Avainsana-arkisto: raitis

Juhannustarina

Istun nuokkuen vintin portailla ja odotan, että kuulen sanat. Sanat, jotka isä sanoo. ”Nyt tekisi mieli sillivoileipää.” Valpastun ja riennän tekemään sillivoileivän, sillä se tarkoittaa, että työ on tehty. Minäkin pääsen nukkumaan, ei tarvitse enää vartioida. Voita jääkaapista, isä ei mistään kissanrasvoista piittaa, ruisleivän palanen ja siihen Ahtia päälle, ihan perusahtia. Sitten odotan kärsivällisesti, että leipä on syöty ja lasillinen maitoa on juotu. Haen tyynyn ja peiton isälle ja peittelen hänet tuvan lattialle. Rauha maassa.

Juhannusaatoksi siivottiin ja kesä tuntui kesältä, muistan vain ne lämpimät ja aurinkoiset juhannukset, kummallista kyllä, en muistaa yhtään sateista ja kurjaa juhannusta noin sään puolesta. Harmaalla Audilla vm 60 kävimme äidin kanssa kaupassa ja sen jälkeen ajettiin vielä “pitkäkripaaseen”, jossa äiti kävi yksin. Sinne ei lapset kuulemma saaneet mennä. Minä odotin autossa ja tiesin mitä äiti hakee. Kossua tai votkaa isälle, äiti tulee ulos ruskearaidallisen paperipussin kanssa ja laittaa pussin näkymättömiin. Ehkä siinä kohdin hymystä hävisi syvyys ja pelko ilmoitti olemassaolostaan. Ajatukset suuntautuivat iltaan.

Koivut laitettu. Sauna lämpiää. Isommat sisarukset suuntaamassa omiin rientoihinsa, juhannusjuhlille. Minua se vähän jännittää, sillä ymmärrän, että jään yksin äidin kanssa. Muistan kuinka joskus piipahdimme juhannusjula-alueella Nummijärvellä ja näin kuinka joku nuori oksensi rannalla. Ja monet ihmiset heiluivat. Nummijärvellä ei silloin vielä rokattu kuten nyt. Siis nimi ei ollut Nummirok. Nythän tietenkin olemme suuntaamassa kohti eurooppalaista juomakulttuuria, joten moni asiaa on tuolta 70-luvulta muuttunut. Eikö?

Kun autotallissa käyminen alkaa, alkaa minun iltavuoroni. Työvuoro, jota kukaan ei varsinaisesti ole minulle antanut, mutta jonka olen ottanut. Se taisi olla joku kerta, kun tilanne äityi mielestäni liian uhkaavaksi ja minulle tuli ajatus, että voin estää pahaa tapahtumasta. Koivut tuoksuvat ja isä laulaa. Tällä kertaa mennään rauhallisemmin, kuten usein monena muunakin kertana. Niistä muutamista kerroista, kun ei olla menty, on jäänyt kuitenkin pelko. Pelko, joka velvoittaa työvuoroon, pelko joka ei pelkää omasta vaan toisten puolesta. Kun isä nukahtaa, kutsuu minuakin sänky. Tunnen tehneeni työni hyvin. Juhannuspäivän aamu sarastaa, kello on viisi. Tästä tulee hyvä päivä.

Tänä vuonna juhannusaattona istuimme veneessä Ruokonen-järvellä, Toivakassa. Istuin veneessä Mikan ja nuorimmaisemme kanssa, kun muut lapset viettivät aattoa hevosten parissa tai juhannusjuhlilla. Ja siinä hiljaisuudessa ja rauhassa, miesten heitellessä uistinta auringon laskiessa, mietin tätä. Sitä, ettei omien lasteni tarvitse pelätä aikuisen juomista, uhkaavia tilanteita. Heidän ei tarvitse suojella ja tarkkailla minua.

ruokoinen

Kiitollisena katselin mieheni selkää ja ajattelin sitä kaikkea mitä raitistuminen ja toipuminen on tuonut mukanaan. Siihen ei tahdo löytyä sanoja, kun on kokenut sen toisen puolen. Näkee tavallaan kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on todella surullinen.

Viinanhuuruiset juhannukset jäävät mieleen, lapsi näkee ja kokee erityisellä tavalla asioita, suuressa viisaudessaan. Isäni kuoli ollessani 15-vuotias, pahimmassa murkussa ja kapinassa. Tuolloin en ymmärtänyt hänen käytöstään ja juomistaan. Asioiden ja tapahtumien takia, jotka sittemmin tavallaan toistuivat omassa perheessäni ja eniten toipumisen ja tiedon avulla, ymmärrän isääni tänään. Se, että meillä on toivuttu ja itsekin olen käynyt niin lapsuuden kuin aikuisuuden kaunat, kiukut ja pelot läpi, on mahdollistanut ymmärtämisen, hyväksymisen ja anteeksiannon. Vaikka oikeastaan mitään anteeksiannettavaa ei enää ollutkaan, nähtyäni asian uudessa valossa.

Ymmärrän täysin, että osa suomalaisista haluaa keventää alkoholipolitiikkaa. Ymmärrän täysin, että ajatellaan tuottoja ja bisnestä. Ymmärrän täysin, että sille on syynsä miksi jotkut niin kiivaasti alkoholia puolustavat. Ymmärrän myös, että osa suomalaisista osaa juhlia ja joidenkin juhannukset eivät pääty örveltämiseen.

Ymmärrän myös sen, että on meitä, jonka mielestä se ei niin välttämätöntä ole ja  on lapsia, joille tulee lisää yötyövuoroja, kun aikuiset ajattelevat mukavuudenhalusta ja holhoamiskulttuurikapinasta käsin. Heitä meidän on ajateltava. Lapsia. Yötyöläisiä.

Ymmärretäänkö se?