisnestä. Ymmärrän täysin, että sille on syynsä miksi jotkut niin kiivaasti alkoholia puolustavat. Ymmärrän myös, että osa suomalaisista osaa juhlia ja joidenkin juhannukset eivät pääty örveltämiseen.

Ymmärrän myös sen, että on meitä, jonka mielestä se ei niin välttämätöntä ole ja  on lapsia, joille tulee lisää yötyövuoroja, kun aikuiset ajattelevat mukavuudenhalusta ja holhoamiskulttuurikapinasta käsin. Heitä meidän on ajateltava. Lapsia. Yötyöläisiä.

Ymmärretäänkö se?

Kirje lapsuudesta

Tänään on perjantai eli alkaa viikonloppu. Äiti on varmasti tänään taas kireällä tuulella kuten aina viikonloppuisin. Olen koulusta päästyäni silittänyt koko viikon pyykit, ettei äitillä olisi paha mieli ja hänenkin olisi kiva aloittaa viikonloppu. Iskä laittaa tänään herkkuruokaa. Se tykkää kokata aina viikonloppuisin kaikkea hyvää, vaikka viikolla se ei laita ruokaa. Yleensä äiti kuitenkin kiukuttelee varsinkin perjantai-illan ja usein se mainitsee jotain iskän juomalasista. Eikö isä saisi juoda jos sitä janottaa.. Iskä on perjantai-illalla tosi hyvällä tuulella, yleensä se antaa myös lompakosta pari markkaa.

Sitten on jo taas sunnuntai-ilta ja iskä makaa sohvalla. Muistan, että pitää pyytää reissuvihkoon vielä opettajalle merkintä, että ensi viikolla on lääkäriaika Seinäjoella koulupäivän aikana. Äiti on kaupassa, joten on pakko mennä pyytämään isältä vaikka en haluaisi. Hiivin iskän viereen sohvalle ja odotan, että tv:ssä alkaa mainostauko. Sitten en ainakaan keskeytä mitään tärkeää. Kerron, että tiistaina pitää mennä taas lääkäriin, kirjoitin jo viestin valmiiksi, mutta voisitko iskä laittaa allekirjoituksen viestin viereen. Ei vastausta. Odotan hetken, ei vastausta. Iskä vain katsoo telkkaria. Kysyn uudelleen hieman varovaisemmin, että voisitko allekirjoittaa. En saa vieläkään vastausta. Jätän reissuvihon varovasti isän mahan päälle, se ei sano mitään vaan katsoo vain telkkaria. Menen omaan huoneeseen. Iltapalalla kun menen keittiöön, reissuvihko on keittiönpöydällä ja siinä on iskän allekirjoitus.

Olen pieni lapsi ja en voi ymmärtää miksi iskä ja äiti kiukuttelee vuorotellen viikosta toiseen. Meillä ei tapella, ei ole ikinä huudettu. Pidetään mykkäkoulua viikkotolkulla jos tulee riitaa. Ei minun ole myöskään tarvinnut pelätä ketään, paitsi koulussa kiusaajia vaikka niillekään en ole tehnyt mitään pahaa. Pyrin usein tekemään asioita pyytämättä, koska saan niistä kiitosta. Olen todella ahkera, kova touhuamaan, hyvä koulussa. Silti äiti ja isä kiukuttelee vuorotellen. Kun joku olisi silloin osannut pienelle kertoa, että isän käyttäytymisen syynä on arkena kuiva humala ja viikonloppuisin alkoholi. Ei syy ole minun. Kun joku olisi osannut silloin pienenä kertoa, että äiti kiukuttelee, koska sitä ahdistaa niin paljon kun iskä juo. Alkoholia.

Kirjoittaja on toipuva alkoholistin aikuinen tytär. Teksti julkaistu hänen luvallaan nimettönä.

Katso tästä myös: Toukokuun päihdeluennot ja muu ohjelma

SOVINTO

Katsottava se oli eilen.

Sovinto, Sikalat, Svinalängorna, elokuva alkoholismista, pohjaton suru, ahdistus, hätä, huoli, viha, läheisriippuvuus, kieltäminen, puhumattomuus, paska sairaus, itsensä suojaaminen, selviytyminen, raato rehellinen, totta. Anteeksianto. Hyväksyminen.

Siinä se on jo alkumetreistä. Taiten luotu alkoholistiperheen tunnelma, jonka tunnistamiseen ja havaitsemiseen ei kellään, joka on alkoholismisairauden ilmapiirissä kasvanut, mene kauaa. Huolimatta perheidyllistä, johon kuuluu kiva talo ja elämässä pärjääminen, kaksi lasta ja vaikutelma onnesta.

Puhelimen soidessa tai äänensävyn muuttuessa tiedämme mitä on tulossa, me aavistamme sen, sillä olemme harjaantuneet aavistamaan, lukemaan tilanteita, reagoimaan. Monesti aavistamme jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Ja sitten vain toteamme tilanteen.

Olemme usein mieluummin pois kotoa tai sulkeudumme huoneeseen, pakenemme johonkin. Eilen leffaa katsoessa totesimme kyynisesti, että alkoholistien lapset saavat paljon ainakin raitista ilmaa, sillä kotona ei voi, ei halua olla.

Kontrollointi näyttäytyy maton suoristeluna ja hammasharjojen asetteluna. Pilkun viilaamista ja muiden ohjailua, joka on kontrollointia ja oman turvan rakentamista puutteellisin keinoin. Siivousintoilua tai kykenemättömyyttä huolehtia mistään, aggressiivisuutta, ne me tiedämme. Kontrollointia naamioituna huolehtimiseen ja välittämiseen, joka usein lähipiiristä tuntuu epämukavalta. Se on kontrollointia ja pelkoa naamioituna näennäiseen huolettomuuteen ja rentouteen. Pakonomainen ja selkäytimestä tuleva, tuttujen mekanismien laukaisema käyttäytyminen. Se, mitä itse ei edes huomaa.

Alkoholismin eteneminen kohti pohjaa on väistämätön, huolimatta äidin rakkaudesta, isän rakkaudesta, vanhemmuudesta, huolimatta niistä samoista asioista ja arvoista, jotka ovat meille kaikille tärkeitä. Persoona muuttuu, äiti katoaa, isä katoaa. Kaipuu ja rakkaus jää. Kipu ja tuska, järjettömyys, ahdistus, pelko jännitys ovat syynä miksi suojaudumme voimallisesti pahaa vastaan. Sitä järjetöntä pelkoa ja kysymystä, kalvavaa epäilystä etteivät vanhempamme rakasta meitä. Alamme vihata, kannamme kaunaa, yritämme pelastaa, syytämme muita pahasta olostamme, eniten itseämme. Itse asiassa monet oireistamme ja jopa käyttäytymisemme on samaa, kuin alkoholistilla. Tunne siitä, ettei mikään ole totta ja aitoa on tuttu monelle.

Vuosia sitten ei ollut sanaa kuvaamaan sitä tunnetta, mikä eilen vatsanpohjaan elokuvaa katsoessa tuli. Pohjaton suru kuvaa sitä nyt, sen päältä on matkan varrella poistettu viha, katkeruus, kauna ja syyttäminen. Suru nostaa pohjattoman itkun, suruitkun. Ei itku enää pelota, on ihanaa kun tietää miksi se tulee ja mistä se johtuu. Kyynelillä on lupa virrata, pahanolon kohtaaminen ei pelota, eikä sitä tarvitse väistää. Myötätunnon tunteminen kaikkia osallisia kohtaan on vapauttavaa.

Milloin selviytyminen riittää? Milloin väsymme katkeruuteen ja kaunaan, lapsuutemme tai vanhempiemme syyttämiseen? Koska meidän kuppimme täyttyy? Me tarvitsemme hetken, jolloin muutos on väistämätön. Me tarvitsemme turvan tunnistaa ja tuntea tunteita. Niitä tunteita, joita lapsuudessa ei saanut olla, sillä jos olisi ollut, niin olisi mennyt pahemmin rikki. Me olemme suojanneet itseämme selvitäksemme.

Elämässä on tultava kohta, kun kuppi täyttyy, väsyy kierteeseen, väsyy voimaan huonosti. On tultava oikea hetki, että toipuminen voi alkaa. Hetket ilmentävä itseään kriiseissämme, vastustuksessa ja toistuvissa kehissä, joita ihmettelemme. Kriisit haastavat meitä muutokseen sitkeästi ja toiveikkaina.

Ensimmäisen kerran elokuvan katsottuani mietin miksi sen nimi on Sovinto, kun se oikeasti on Sikalat. Eilen viimeinen kyynel tipahti, kun Leena silittää kuolleen äitinsä otsaa, laittaa sormukset sormiin, hyvästeli ja samalla välähti muisto vanhemmista onnen hetkenä. Siinä oli Sovinto. Helpotus.

Lapsella on yhdet vanhemmat, kaiken vihan ja kylmyyden alla on rakkaus ja haavoittunut sielu. Pohjaton äidin ja isän ikävä, jonka päällä on betonimuuri. ”Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Ei niin. Onni tarkoittaa sitä, että voit aikuisena elää vapaana, ilman katkeruutta ja syytöksiä. Uutta lapsuutta ei voi saada, mutta uuden näkökulman siihen. Itsensä ja oman elämän vuoksi.

Myötätunto, hyväksyminen ja anteeksianto vapauttavat elämään omaa elämää ja päästämään irti. Joskus niiden löytymiseen tarvitaan kuolema. Toivottavasti yhä useimmin ei.

Voimaa, Riitta

Katso tästä: SOVINTO -elokuva YLE areenassa

2015 Kauhajoen paihdeluento A3 copy_01

 

TIPATON TAMMIKUU – KIERTÄÄ KUIN KISSA KUUMAA PUUROA?

Juova alkoholisti ja lupaus

Meillä ei koskaan luvattu olla tammikuussa juomatta. Ei niiden kahdeksantoista vuoden tammikuiden aikana, kun mieheni oli juova alkoholisti.

Se johtui siitä, tällä tietämyksellä, että niin monena muuna kuukautena vuoden aikana oli jo luvattu olla juomatta ja monesti vielä luvattu lopettaakin juominen kokonaan. Tipattomalta tammikuulta oli vähän siis pohja poissa.

Monta kertaa vuoden aikana oli pahamieli. Asioista, tapahtuneista tilanteista. Pahaolo, joka pakotti toista tekemään jotain, sanomaan ääneen, lupaamaan muutosta itselleen ja meille läheisille. Hätä ja pelko yksin jäämisestä. Siinä kohtaa se putkahti, se lupaus. Lupaus, johon sisältyi toivo, halu uskoa. Ja kyllä minä halusin uskoa, vaikka rehellisesti sanottuna, lopputuleman tiesi. Ei tämä tähän jää. Tällä mennään tästä yli. Se tuntui fyysisestikin. Siellä missä pelko tuntuu minulla, vatsanpohjassa. Mutta hey, aikojen saatossa sen oppii vaimentamaan ja ohittaa sen. Ei kyllä pitäisi.

Lupauksen varassa mentiin. Monesti viikkoja, seitsemän päivää oli ihan lastenleikkiä. Kuukausiakin, kolme usein, kunhan ei vain työreissuun tarvinnut lähteä. Minusta, näin läheisenä ja alkoholistin vaimona, ei ollut kyse siitä, etteikö Mika olisi pystynyt olemaan juomatta. En vain koskaan ymmärtänyt miksi hän sitten joi. En ymmärtänyt, että hän oli sairas. Sairasti alkoholismia ja vielä enemmän en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mitä alkoholismi sairaus on. Mikan kannalta oleellista oli se, ettei hän tiennyt sairaudesta, ei tunnistanut sitä itsessään. Eikä hänestä pitänyt, voinut alkoholistia tulla, kun oli nähnyt, mitä se tekee perheelle omassa lapsuuden kodissaan. Eikä hän tietenkään halunnut sellaista omalle perheelleen, omaan elämäänsä. Kuka haluaisi?

Kepeyttä ja leikillisyyttä

Entä tämä 100päivääilmanviinaa sitten. Meillä ei myöskään luvattu olla #100päivääilmanviinaa, mutta hästäkit ovat tulleetkin sen jälkeen. Aamukammat sen laskemiseen, koska saa juoda –kö? Kevyttä pianon pimputusta. Haaste kuuluu #100päivää, mutta “minä voin luvata öö ehkä seitsemän päivää”. Hauskoja leikkejä ja kepeää kisailua. Miten tämä lisää ymmärrystä ja sairauden tunnistamista?

Vakava sairaus

Pistää miettimään. Nostaa surua pintaan. Yhdellekään alkoholistin lapselle pianon pimputus ei tuo helpotusta oloon. Ei pilattuihin jouluihin. Ei lupaus, vannominen ja vakuuttelu siitä, miten juominen loppuu. Halu uskoa usein on, toivo herää. Liian usein se päätyy pettymykseksi ja peloksi. Hiljaiseksi tiedoksi ja toivottomuudeksi sinne vatsanpohjaan. Sieltä se ilmoittelee sitten elämän aikana aina olemassaolostaan erilaisissa tilanteissa. Usein tunnistamattomana.

Miksi iskä aina lupaa. Miksi äiti aina lupaa. Tältä asialta me suljemme silmämme pianonpimputuksella. Mitätöimme kokemuksia, tunteita. Annammeko väärää viestiä? Se on pelottava ajatus.

Ei tarvitse olla mustavalkoinen ja ehdoton. Believe me – olen ollut. Muutama vuosi sitten, oman toipumiseni alkuvaiheissa, olin sitä mieltä, että koko maailmassa ei ole kuin yksi tapa hoitaa päihderiippuvuutta. Rakas ystäväni Eeva onkin sanonut jälkeenpäin, että piti minua ihan pimeänä. Se vaara on hurahtamisessa. Onneksi se meni ohi ja opetti. Perustyövälineet ovat sen ansiosta vahvat ja pysyvät. Ne ovat parhaimmillaan sairauden kohtaamisessa ja hoitamisessa. Koulutus ja itsensä kehittäminen, ajan seuraaminen vahvistavat niitä.

Puhetta ja kipua

Sairaudesta pitää puhua sairautena, kertoa sen oireista ja vaikutuksista, siitä miten päihderiippuvainen käyttäytyy. Miten alkoholismiin sairastuu. Minä valitsen sen mieluummin, kun on tämä kokemuskin siitä, miten homma voi toimia. Kyllä. Se otti kipeää, kun sai tietoa ja ymmärrystä asiaan tuli. Se pakotti myös minut muutokseen. Sitä ei olisi kuitenkaan koskaan tullut osallistumalla vain 100päivää tempaukseen. Toipuminen ei ole tempaus, se on jatkumo. Hyvä alkuhan tuo 100 päivää saatttaa toki olla. Riippuu miten sen ottaa. Itse uskon, että paras kivijalka toipumiselle on itsensä kohtaaminen. Se tuo mukanaan ilon, kepeyden ja naurun sitten, kun niiden aika on.

Siksi toivon, että lillukanvarsien sijaan tulisi aika, jolloin Suomessa puhutaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Jopa tv-ohjelmassa. Todella. Vailla äärilaitoja, miten on vain yksi tapa hoitaa vs mikä auttaa toista ei toimi toiselle. Humpsis ja taas ollaan lillukanvarsissa ja usein tuntuu, että silloin jyräävät egot ja itse asia on toissijainen juttu.

Tosin ei pidä missään nimessä unohtaa, että keskustelu herättää keskustelua. Se on tärkeää. Ja se on tuonut meidät tähän, että Suomessa varmasti puhutaan enemmän alkoholista kuin koskaan enemmin. Se on todella hyvä juttu. Tykkään, fanitan ja hastag!

Tieto toimii

Ei alkoholismisairautta voi kääriä kuitenkaan kauniiseen pakettiin. Se kun ei ole kaunis sairaus. Ei siitä pidä tehdä vitsiä, se kun ei ole vitsi. Se pitää kohdata, siitä pitää puhua. Siitä pitää saada tietoa, jotta voi tunnistaa ja lähteä hoitamaan sitä. Tieto – se toimii. Ja mikä toimii, sitä lisää. Ja rohkeutta mennä sinne, minne ei ennen olla menty, avata uusia ovia. Simppeliä!

Joskus tuntuu, että tieto tai asiasta puhuminen koetaan uhkaksi. Miksi? Ei puhe tai tieto tarkoita sitä, että pitää lopettaa juominen. Se tuo vain mahdollisuuden valita ja miettiä asiaa. Ilman tietoa on valinta vaikeaa. Noo ok. Ehkä se myös tuo asioita näkyväksi. Iholle. Ja johtaa ehkä positiiviseen muutokseen elämässäsi, vaikka juuri nyt sitä olisikin vaikea uskoa. Se on kuitenkin mahdollista ja totta. Ja sitten ei ole enää yksin.

Päivä kerrallaan

Meillä ei ole tänäkään vuona luvattu olla juomatta tammikuuta. Hyvässä vauhdissa ollaan, muutamaa raitista päivää olen saanut olla todistamassa. Tosin raittiita päiviä on takana jo monia, vuosiakin. Ja tänäänkin näyttää hyvältä. Ei ole pelkoa vatsanpohjassa. Ei minulla, eikä lapsilla.

Hyvää tipatonta tammikuuta kaikille sitä viettäville!
Lisää raittiita päiviä kaikille, joille raitis elämä on se ainoa vaihtoehto voidaksenne elää ja nauttia elämästä kaikkine väreineen.

Hyvää Vuotta 2015 ihan kaikille!

PERSE EDELLÄ PUUHUN – ehkäisevää päihdetyötä päihdeperheessä

Kenet sinä tekisit onnelliseksi juomalla vähemmän?

Menetetty onnellisuus

Mikä on vähemmän, mitä on vähemmän? Jos juomisen tai muun päihteenkäytön takia on onnellisuus menetetty, ei vähemmän juominen enää auta. Sillä ei siinä tilanteessa tehdä ketään onnelliseksi. Ei onnistu. Lupauksia  on kuultu liikaa, pettymykseen päättyneitä yrityksiä on ollut liikaa. Tässä kohtaa kaikki, paitsi hän, jonka pitäisi nähdä ja tietää, jo tietävät, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa kokonaan. Näin tietävät ne lapset ja puolisot, perheet, joissa on vähennetty ja yritetty juoda vähemmän.

Miten ne ajatukset muuttuvat

Minulla ne ajatukset muuttuivat mieheni raitistumisen myötä ja sen myötä, kun sain tietoa päihderiippuvuussairaudesta, alkoholismista, sen puhkeamiseen vaikuttavista tekijöistä, perinnöllisyydestä ja sairauden luonteesta.

Ihan tosissaan voin kertoa ajatelleeni myönteisesti alaikäisten juomisesta, kun esikoinen oli pikkuvesseli. Ajattelin, että parempi on itse hakea  juomat,  kun tulee siihen ikään. Sitten ainakin tiedän mitä juo ja miten paljon ja mistä on viinaksensa saanut, ettei miltään tuntemattomilta trokareilta tai hampuuseilta niitä hommaa. Näin ajattelin. Pidin alkoholin käyttöä turvallisena. Huhheijaa. Mikä kupla ja tiedonpuute. Mainittava on, että olin jo sairaanhoitajakin tuolloin. Aina vain pahempi juttu. Kyllä sitä nyt alan ammattilainen tietää, miten lapsia estetään alkoholisoitumasta.  Plaa plaa plaa. Paradoksi siitä, mitä voit, pystyt ja kykenet kontrolloimaan. Tietämällä mitä ne juovat???

Ei minusta tule alkoholistia

Perheessämme oli juova alkoholisti jo tuolloin. Mieheni. Oli ollut jo monta vuotta ja homma oli koko ajan siinä nenäni edessä. En vain tuntenut sairautta, vaikka niin sanotusti haitat hieman jo näkyivätkin. Toisin sanoen kärsin siitä jo tuolloin ja miehenikin kärsi. Lapsetkin tiesivät, että jokin on pielessä, mutta ei ollut tietoa mitä tarkoittaa alkoholismi, mitä tarkoittaa riippuvuus. Mitä helvettiä se oikein on?

Ei Mikasta pitänyt tietenkään alkoholistia tulla, kun oli ottanut opikseen lapsuuden perheestä, eikä taatusti halunnut tulla isänsä kaltaiseksi. Ketä sitä sitten uskoo, ellei omaa miestään.

Ei pitänyt tulla, eikä halunnut tulla alkoholistiksi, mutta oli jo.

Asiat niin kuin ne ovat

Toipumisen, tiedon, sairauskäsityksen ja kokemuksen myötä voin sanoa, että suhtautuminen alkoholiin perheessämme on muuttunut. Ei tarkoita sitä, ettäkö olisimme raittiusfanaatikkoja ja puhumassa kieltolain puolesta. Ei tokikaan. Me vain pidämme kiinni Suomen laista. Se kun kieltää alkoholituotteiden myymisen, välittämisen ja tarjoilun alaikäisille siis alle 18vuotialle.

Ja sitten kerromme riskit, vaaranmerkit. Kerromme sen faktan, että mitä nuorempana aloittaa sen suurempi riski sairastua päihderiippuvuuteen.  Puhumme asioista ja ilmaisemme mielipiteemme. Niin yksinkertaista.

Se on bye, bye ystävyydelle lasten kanssa ja tervetuloa raaka vastuullinen vanhemmuus. Vanhemmuus, joka suojaa lasta, näyttää esimerkkiä. Vanhemmuus, jossa lapsen arvostus tulee jälkijunassa, toivottavasti. Kenties vasta sitten kun lapsilla on omia lapsia. Se riski on otettava kun on henki kyseessä. Vanhemman yksi tehtävä on tehdä lapsen elämä hankalaksi ja päihdeasioissa on oiva tilaisuus harjoitella sitä. Kyllä ne sen kestävät. Siis lapset. Kestävät he päihdehelvettiäkin, pikku rajoittaminen on ihan lastenleikkiä.

Tieto lisää vastuuta

Perehdyin karmivaan alkoholismisairauteen  vuosia vain päätä seinään hakkaamalla.  Nyt viimeisten vuosien aikana olen perehtynyt,  mieheni raitistumisen ja toipumisen sekä oman toipumisen ja opiskeluiden kautta, hieman viisaammin. En mitenkään pysty enää kuvittelemaan olevani se mahdollistaja, joka tarjoilee lapselleen hitaan ja tuskaisen matkan kohti ennenaikaista kuolemaa. Tiedän, tunnen ja olen nähnyt sekä kokenut voimallisesti myös omassa elämässäni, mitä päihderiippuvuus tekee ihmiselle ja läheisille.

Elämä jää elämättä. Tuhoaa.

Minä teen sut onnelliseksi

Mieheni on tehnyt itsensä onnelliseksi lopettamalla juomisen, raitistumalla. Hän on tehnyt myös perheensä onnelliseksi lopettamalla juomisen. Vähentäminen ei olisi riittänyt siihen. Vähentäminen ei enää riitä kun sairaus on puhjennut. Ei ihan oikeasti, sellaisilla ihmisillä, joilla on kemiallinen riippuvuus, alkoholisteilla ja muilla päihderiippuvaisilla. Sellaisilla ihmisillä, joiden perheet voivat huonosti ja homma lähtee lapasesta. Se vain on fakta.
Ei vain ole oikein, että vanhemmat suhtautuvat suopeasti päihdekokeiluihin. Uskon sen johtuvan tiedon puutteesta, sillä kun saa tietää, että monet alkoholistit ovat sairastuneet murrosikäisenä siitä ekasta” vain olutta” –kännistä, ei siihen voi suhtautua suopeasti. Vai voiko? Jos se olisi sinun lapsesi?

Kun aikuiset laittavat viinapullon kuvia profiilikuvikseen mietin tätä kaikkea. Hätä viinan puolesta? Olisiko mitään tärkeämpää kuin viina?
Ei menisi enää perse edellä puuhun. Tehdään itsemme, toisemme ja lapsemme onnelliseksi puhumalla päihteettömyyden, aitouden, tunteiden, kokemisen ja elämän puolesta. Hankkimalla tietoa.