Avainsana-arkisto: raittius

ALKOHOLIN POSITIIVISET PUOLET

Minun suhteeni alkoholiin. Mikä se on ollut, mikä se on tänään? Tätä olen tällä viikolla miettinyt Levillä lomaillessani. Sain haasteen Kokoomuksen hyvinvointipolitiikan verkoston jäseneltä. Kiitos siitä! Otin mielenkiinnolla haasteen vastaan, vaikka se olikin mielestäni kummallinen. Miksi niitä hyviä puolia on nykyään niin vähän, onko niitä oikeasti ikinä ollutkaan. Mitä ne ovat olleet tai oikeasti ovat, mitä on tapahtunut, että voidakseen olla sosiaalinen ihmisen olisi otettava alkoholia, miksi se ei ole hyvä itsetunto ja itsetuntemus?

Ja miksi ollaan pisteessä, missä hyvinvointipolitiikassa alkoholin juominen tuntuu monelle olevan hyvinvointia sen sijaan, että se olisi ihmisille haitallinen aine, johon on suhtauduttava varovaisuudella. Miksi kaikesta informaatiosta huolimatta terveyshyödyille pyritään viittaamaan kintaalla? Mitä se kertoo yhteiskunnastamme tai valitsemistamme päättäjistä?

Asia on niin, että aika vähän positiivisia puolia löytyi. Ja mietin, että mitä positiivisella tarkoitetaan. Esimerkkinä kuulin mm. alkoholin hyvän vaikutuksen helpottamaan sosiaalisia tilanteita, joka on mielestäni enemmän huolestuttava kuin positiivinen asia. Ja monia vinkkejä sain epävirallisesta gallupista facebookista. Toipuvat alkoholistit jakoivat myös runsaasti kokemuksiaan, kohtuu/normaalikäyttäjien positiivisia jäin kaipaamaan. Missä he ovat, vai onko niin ettei normaalikäyttäjällä ole tarvetta puolustaa ja perustella? Onko niin, että meitä, joille pullon hakeminen Alkosta on ok ja vielä ilman metakkaa, koska alkoholi ei ole niin arkiostos? Miksi yksilön tai perheen hätä, alkoholin haitat ja vauriot eivät liikuta vaan oma mukavuudenhalu ajaa ohi? Toisaalta puhutaan yhteisöllisyydestä, välittämisestä ja toisistamme huolehtimisesta, mutta appajee, jos tässä yhteydessä otetaan esiin alkoholi niin kyse on holhoamisesta, rajoittamisesta, epäkohdista, vääryydestä, kansanoikeuksien tallaamisesta! Minä, minun, mulle.
Kuten presidenttimme uudenvuodenpuheessaan sanoi: ”Sinä voit hyvin, kun kukaan ei voi pahoin”

Mitä positiivisia sitten löysin?

Ruuanmureuttajana ja leivonnaisten maustajana alkoholi toimii hyvin, kastikkeissa ja marinadeissa siis. Tämmöinen juttu sitten tuli niistä mieleeni:
Eräskin Jusan joululuinen konjakkikakku on tullut leivottua. Nyt en tosin pitkään aikaan enää, mutta se oli herkullista ja sopivaa alkoholinkäyttöä. Tosin tulee aina mieleen, kun joskus Mikan raitistumisen jälkeen katsoimme eräänä iltana MasterChefiä perheen kanssa. Siinä tehtiin sacherkakkua parityönä. Eräs kakkua leiponut pari pohti valmistuksen yhteydessä, mikä likööri kuuluu sacherkakkuun siis laittaa mausteeksi, eivätkä muistaneet. Nainen tokaisi, ettei sen väliä, mitä se on kun vaan on ja niin lorottivat vodkaa reilusti maustamaan kakkua. Meidän Aaron, tuolloin varmaan 5-6 v katseli silmät suurena ja tokaisi jotta ”ÄITI! Mitä ihmeen alkoholistikakkua tuo täti ja setä tekee.”

Hyvän ruuan kanssa lasillinen viiniä on erinomaista ja näin ollaan todella vielä riskikulutusrajoissa varsinkin, kun sen lasillisen ottaa pari kertaa vuodessa. Joten kyllä, hyvän ruuan kanssa viini on hyvää ja hyvien ystävien seurassa. Humalaa en halua. Nousuhumala tuntuu kivalta, mutta nykyään se on liian lyhyt ilo verrattuna niihin fyysisiin vaikutuksiin mitä siitä tulee. Joten skippaan mieluummin. Känni on kaamea ajatus. Nukkumiseen en tarvitse, stressikin hoidetaan muulla tavoin. Jos taas joisin sosiaalisissa tilanteissa rentoutuakseni, vähentääkseni jännitystä olisin pulassa ja todella sairas. No miksipä ei se lasillinen kuohuvaa juhlan yhteydessä. Toki sekin voi olla alkoholiton.

Raitis mieheni ei minua kiellä juomasta, eikä kenenkään juominen ole hänelle riski. Itse asiassa kaikki tapaamani toipuvat ja raitistuneet alkoholistit viestittävät, että heidän puolestaan kaikki, joille alkoholi sopii, juokoot. Ja jokaisella heillä on myös hyviä hetkiä alkoholin kanssa, jopa alkoholisteilla ennen sairauden puhkeamista. Positiivista on siis myös se, että raitistuneet alkoholistit ja läheiset ovat hyvin suvaitsevaista ja ymmärtäväistä porukkaa. Raittiusfanatistimi on siis ihan toisaalla kuin heillä, joille alkoholi on tappava aine. Siinä on oltava ehdoton, mutta vain omalla kohdalla. Muiden tuomitseminen ei kuulu toipumiseen ei meillä läheisillä eikä alkoholisteilla. Eikä se edes edistäisi asiaa, jota monet toipuvat haluavat edistää eli päihdesairauden tietoisuuden ja tunnistamisen lisäämistä.

Nimettömät alkoholistit: Työ muiden parissa s.112 :

Varomme osoittamasta suvaitsemattomuutta tai vihaa alkoholinkäyttöä kohtaan, joka on yhteiskunnassamme vakiintunut tapa. Kokemus on osoittanut, ettei sellaisesta asenteesta ole hyötyä kenellekään. Kaikki uudet tulokkaat kuvittelevat, että meillä vallitsisi tämä henki, ja he helpottuvat heti kun huomaavat, että me emme kannata noitavainoja. Suvaitsemattomuuden ilmapiiri saattaa karkottaa pois alkoholisteja, joiden henki olisi saatettu pelastaa ilman mokomaa typeryyttä. Meistä ei silloin olisi apua myöskään kohtuuden asialle, sillä kukaan joka käyttää alkoholia, ei ole kiinnostunut kuulemaan siitä ihmiseltä, joka vihaa viinaa.

Suhteeni alkoholiin on muuttunut, sen kehityskaari on mielestäni ollut sellainen kuin kuuluukin, eli alkoholinkäyttö on vähentynyt iän myötä. Lasten kanssa keskustellessa puhun siitä, miten hienoa olisi ollut omata hyvä itsetunto ja oppia jo nuorena tuntemaan itseään aidosti ja kemiatta. Siitä rohkaisusta mitä nuorena lähtee pullosta tai päihteestä hakemaan ei ole kuin haittaa ja vähintäänkin se pitkittää aikuiseksi kasvamista, puhumattakaan riskistä sairastua riippuvuuteen. Tänään tietenkin kaikki kokemani on kokemuksena ja toivottavasti viisautena kohdatessani ihmisiä ja puhuessani päihdesairaudesta. Uudelleen en haluaisi samaa polkua kulkea, mutta en sitä vaihtaisikaan. Itse olen säästynyt alkoholismilta, mutta siinä olen ainoastaan onnekas ja hyvätuurinen, sillä tämän kansan ja sukuni perimällä se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Tosin läheisriippuvuus sairautena ja siitä toipuminen ei kovin kauas kakkoseksi alkoholismille jää.

Minulle alkoholi on siis henkilökohtaisesti aika samantekevä aine. Pärjään ilmankin. Sen positiiviset puolet rajoittuvat normaaliin käyttöön. Päihdetyön ammattilaisena juttu onkin sitten toinen, mutta edelleenkään en alkoholia vastusta tai vihaa. Päihdesairaus on se mikä herättää huolta, surua, nostaa tunteita, ei alkoholi aineena.

Lämmöllä, Riitta

ps. Tämä kannattaa katsoa: Totuus alkoholista –ohjelma YLE Areena

SEKSIKÄS RYYNÄÄMINEN -TYLSÄ TOIPUMINEN?

Sieltä se mun vittumainen akka nyt tuli, huudahti Mika läheisluennolla perjantaina mennessäni sinne esittäytymään. Arveletko reaktioitani? Yleisön reaktioita? Reaktio oli naurunremakka. Mikäs siinä totuudessa ja toki Mika lisäsi perään, miten kummallista se on, että raitistumisen jälkeen siitä vittumaisesta akasta tuli ihan rakastettava vaimo. On hieno kuulla miehensä sanovan noin ja on ihan hyvä kuulla totuus myös siitä, miten hän oikeasti ajatteli juovana aikana. Se on ollut hyväksyttävä ja ymmärrettävä. Tällä kokemuksella se on myös erittäin loogista. Päihderiippuvuuden, alkoholismin sekä läheisriippuvuuden ymmärtämisen ja tunnistamisen avulla se on myös helpompaa, mutta yhtä lailla on ollut hyväksyttävä ja nähtävä itsensä läheisenä, läheisriippuvuuteen sairastuneena.

Toipumisen ja hyväksymisen myötä minä myös tiedän olleeni vittumainen, kaiken sen kaiken muun lisäksi. Minkä kaiken? No, sen kaiken millainen minusta oli tullut vuosien saatossa jo lapsuudessa opittujen selviytymis–ja käyttäytymismallien myötä. Itse voin tunnistaa sairastuneeni jo lapsuudessa, mutta usein sairastuminen läheisriippuvuuteen voi tapahtua missä elämänvaiheessa tahansa.

Minä en tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olin, hain hyväksyntää ja suoritin. Olin epävarma, mielestäni mikään ei riittänyt, kulissit ja ulkoiset asiat olivat tärkeitä. Pelkäsin auktoriteetteja, nostelin ihmisiä jalustalle ja he kaikki olivat minua parempia viisaampia. Halusin olla kuten siskoni ja veljeni, koin itseni mitättömäksi heidän rinnallaan, tunsin ulkopuolisuutta. Ja kun jalustat sitten keikahtelivat, olin pettynyt ja vihainen.

Odotin kiitosta ja kun sain sitä, en osannut ottaa sitä vastaan, tuntui tyhjältä. Mikään ei täyttänyt rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kuppia, ei mikään. Ja koko ajan elin elämää eteenpäin, kävin koulua, välillä masenteli, juhlin kavereiden kanssa viikonloppuisin, tein typeryyksiä. Opiskelin, halusin sairaanhoitajaksi – hoitoala, kuinkas muuten. Tapasimme Mikan kanssa ja siitä lähti yhteinen taival. Oppipolku elämään ja itsensä löytämiseen.

Läheisriippuvuuteen sairastumiseen tarvitaan, että joku elämäsi osa on toimimaton, usein puhutaan toimimattomasta perheestä. Lapsi on avuton, mikäli lapsuuden perhe on toimimaton, syystä tai toisesta, joita voivat olla alkoholismi tai muu päihderiippuvuus, narsismi, masennus, läheisriippuvuus, suvun /perheen tragediat jne. Läheisriippuvuudessa on mielenkiintoista se, ettei myöskään aikuisuus sinällään suojaa siltä ja tästä ovat todisteena lukuisat puolisot ja perheen isät ja äidit, joiden lapsi on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Läheisriippuvuuteen voi siis sairastua kuka vain, ellei perusta ole kunnossa. Väitän, että vaikka olisikin, ei kukaan vanhempi ole immuuni lapsen sairastumiselle, eikä kukaan ihminen ole immuuni toistuvalle henkiselle, psyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle kaltoinkohtelulle, jonka päihderiippuvuus tuo mukanaan. Ei kukaan, sillä läheisriippuvuus on sitkeä, vahva ja tuhoisa tauti. Usein kuulee ihmisten kokemuksia, siitä miten on otettu ero ja jätetty puoliso tai tehty irrottautumista lapsesta, mutta samat asiat toistuvat, olo ei kohennu, voidaan huonosti, tilalle tulee uutta toimimattomuutta.

Läheisten toipuminen ei ole menneisyydessä elämistä, katkeria kommentteja lapsuudesta tai nykyhetkestä. Se ei ole puolison haukkumista ja valittamista. Toipuminen on itsensä hoitamista, hyväksymistä ja vahvistumista, se on ajatusmyllyn, tuon läheisille niin tunnusomaisen oireen, hiljenemistä. Se on elämäniloa, turvaa, anteeksiantoa. Toipuminen on työtä oman hyvinvoinnin eteen, vanhasta irtipäästämistä. Toipumisessa peili käännetään itseen ja puhutaan vähemmän toisesta. Huomattavasti vähemmän ja kun puhutaan niin sävy muuttuu.

Nykyään Suomessa keskustellaan paljon päihderiippuvuuden hoidosta ja sen kehittämisestä. Samoin keskustelu alkoholin, kohtuukäytön ja alkoholistien toipumisen ympärillä on kiitettävää. Samaan aikaan tämä korostaa sitä miten läheisten hoidosta, hoitoon pääsystä ja ohjaamisesta tuskin kuulee sanaakaan, puhumattakaan toipumiskokemuksista ja niiden jakamisesta. Missä ne ovat? Miten läheiset huomioidaan keskusteluissa? Selviytymistarinat, jotka tuovat oksennuksen kurkkuun ja saavat ihmiset kauhistelemaan ja pitämään selviytymistä urotekona ovat hittejä, mutta miten on alkoholistin aikuisen lapsen tarinan kanssa? Vaikkapa nuoren naisen, joka on tunnistanut oireet itsessään, voi huonosti, haluaa muutosta. Ei niin raflaavaa, mutta sitäkin vaikuttavampaa. Toipumista, vapautumista omaan elämään, ei muiden. Eikö näitäkin tarinoita olisi hyvä tulla lisää ja kuulla? Tarinoita toipumisesta, siitä miten onnistuit siinä?

Läheisten ääni on edelleen aivan liian vaimea, vaikka meitä on enemmän. Miten läheinen saa hoitoa, maksusitoumuksen, ohjausta Suomessa? Miten usein törmää tilanteeseen, että läheisen toipuminen katsotaan ykköseksi ja sitten vasta päihderiippuvaisen, joka on erittäin suositeltava tilanne erityisesti silloin, kun päihderiippuvainen ei ole valmis hoitoon. Tätä ajatusta tai mahdollisuutta monet tapaamistani ihmisistä eivät ole edes kuulleet. Läheisen lähtiessä hoitamaan itseään mahdollistuu myös päihderiippuvaisen havahtuminen.

Päihderiippuvuus ja läheisriippuvuus ovat helvetillisiä sairauksia, joiden hyväksymisessä ja tunnistamisessa sairaudeksi meillä on Suomessa vielä töitä tehtävänä. Näiden sairauksien tunnistamiseen ja hoitoon panostamisella on varmaa, että säästyy rahaa, puhumattakaan hyvinvoinnin lisääntymisestä ja toipumistarinoiden vahvistumisesta. Eikä kumpikaan ole parempi toistaan.

Toipumistarinoissa on voimaa. Niiden myötä vittumainen akkakin muuttuu rakastettavaksi vaimoksi.

LOKAKUUN LÄHEISILTA KAUHAJOELLA 27.10.2016. Tule mukaan.

20161027-ilta-laheisille-copy_01

PIRTTIHIRMUN KOKEMUS TOIPUMISESTA

Peliriippuvuus, alkoholismi, läheisriippuvuus. Muutamia sanoja vaihtamalla vaikutukset käyttäytymiseen, psyykkiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja fyysiseen elämään ovat samankaltaiset. Tähän sairauteen kuuluu tiukasti myös läheisten sairastuminen. Läheisriippuvuutta voi kuvata, että yhtä kiinteästi, kuin alkoholistin elimistö tarvitsee alkoholia, tarvitsee läheinen alkoholismin mukanaan tuomaa elämää. Tämän näkeminen, myöntäminen ja hyväksyminen on keskeistä puhuttaessa koko perheen toipumisesta.

Itse huomasin toipumiseni alkuvaiheessa tämän konkreettisesti tylsistymisenä, kun kriisejä ei enää tullutkaan. Kaipasin actionia! Olin tottunut elämään sykleissä, joita sääteli Mikan juomisretket ja niiltä paluut. Elimistöni kaipasi tunnekuohujen laukaisemaa hormonimyrskyä ja sitä toimintaa mihin olin vuosia tottunut. Mitä on elämä ilman puhelinterrorismia?! Se tunne, kun puhelu menee vastaajaan 50 kertaa ja tiedät, että kaveri näkee sen aamulla. Kylläpä sitten tietää, miten MINÄ olen yrittänyt soitella ja murehtinut! Olipa tosi rakkaudellista. Se oli eräs voimakas oivallus itsestäni, joka vahvisti halua tehdä töitä ja toipua.

Fyysiset reaktiot ovat myös enemmän kuin todennäköisiä olon helpottaessa. Itse muistan alkuvaiheessa miten epäilin infarktia (hyvällä draamantajulla varustettuna), kun sain voimakkaan närästyksen, jota en koskaan ennen ollut potenut. Reagoin koko kehollani myös positiiviseen muutokseen, mutta niin olin reagoinut myös kaikkiin negatiivisiin tapahtumiin. Nämä ja monet muut reaktiot elämän eri osa-alueilla kertovat alkoholismin vaikutuksesta perheeseen ja läheisiin. Samoin ne viestivät itsensä hoitamisen tärkeydestä.

Toipuminen auttaa näkemään asiat uudesta näkökulmasta. Kuullessani nyt vastaanotolleni tulevilta läheisiltä vastaavaa käyttäytymistä, kuin itselläni edellä, kysyn miten rakkaus puolisoa kohtaan ilmenee. Missä on parisuhde, oletko siinä roolissa jota olet ajatellut, vai huomaatko olevasi äiti miehellesi? Oletko mies, joka alistuu vaimon juomiseen, peittelee jälkiä ja ajattelet, että tämä on tarkoitettu sinun elämäksesi? Oletko lapsi, joka kantaa huolta vanhemmasta sen sijaan, että vanhempasi olisi tukena sinulle?

Me läheiset elämme kokonaisvaltaisesti hengessä mukana, vaikka väitämme olevamme kunnossa ja hallitsevamme tilanteen. Kontrolloinnin tarve on vahva merkki sairastumisesta. Läheisten tarve kontrolloida asioita, elämää, toisia ihmisiä voi mennä hurjiin mittoihin. Läheisriippuvuudessa ei näe omaa tilaansa, eikä sitä, ettemme kaikista yrityksistämme huolimatta pysty kontrolloimaan toisen juomista. Hidastamaan ja vaikeuttamaan kyllä, mutta mitä apua siitä oikeastaan on, kun elämä jatkuu samanlaisena? Se sijaan, että päästäisimme irti ja antaisimme ihmisen elää omaa elämäänsä, joka olisi rakkaudellista, teemme kaikkemme muuttaaksemme häntä. Rakkauden nimissä.

Alkoholisti on alkoholin orja, läheiset ovat ajatustensa ja tapahtumien orjia. Hyvin tyypillistä on, että me läheiset puhumme vain kolmannesta persoonasta, emme itsestämme. Puhutaan alkoholistista ja hänen tekemisistään, siitä miten hänen pitäisi muuttua. Itsestämme puhumme kun kaipaamme kiitosta ja palkkiota siitä mitä olemme toisen hyväksi tehneet. Me kiellämme oman osuutemme ihan kuten alkoholisti kieltää oman sairautensa. Minun on pakko kirjoittaa tämä ja näin, koska olen itsekin näin toiminut. Ja tähänastisella kokemuksella tiedän, etten ole yksin. Katseen kääntäminen itseen ja omaan hyvinvointiin on myös tänään työssäni läheisten ja alkoholistien kanssa se tärkein. Siitä lähdetään, siitä on lähdettävä, muuten ei päästä mihinkään.

Päihderiippuvuuden hoidossa ei riitä, että lopettaa juomisen. Se on hyvä alku ja vaadittavakin alku. Läheisriippuvuuden hoidossa ero ei ole se ensimmäinen suositeltava ratkaisu, poikkeuksena fyysinen väkivalta. Nuo ovat usein pikahelpotuksia, jotka eivät kanna. Usein alkoholisti huomaa olevansa pian samassa jamassa kokeiltuaan hieman, pari ja vain viikonloppuna. Läheisriippuvuudessa ilmapiiri ja tuntemukset ovat tuttuja ja turvallisia. Tiedostamattaan läheinen hakee samankaltaista päästyään eroon edellisestä. Läheisriippuvuuden ylläpitoon käy alkoholismi, narsismi, hoitotyö, vakava krooninen sairaus tai joku muu asia. Toimimattomuus perheessä sairastuttaa, olipa se sitten mitä tahansa ja kaikki käy. Sitä paitsi kehotukset ja käskyt toimivat meihin läheisiin yhtä hyvin kuin kehotuksemme ja käskymme alkoholistille. Yleensä vastustus, näyttämisenhalua ja itseparemmintietäminen vain vahvistuu. Terveisiä Ritva -siskolle, olet rakas ja kiitos kärsivällisyydestäsi.

Lähtökohtaisesti jokaisen on keskityttävä omaan hyvinvointiin. Koko perheen muutos voi lähteä läheisen muutoksesta. Omien voimavarojen kartuttua ja uuden näkökulman myötä myös päätökset ovat terveemmällä pohjalla ja todennäköisesti pysyvämpiä. Olet varmempi viestinnässäsi ja arvostat itseäsi, saat rohkeutta ja voimaa. Auttamalla itseäsi autat siis perhettäsikin. Raadollinen totuus on, että mikäli alkoholisti ei näe omaa tilaansa hän jatkaa, mutta muutoksen myötä myös hän saa mahdollisuuden ottaa vastuun itsestään.

Toipuminen on jatkumo, joten hoidon on oltava kokonaisvaltaista ja riittävän pitkäkestoista. Hoidon tavoitteena on itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin lisääminen, perheen hyvinvoinnin ja kommunikaation kehittyminen, sosiaalisen elämän paraneminen. Toipumiseen me tarvitsemme toisiamme ja kokemuksiamme sekä vahvaa inhimillistä ja läsnä olevaa työotetta, jossa 12-askelelta vievät toipumista eteenpäin varmalla tavalla. Meidän pitää vain luottaa siihen ja tehdä oma osuutemme.

Toipuminen ei ole työtä, vaikka se vaatii työtä. Mitä sitten tarkoittaa olla toipunut alkoholisti tai läheinen. Siinä ei yli-ihmiseksi tulla vaan se on matkaa inhimillisyyteen, oman keskeneräisyyden hyväksymiseen, elämän kaikkien puolien näkemiseen rikkautena ja voimavarana. Se on matkaa ah niin vapauttavaan epätäydellisyyteen.

Voimme olla käytettävissä, mutta emme ota muiden taakkaa kannettavaksemme. Sen lisäksi, että jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme, rakastamme, hyväksymme ja hellitämme. Iloitsemme siitä, että olemme myötätuntoisia ja välitämme muista ihmisistä. Käytämme hyväksemme myös jokaisen erehdyksen, jonka olemme tehneet hyvässä tarkoituksessa.
– Löydä oma polkusi s.130-

Riitta

VEEMÄINEN AKKA JA IRTIPÄÄSTÄMINEN

Moni läheinen hakkaa päätään seinään, yrittäessään auttaa juovaa kumppaniaan. Ja tulee sellaiseksi tai jo on se mistäedellisestäblogissapuhuttiin. Minäkin hakkasin päätäni, ainoastaan sillä seurauksella, että minusta tuli syy juoda lisää. Juurisyy. Hyvä syy, aivan mahtava. Ymmärtämätön ja kiittämätön akka, hauskanpidon estäjä. Ja alkoholismi kiitti!

Pään seinään hakkaaminen tarkoittaa kaikkea sitä, mitä yritämme tehdä auttaaksemme, saadaksemme alkoholistin tajuamaan ja näkemään, että hän tarvitsisi apua. Valtava määrä energiaa, ajatuksia ja käytännön järjestelyä. Hyviä keinoja, hyvyyttä ja myös ei niin kauniista puhetta.

Me teemme asioita. Kyselemme, tarkkailemme, soitamme tarkistussoittoja, vahdimme juhlissa ja kotona juomista, etsimme piilopulloja ja löydämme niitä. Tuskastumme puolisomme kavereihin, koska heidän takiahan rakkaamme juo. Joskus alamme todella vihata heitä ja yritämme suojella. Tuskastumme sukuun, haemme syytä lapsuudesta. Asia kaipaa selitystä, että voisimme ymmärtää.

Me riitelemme ja keskustelemme sivistyneesti, me ymmärrämme ja puolustamme. Me olemme valmiita auttamaan, huonona hetkenä tukemaan, olemaan tärkeitä ihmisiä. Oih, miten hyvältä se tuntuukaan, kun voi olla avuksi, kerrankin tuntee itsensä tarpeelliseksi. Me elämme toisen kautta ja unohdamme omamme. Alkoholismi hallitsee meitäkin, sille ei riitä vain kumppanimme, jonka aivoihin ja sieluun se on rakentanut pesänsä.

Heille, jotka sairastuvat alkoholismiin ja jotka elävät alkoholistin kanssa, on tärkeää saada tietoa siitä, miten voi auttaa. Monia hämmentää ja monen on vaikea uskoa, että auttamisen lopettaminen onkin paras tapa auttaa. Jos auttaminen ylipäätään on mahdollista. Takeita ei ole, sillä avunhakeminen, kuten sen perillemeno ja toipuminen on alkoholistista kiinni. Ei meistä läheisistä. Tämäkin on hyväksyminen -asialistalla.

Alkoholismi on suunnattoman surullinen sairaus, niin sitä sairastavan, kuin perheenkin kannalta. Eräässä keskustelussa muutama viikko sitten mieheni havahdutti minut ajatukseen siitä, miten moni kuitenkin vielä kuolee juovana. Se on realiteetti, vaikka moni toipuukin ja saa elämänsä takaisin.

Kuinka moni elää rakkausvaihetta, jossa kaikki on hauskaa (ainakin niin vakuutellaan), vaikka läheiset ovat jo aikapäiviä nähneet sairauden loppuvaiheen, pohjan lähestymisen riskien kasvavan. Rakkausvaiheessa ei ole mitään tehtävissä, odota ja keskity omaan elämääsi. Anna alkoholistin löytää oma pohjansa. Älä pehmennä sinne rysähtämistä.

Kokemuksesta voin sanoa, että se auttaminen mitä minä aikanaan tein ei nopeuttanut Mikan omaa heräämistä tilanteeseen. Havahdutuksia oli ja näin jälkeenpäin ajatellen ne olivat tulipalon sammutuksia. Eron uhka, yksin jäämisen pelko, perhekulissin hajoaminen saivat lupaamaan juomisen lopettamista ja näennäisesti elämä kohentui. Juhlissa Mika ei enää juonut minun läsnäollessani, mutta ihmettelin aina miksi hän ei koskaan näyttänyt nauttivan olostaan. Ei ollut hauskaa, ei. Näin sairaus otti etäisyyttä minusta, mutta ei Mikasta. Hänet se sai järjestämään lisää työmatkoja ja täten juominen jatkui, vain toisaalla.

Se on vaikea juttu. Ajatella irtipäästämistä ja aikamoista on päästää irti. Se pelottaa, mutta se on paras mahdollisuutesi läheisenä. Irti päästäminen ei tarkoita hylkäämistä tai sitä ettei rakasta, päinvastoin se on rakkautta. Irti päästäminen antaa ihmiselle mahdollisuuden ottaa vastuun omasta elämästään. Irti päästäminen tarkoittaa mahdollistamisen lopettamista, rajoja ja omaan elämään keskittymistä. Kyllä, se tarkoittaa sitä, että lähdet itse hoitamaan itseäsi ensin.

Miksi odottaa sen toisen muuttumista, kun voit aloittaa hänestä, johon voit vaikuttaa, jota voit muuttaa. Itsestäsi. Eikä se tarkoita rakkauden loppumista, eroa tai hylkäämistä. Ei toden totta. Se tarkoittaa mahdollisuutta, todellista sellaista.

Riitta

HUOM! Älä missaa tätä! ALKOHOLI SUOMEN TUNNETUIN SALARAKAS -luentomme 3.9. Helsingissä!
Kts lisää Lisätietoa luennoista
Facebook-tapahtuma Alkoholi Suomen tunnetuin salarakas-luento /Helsinki

#häpeäheikkeneevalossa #kynnystämatalaksi

HALUN VOIMA

Siitä puhe

Aina siitä puhutaan. Halusta. Muutos on halusta kiinni. Montako kertaa olet kuullut: ”Jos ei omaa halua ole, ei voi mitään. Pitää haluta itse. Ei voi auttaa ellei itse halua apua. Kyllä sitä itse pitää ensin haluta.” Alkoholismiin liittyen halu ja oma tahto -fraasit ovat jo vakiintunut tapa kuitata asia.
Mikä halu, mistä sitä saa? Mihin sitä tarvitaan? Mitä se oikein tarkoittaa? Toisen pitää haluta, mutta miten on oman haluni laita?

Haluton stressaamaan

Tämä viikko on ollut ihmeellinen viikko. Tunteiden viikko. Viikko, jossa perinteisesti olisi voinut olla monta pimahduksen ja stressaamisen paikkaa. Oman väsymyksen purkua toisiin, murehtimista siitä ehtiikö tehdä kaiken ja ajautumista stressaamisen puolelle sen sijaan, että nauttii koko hoidosta! Aikaisemmin olen ollut hirvittävä stressiherne kaikkiin juhliin ja valmisteluihin liittyen. Nyt ajattelin, että nämä juhlat menevät toisin, en halunnut stressata. Päätin, etten stressaa.

Viikko oli myös vanhan loppumista ja uuden alkamista. Kuopuksemme mieli oli haikea rakkaaksi tulleen Hannele -open jäädessä virkavapaalle. Luokan tilaisuudessa itkivät niin opettaja, lapset kuin vanhemmatkin. Kertoo jotain, eikö vaan? Toiseksi nuorimmainen päätti alakoulun ja kuuden vuoden opettavainen rupeama tuli päätöksen. Sen aikana on kasvettu paljon. Jäähyväislaulu oli ihana. Esikoisemme valmistui ammattiin ja päätti kolmen vuoden opinnot. Olemme siis valmistelleet juhlia ja eilen juhlimme.

 

mr

Uudelleen määrittelyä

Mutta siitä halusta, se on iso sana. Oleellista ei ole höpöttää fraaseja, että pitää haluta itse, olla oma tahto. Kaikki tietää sen jo! Lihaa luitten päälle kaivataan! ”Oma halu olla pitää” -lausahdus kuulostaa vastuun pakoilulta. Ehkä siksi, että se on ainoa asia mitä sanotaan, perästä ikään kuin uupuu jotain. Vai onko se vain sanojasta kiinni tai siitä miten sanotaan? Oleellisempaa voisikin olla kysyä miten teit sen, miten onnistuit. Miten löysit halun, mistä se tuli? Mitä tapahtui, mitä voin tehdä, että minullekin tulee halu. Miettikääpä, mikä ero on pohtia yhdessä mistä HALU LÖYTYY ellei sitä ole, sen sijaan että pesemme yksilöinä, perheenä ja koko yhteiskunnassa kätemme vetoamalla oman halun puutteeseen.

Minun haluni ei auttanut Mikan raitistumisessa aikanaan, se tuli hänestä itsestään. Minä olin se joka viime hetkillä mietti, ellei Mika olekaan alkoholisti ja tulee maitojunalla kotiin. Niin. Ei se todellakaan ole mikään tavaton ilmiö, että läheiset alkavat vetää käsijarrua päälle muutoksen kynnyksellä (on ollut lohduttavaa huomata sen kuuluvan taudin kuvaan ) ja alkavat keksiä syitä hoidon siirtämiselle tai ettei ehkä sittenkään, vaikka vuosia usein kymmeniä vuosia on mennyt tuskaillessa juovan kanssa. Mika halusi itse hoitoon. Ymmärsin silloin pitää suuni kiinni, enkä alkanut alkoholistin mieltä tietämättäni ruokkia ajatuksella, ettei nyt vielä. Mitä luulette miten olisi käynyt, miten äkkiä siihen koukkuun olisi tartuttu? Usko tunteeseen. Se on viisaampi kuin järki tai ego tässä kohtaa. Tai oma pelkosi muutoksen seurauksista.

Halu syntyy ja tapahtuu

Minun haluni toipumiseen tuli kuultuani sairaudesta ja sen vaikutuksesta myös meihin läheisiin. Kuusi vuotta sitten totesin tilanteen. Näin jo hieman itseäni ja omaa rooliani. Aika heikko oli happi, mutta mikä SUUNNATON helpotus oli kuulla mistä on kyse, ”se” on sairaus!!! Häpeä lähti haavojaan nuoleskellen omaan koloonsa, se oli kukistettu saman tien. Tiedolla! Se on ollut suurin vapautus ja askel kohti parempaa elämää.

Halu käytännössä

Halu olla stressitön onnistui. Mitenkö? Minulla oli tavoite, johon sitouduin. Sen voimavirtana (esikoinen valmistui sähkömieheksi) oli yksinkertaisesti HALU valmistella juhlat ilolla ja nauttia koko matkasta. Ja kun kuoppia tuli, niin tutkia OMA osuus ja pitää huoli OMASTA tyyneydestä. Rakkaudella ja anteeksiannolla, hyväksymisellä. Jonkun mielestä höpöhönpöpöä, mutta SE TOIMII!! Myös hankaliin ihmissuhteisiin. Arjen energia vampyyreihin. Alkoholismiin ja läheisriippuvuuteen erinomaisesti.

Ajattelu on tässä helpompaa, ajatuksissa päättäminen. Käytäntö on kuitenkin se mikä jää usein uupumaan, ja se tuo ajatukset todeksi, muutoksen ja halun näkyväksi. Ajattelu ei siis riitä vaan tarvitsemme toimintaa tueksi. Vasta sitten muutos, toipuminen tulee osaksi elämää ja menee eteenpäin.

 KIITTÄMINEN- The Word

Juhlien jälkeen istuimme Mikan ja kuopuksen kanssa saunassa. Pohdimme päivää ja tapahtumia. Kiitin miestäni isosta, todella hirvittävän isosta työstä, mitä hän teki juhlien eteen hiki otsassa puutarhassa ja kysyin, että mistä se voima ja halu tulee. Se, jota niin paljon hänessä arvostan. Hän totesi että, kun pitää tehdä niin tehdään. Alalauteilla istunut kuopuksemme kuunteli hiljaa ja totesi sitten. ”Iskä on tottunut tekemään töitä. Se on kova tekemään töitä.”

Kiitollisuus ja rakkaus istui lämpimästi rinnan päällä. Tämä hetki, tämä elämä ei ole itsestään selvyys, voisi olla toisinkin. Sen ajatteleminen saa suunnattoman kiitolliseksi siitä avusta ja vahvoista vertaiskokemuksista mitä olemme saaneet ja nyt saamme ja meidän kuuluukin välittää eteenpäin. Toipumisen on pitänyt tulla näkyväksi käytännössä, omassa elämässä. Totta vieköön se on vaatinut myös henkistä hikeä ja kyyneleitä, mutta näihin hetkiin se kiteytyy. Kiitos.

taivas

 

Suurin rakkaus

Alkoholi on juovan alkoholistin suurin ja ainoa rakkaus. Sairaan rakkaussuhteen on alkoholistilla katkettava viinaan (olutkin on) ja meillä läheisillä kontrolliin ja ajatteluun, että matka kohti parempaa elämää voi alkaa. Mitä tehokkaammin rakkaussuhde katkeaa ja häpeä häviää, ajattelu mitä muut ajattelevat, sen vahvemmaksi HALU TOIPUA tulee. Kuka oikeasti haluaisi vanhaa paskaa takaisin, kun on saanut elämän tilalle. Elämän, joka tuntuu, maistuu, tuoksuu. Siksi HALUA on hoidettava. Koko loppuelämä ja se onkin itseensä tutustumista ja oppimista.

Halun tullessa vahvista sitä. Mieti onko se asia, jota vain odotetaan vai voitko TOIMIA, että se tulisi?

Riitta

RAKASTAN ALKOHOLISTIA

Hei, minun nimeni on Riitta, olen alkoholistin läheinen

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun lausuin nuo sanat ryhmässä muiden kuullen keväällä 2009. Heh. Eivät ihan tuntuneet omilta vielä silloin. Ne kuului sanoa, joten sanoin ne. Enkä vielä ymmärtänyt niiden tarkoitusta, enkä myöskään sitä, miksi on tärkeää sanoa ne aina ääneen. Sen sijaan mietin mitä tekemistä minulla on tämän asian kanssa, enhän minä tässä ole ryypännyt?

Huomasin miten minua ärsytti toisten hymyilevät, lempeät ja suopean ymmärtävästi nyökyttelevät kasvot ja puhe toipumisesta, raitistumisen tuomista muutoksista. Samalla ihmettelin, että mitä helvettiä joku puhuu kukkien istuttamisesta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Miten se nyt liittyy mitenkään tähän? Voi helvetin helvetti, sisällä kiehui ja teki mieli huutaa.

Käsijarru löystyy

Mietin miten tässä näin kävi, vaikka samalla tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Oli suostuttava toipumaan. Oli nähtävä oma osuus ja otettava vastuu omasta toipumisesta. Mikan raitistuminen ei auta minua. Se oli fakta, jonka kielsin itseltäni aika pitkälle siihen asti, kunnes se ei ollut enää mahdollista. Siihen asti,  kun mies lähti toipumaan. Nyt näen asian niin, että Mikan raitistuminen antoi mahdollisuuden myös minulle toipua, loppu oli ja on itse tehtävä.

Tämä pätee myös toisin päin. Nykyään, kun läheiset kysyvät neuvoa perheen alkoholistin auttamiseksi, ohjaan heitä käynnistämään muutosta itsessään. Hakemaan apua, menemällä vaikkapa Al-Anon, AAL, Alateen-ryhmiin tai sitten hakeutumalla terapiaan. Aloittamaan muutoksen itsestä, siitä ihmisestä johon on todellisia, eikä vain kuviteltuja vaikutusmahdollisuuksia.

Muutos omassa tavassa suhtautua ja toimia tuo mukanaan positiivisia pyörteitä, joka tapauksessa omaan hyvinvointiin, mutta hyvässä lykyssä myös alkoholistin. Tästä ei kuitenkaan voi antaa takeita, joten siksi ja vain siksi on suositeltavaa keskittyä omaan terveyteen sen sijaan, että ”ymmärtämätön auttaa halutonta tekemään tarpeetonta” siinä tulee vain pää kipeäksi ja pettymyksiä. Kuten monet meistä läheisistä tietävät.

Keep it simple

Olen onnekas, sillä itseltäni häpeän tunne lähti sen siliän tien, kun sain tietoa. Tietoa, joka meni minun ja minussa asuvan terveydenhuollon ammattilaisen kaaliin kuin metrinen halko. Tietoa, joka on loogista, tunnistettavaa ja johon oli hirvittävästi yhtymäkohtia omassa elämässäni.

Kaiken lisäksi olen sen verran putkiaivo, että rakastan selkeitä yksinkertaisia ratkaisuja. Sairauskäsitys oli tässä kohtaa sitä minulle. Se avasi uuden näkökulman, antoi välineitä ymmärtää, mahdollisuuden käsitellä. Niin, kun ei tarvinnut enää hävetä ja piilotella asiaa. Kivijalka toipumiselle oli luotu. Ihana vapauttava ajatus siitä, että alkoholismi on sairaus. Nii-in. Vapauttava.

Jos se on vaikka vain narsisti –WHAAT?!

Yeees. I know. Alkoholismi on monelle iso kynnys, myös läheisille, joten mieluummin ehdotetaan vaikkapa narsismia kuin alkoholismia, mieluummin masennusta tai jotain mikä olisi vähän… hienompaa? Jotenkin kauniimpi sairaus? Oikein totta. Mitä tahansa muuta, kunhan ei vain alkoholisti.

Itse mietin melkein kuusi vuotta sitten, ennen kuin rakas mieheni meni hoitoon, että mitä ellei se olekaan alkoholisti ja minä olen ollut väärässä. Minä olisin syyllinen ja Mika tulisi maitojunalla kotiin ja lisäksi saisin suvun ja ystävien vihat niskoilleni. Pelkäsin olleeni väärässä ja ettei ne ikävät jutut nyt niin ikäviä olleetkaan. Minä olin läheisriippuvuuteen sairastunut läheinen. Se oli sitä.

No, eipä tullut Mika maitojunalla kotiin, ei. Kaveri innostui toipumaan kuullessaan selityksen omalle tilalleen. Se on sitä, kun vastaus on vuosia nenän edessä, ei vain ole välineitä ja voimaa lähteä muuttamaan mitään. Oikealla hetkellä se vain tapahtuu. Pakottamatta. Omasta halusta.

Pakostakin kuitenkin välillä miettii, että missä helvetin kohdassa tämä suomalaisten asenne ja ymmärrys on mennyt näin metsään! Ja kuinka paljon tällä asenteella ja tiedon puutteella aiheutuu kuolemaa, inhimillistä tuskaa ja hätää, pahoinvointia ja häpeää. Kun kohtaa lapsia ja nuoria, joihin sairaus jättää jälkensä voin sanoa, että kaikenmaailman viinamainosten puolustamisliikkeet tuntuvat kyllä aikamoiselta hölynpölyltä.

Hiljaa hyvä tulee

Toipuminen on matka. Itse muistan alun temppuilun tuskailun jälkeen, miten puhuminen ääneen, toisto, rehellisyys, avoimuus ja ryhmän voima alkoivat hoitaa minua. Kun vuosi oli kulunut istuin itse nyökyttelemässä ja hymyilemässä uusille tulokkaille. Ja puhuin innokkaasti toipumisen puolesta. Ehkä vähän liiankin, mutta sekin kuuluu asiaan. Innostus on pelastus ja takaa osaltaan toipumista. Kukkien istuttamisesta en edelleenkään puhunut, mutta se ei olekaan minun juttuni.

Toipuminen rokkaa

Alkoholismi on hieno diagnoosi.  Eräs niitä harvoja sairauksia, joiden hoitamiseen ei tarvita mitään lääkkeitä. Kun se vain sellaisena nähtäisiin. Minä olen Riitta, läheinen ja rakastan raitista alkoholistia.

Tänään häpeilemättä ylpeä alkoholisti miehestäni ja perheestäni.

 

Heräsin tänä aamuna auringonpaisteeseen. Lämpöön. Ihana kesä.

Kaikkien vielä nukkuessa ajattelin keittäväni hyvät aamukahvit ja tiesin jo valmiiksi nauttivani hiljaisuudesta. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin hiljaisuus kesäaamuna. Rinnassani oli käsittämätön tunne onnesta, levosta ja elämän kuuntelemisesta. Sudenkorento pörräsi unessani yöllä.

Aloin puuhastella, sillä puuhastelija minä olen. Rakastan siisteyttä ja järjestystä. Erinomaisen sopivia piirteitä kontrollifriikille, joskin nuokin piirteet ovat paremmin järjestyksessä nykyään. Ei ammuta enää yli niin usein. Siitä pitää huolen kuusihenkinen perheemme, kaksi koiraa ja neljä kissaa. Elämä opettaa, niinhän sitä sanotaan. On se opettanut, tätäkin.

Puuhastellessani huomasin lattialla lätäkön. Ison lätäkön. Vettä? Noin paljon. Pissaa? Kusta? Polvistuin lattialle ja haistoin. Ei selvyyttä. Hain rätin ja aloin kuivata ja ajattelin samalla lätäkön olevan tiineenä olevan Tara -koiramme pissaa. Rättikin alkoi haista virtsalle, joten diagnoosi oli selvä. Sairaanhoitajana on tottunut monenlaisiin hajuihin, virtsa on niistä helpoimpia, jos sitä mietitte.

Siinä lattiaa polvillani luututessani muistin, millainen ongelma kusi on minulle ollut. Nyt ei tullut mieleeni, jotta mieheni olisi kännipäissään käynyt lattialle kusaisemassa, mutta muisto niistä ajoista tuli. Ja sen myötä muisto siihen liittyvästä häpeästä. Kännikuseskelu oli perheessämme tavaramerkki. Merkki siitä, että on juotu niin paljon, että taju lähtee. Koomat. Perseet olalle. Ja aamulla ollaan kuin häntäänsä pierryt koira tai käyttäydytään, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä raivostuttavampaa. Läheiselle pikku nöyristely on aina poikaa.

”Kännikuseskelu” on eräs merkki alkoholismista, silloin en sitä tiennyt.
Kuseen törmäsin aamulla sängyssä, pöntön vieressä, sohvapöydälllä. Monelle nuo voisivat olla paikkoja rakkauden osoittamiseen, mutta meillä ne olivat tapahtumia, jotka vähensivät rakkautta, tuhosivat parisuhdetta, arvostusta ja kunnioitusta. Se oli hirveää. Haluat rakastaa, mutta et kerta kaikkiaan enää pysty.

Voisit vajota maan alle häpeästä – tunne pitää paikkansa. Käsittämätön raivo, sen pimittely ja näytelmän pyörittäminen, kun talossa on vieraita ja makuuhuoneessa on kuset sängyssä. Tuskaa. Ja toive siitä, että ihmiset lähtisivät, että saisi siivota sotkut pois. Miten minä olen voinut tuollaisen miehen kanssa mennä naimisiin, missä se mies on.

Häpeä syö ihmistä. Se on ollut aivan hirveää myös Mikalle.

Nyt joku saattaa ajatella, ettei minulla tai meillä sentään tuollaista ole. Tämä on sellainen juttu, että monille tulee vastustamaton tarve kertoa, etten minä sentään housuuni ole kussut. Tämä on se kohta, missä voi pörhistellä rintaansa, kokea lievää tai runsastakin ylemmyydentunnetta ja jatkaa juomista, katsoa muualle ja kieltää ongelma edelleen.

Kannatta kuitenkin huomata, etteivät kaikki alkoholistit virtsaa alleen, kaikki eivät saa kramppeja tai koe deliriumiakaan. Kaikki eivät käy katkolla tai kuormita terveydenhuoltoa ja sosiaalitoimea. Kaikki eivät ole väkivaltaisia. .

Hah. Kuvitteletko, että paras ystäväsi, se kaveri jolla ”menee hienosti” kertoisi kusiongelmasta? Tuskin.

Monet alkoholistit, jotka eivät vielä omasta tai lähipiirinkään mielestä ”sentään vielä” alkoholisteja ole, ovat tänäkin viikonloppuna ”juhlimassa” Provinssissa tai muilla festareilla. Mökeillä kaveriporukassa tai perheen kanssa.

He vetävät koomat ja sammuvat, usein porukan onneksi.
Usein he ”juhlivat” aamuun asti. Häiriköivät, pelottavat, aiheuttavat vaaratilanteita, ärsyttävät, soittelevat, nauravat omituisesti, viljlevät ”huumoria”, jota kukaan ei ymmärrä, puhuvat kovalla äänellä, kuulevat vain itsensä, rypevät itsesäälissä, tappelevat, ovat törkeitä, häpäisevät itsensä ja porukan. Tai sitten he juovat itsekseen, ovat tavallaan harmittomia, sammuvat.

Ja aamulla tapahtuneesta ei puhuta. Ehkä vain perheen kesken tai kaverit miettivät keskenään, miten seuraava reissu tehtäisiin ilman kyseistä ihmistä.Lähipiirissä ongelma tiedetään, mutta koska kaverilla menee aina överiksi, kukaan ei puutu. Perheessä pidetään palaveria juhlien jälkeen. Believe me.

Monet ”juhlivat” jo yksinään. Ja siivoavat sotkujaan jälkeenpäin. Yksin.

Juhliminen on hauskaa ja se kuuluu elämään, kesään. On vain niitä ihmisiä, joille juhlimisesta tulee pakko. Ja sitten tulee kohta, jolloin juhlat päättyvät.

Ei ole mukavaa herätä kuset housussa. Ei oikeasti eikä kuvainnollisesti.

Hiljaisuus jatkuu. Nyt aurinko on poissa ja ilma viileämpi, mutta eipä ole kusiset oltavat. Meillä se on loppunut raitistumiseen. Se auttaa. Asioiden läpikäyminen helpottaa niistä puhumista. Häpeä väistyy, kun tulee tietoa, ymmärrys ja raitistuminen. Toipuminen niin rokkaa.

Alkoholismissa on hirveät oireet, mutta sairautta ei tarvitse hävetä, se pitää hoitaa!

Kyllä sunnuntain aamukahvi vain on parhautta