Avainsana-arkisto: sairaus

SEKSIKÄS RYYNÄÄMINEN -TYLSÄ TOIPUMINEN?

Sieltä se mun vittumainen akka nyt tuli, huudahti Mika läheisluennolla perjantaina mennessäni sinne esittäytymään. Arveletko reaktioitani? Yleisön reaktioita? Reaktio oli naurunremakka. Mikäs siinä totuudessa ja toki Mika lisäsi perään, miten kummallista se on, että raitistumisen jälkeen siitä vittumaisesta akasta tuli ihan rakastettava vaimo. On hieno kuulla miehensä sanovan noin ja on ihan hyvä kuulla totuus myös siitä, miten hän oikeasti ajatteli juovana aikana. Se on ollut hyväksyttävä ja ymmärrettävä. Tällä kokemuksella se on myös erittäin loogista. Päihderiippuvuuden, alkoholismin sekä läheisriippuvuuden ymmärtämisen ja tunnistamisen avulla se on myös helpompaa, mutta yhtä lailla on ollut hyväksyttävä ja nähtävä itsensä läheisenä, läheisriippuvuuteen sairastuneena.

Toipumisen ja hyväksymisen myötä minä myös tiedän olleeni vittumainen, kaiken sen kaiken muun lisäksi. Minkä kaiken? No, sen kaiken millainen minusta oli tullut vuosien saatossa jo lapsuudessa opittujen selviytymis–ja käyttäytymismallien myötä. Itse voin tunnistaa sairastuneeni jo lapsuudessa, mutta usein sairastuminen läheisriippuvuuteen voi tapahtua missä elämänvaiheessa tahansa.

Minä en tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olin, hain hyväksyntää ja suoritin. Olin epävarma, mielestäni mikään ei riittänyt, kulissit ja ulkoiset asiat olivat tärkeitä. Pelkäsin auktoriteetteja, nostelin ihmisiä jalustalle ja he kaikki olivat minua parempia viisaampia. Halusin olla kuten siskoni ja veljeni, koin itseni mitättömäksi heidän rinnallaan, tunsin ulkopuolisuutta. Ja kun jalustat sitten keikahtelivat, olin pettynyt ja vihainen.

Odotin kiitosta ja kun sain sitä, en osannut ottaa sitä vastaan, tuntui tyhjältä. Mikään ei täyttänyt rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kuppia, ei mikään. Ja koko ajan elin elämää eteenpäin, kävin koulua, välillä masenteli, juhlin kavereiden kanssa viikonloppuisin, tein typeryyksiä. Opiskelin, halusin sairaanhoitajaksi – hoitoala, kuinkas muuten. Tapasimme Mikan kanssa ja siitä lähti yhteinen taival. Oppipolku elämään ja itsensä löytämiseen.

Läheisriippuvuuteen sairastumiseen tarvitaan, että joku elämäsi osa on toimimaton, usein puhutaan toimimattomasta perheestä. Lapsi on avuton, mikäli lapsuuden perhe on toimimaton, syystä tai toisesta, joita voivat olla alkoholismi tai muu päihderiippuvuus, narsismi, masennus, läheisriippuvuus, suvun /perheen tragediat jne. Läheisriippuvuudessa on mielenkiintoista se, ettei myöskään aikuisuus sinällään suojaa siltä ja tästä ovat todisteena lukuisat puolisot ja perheen isät ja äidit, joiden lapsi on sairastunut päihderiippuvuuteen.

Läheisriippuvuuteen voi siis sairastua kuka vain, ellei perusta ole kunnossa. Väitän, että vaikka olisikin, ei kukaan vanhempi ole immuuni lapsen sairastumiselle, eikä kukaan ihminen ole immuuni toistuvalle henkiselle, psyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle kaltoinkohtelulle, jonka päihderiippuvuus tuo mukanaan. Ei kukaan, sillä läheisriippuvuus on sitkeä, vahva ja tuhoisa tauti. Usein kuulee ihmisten kokemuksia, siitä miten on otettu ero ja jätetty puoliso tai tehty irrottautumista lapsesta, mutta samat asiat toistuvat, olo ei kohennu, voidaan huonosti, tilalle tulee uutta toimimattomuutta.

Läheisten toipuminen ei ole menneisyydessä elämistä, katkeria kommentteja lapsuudesta tai nykyhetkestä. Se ei ole puolison haukkumista ja valittamista. Toipuminen on itsensä hoitamista, hyväksymistä ja vahvistumista, se on ajatusmyllyn, tuon läheisille niin tunnusomaisen oireen, hiljenemistä. Se on elämäniloa, turvaa, anteeksiantoa. Toipuminen on työtä oman hyvinvoinnin eteen, vanhasta irtipäästämistä. Toipumisessa peili käännetään itseen ja puhutaan vähemmän toisesta. Huomattavasti vähemmän ja kun puhutaan niin sävy muuttuu.

Nykyään Suomessa keskustellaan paljon päihderiippuvuuden hoidosta ja sen kehittämisestä. Samoin keskustelu alkoholin, kohtuukäytön ja alkoholistien toipumisen ympärillä on kiitettävää. Samaan aikaan tämä korostaa sitä miten läheisten hoidosta, hoitoon pääsystä ja ohjaamisesta tuskin kuulee sanaakaan, puhumattakaan toipumiskokemuksista ja niiden jakamisesta. Missä ne ovat? Miten läheiset huomioidaan keskusteluissa? Selviytymistarinat, jotka tuovat oksennuksen kurkkuun ja saavat ihmiset kauhistelemaan ja pitämään selviytymistä urotekona ovat hittejä, mutta miten on alkoholistin aikuisen lapsen tarinan kanssa? Vaikkapa nuoren naisen, joka on tunnistanut oireet itsessään, voi huonosti, haluaa muutosta. Ei niin raflaavaa, mutta sitäkin vaikuttavampaa. Toipumista, vapautumista omaan elämään, ei muiden. Eikö näitäkin tarinoita olisi hyvä tulla lisää ja kuulla? Tarinoita toipumisesta, siitä miten onnistuit siinä?

Läheisten ääni on edelleen aivan liian vaimea, vaikka meitä on enemmän. Miten läheinen saa hoitoa, maksusitoumuksen, ohjausta Suomessa? Miten usein törmää tilanteeseen, että läheisen toipuminen katsotaan ykköseksi ja sitten vasta päihderiippuvaisen, joka on erittäin suositeltava tilanne erityisesti silloin, kun päihderiippuvainen ei ole valmis hoitoon. Tätä ajatusta tai mahdollisuutta monet tapaamistani ihmisistä eivät ole edes kuulleet. Läheisen lähtiessä hoitamaan itseään mahdollistuu myös päihderiippuvaisen havahtuminen.

Päihderiippuvuus ja läheisriippuvuus ovat helvetillisiä sairauksia, joiden hyväksymisessä ja tunnistamisessa sairaudeksi meillä on Suomessa vielä töitä tehtävänä. Näiden sairauksien tunnistamiseen ja hoitoon panostamisella on varmaa, että säästyy rahaa, puhumattakaan hyvinvoinnin lisääntymisestä ja toipumistarinoiden vahvistumisesta. Eikä kumpikaan ole parempi toistaan.

Toipumistarinoissa on voimaa. Niiden myötä vittumainen akkakin muuttuu rakastettavaksi vaimoksi.

LOKAKUUN LÄHEISILTA KAUHAJOELLA 27.10.2016. Tule mukaan.

20161027-ilta-laheisille-copy_01

PIRTTIHIRMUN KOKEMUS TOIPUMISESTA

Peliriippuvuus, alkoholismi, läheisriippuvuus. Muutamia sanoja vaihtamalla vaikutukset käyttäytymiseen, psyykkiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja fyysiseen elämään ovat samankaltaiset. Tähän sairauteen kuuluu tiukasti myös läheisten sairastuminen. Läheisriippuvuutta voi kuvata, että yhtä kiinteästi, kuin alkoholistin elimistö tarvitsee alkoholia, tarvitsee läheinen alkoholismin mukanaan tuomaa elämää. Tämän näkeminen, myöntäminen ja hyväksyminen on keskeistä puhuttaessa koko perheen toipumisesta.

Itse huomasin toipumiseni alkuvaiheessa tämän konkreettisesti tylsistymisenä, kun kriisejä ei enää tullutkaan. Kaipasin actionia! Olin tottunut elämään sykleissä, joita sääteli Mikan juomisretket ja niiltä paluut. Elimistöni kaipasi tunnekuohujen laukaisemaa hormonimyrskyä ja sitä toimintaa mihin olin vuosia tottunut. Mitä on elämä ilman puhelinterrorismia?! Se tunne, kun puhelu menee vastaajaan 50 kertaa ja tiedät, että kaveri näkee sen aamulla. Kylläpä sitten tietää, miten MINÄ olen yrittänyt soitella ja murehtinut! Olipa tosi rakkaudellista. Se oli eräs voimakas oivallus itsestäni, joka vahvisti halua tehdä töitä ja toipua.

Fyysiset reaktiot ovat myös enemmän kuin todennäköisiä olon helpottaessa. Itse muistan alkuvaiheessa miten epäilin infarktia (hyvällä draamantajulla varustettuna), kun sain voimakkaan närästyksen, jota en koskaan ennen ollut potenut. Reagoin koko kehollani myös positiiviseen muutokseen, mutta niin olin reagoinut myös kaikkiin negatiivisiin tapahtumiin. Nämä ja monet muut reaktiot elämän eri osa-alueilla kertovat alkoholismin vaikutuksesta perheeseen ja läheisiin. Samoin ne viestivät itsensä hoitamisen tärkeydestä.

Toipuminen auttaa näkemään asiat uudesta näkökulmasta. Kuullessani nyt vastaanotolleni tulevilta läheisiltä vastaavaa käyttäytymistä, kuin itselläni edellä, kysyn miten rakkaus puolisoa kohtaan ilmenee. Missä on parisuhde, oletko siinä roolissa jota olet ajatellut, vai huomaatko olevasi äiti miehellesi? Oletko mies, joka alistuu vaimon juomiseen, peittelee jälkiä ja ajattelet, että tämä on tarkoitettu sinun elämäksesi? Oletko lapsi, joka kantaa huolta vanhemmasta sen sijaan, että vanhempasi olisi tukena sinulle?

Me läheiset elämme kokonaisvaltaisesti hengessä mukana, vaikka väitämme olevamme kunnossa ja hallitsevamme tilanteen. Kontrolloinnin tarve on vahva merkki sairastumisesta. Läheisten tarve kontrolloida asioita, elämää, toisia ihmisiä voi mennä hurjiin mittoihin. Läheisriippuvuudessa ei näe omaa tilaansa, eikä sitä, ettemme kaikista yrityksistämme huolimatta pysty kontrolloimaan toisen juomista. Hidastamaan ja vaikeuttamaan kyllä, mutta mitä apua siitä oikeastaan on, kun elämä jatkuu samanlaisena? Se sijaan, että päästäisimme irti ja antaisimme ihmisen elää omaa elämäänsä, joka olisi rakkaudellista, teemme kaikkemme muuttaaksemme häntä. Rakkauden nimissä.

Alkoholisti on alkoholin orja, läheiset ovat ajatustensa ja tapahtumien orjia. Hyvin tyypillistä on, että me läheiset puhumme vain kolmannesta persoonasta, emme itsestämme. Puhutaan alkoholistista ja hänen tekemisistään, siitä miten hänen pitäisi muuttua. Itsestämme puhumme kun kaipaamme kiitosta ja palkkiota siitä mitä olemme toisen hyväksi tehneet. Me kiellämme oman osuutemme ihan kuten alkoholisti kieltää oman sairautensa. Minun on pakko kirjoittaa tämä ja näin, koska olen itsekin näin toiminut. Ja tähänastisella kokemuksella tiedän, etten ole yksin. Katseen kääntäminen itseen ja omaan hyvinvointiin on myös tänään työssäni läheisten ja alkoholistien kanssa se tärkein. Siitä lähdetään, siitä on lähdettävä, muuten ei päästä mihinkään.

Päihderiippuvuuden hoidossa ei riitä, että lopettaa juomisen. Se on hyvä alku ja vaadittavakin alku. Läheisriippuvuuden hoidossa ero ei ole se ensimmäinen suositeltava ratkaisu, poikkeuksena fyysinen väkivalta. Nuo ovat usein pikahelpotuksia, jotka eivät kanna. Usein alkoholisti huomaa olevansa pian samassa jamassa kokeiltuaan hieman, pari ja vain viikonloppuna. Läheisriippuvuudessa ilmapiiri ja tuntemukset ovat tuttuja ja turvallisia. Tiedostamattaan läheinen hakee samankaltaista päästyään eroon edellisestä. Läheisriippuvuuden ylläpitoon käy alkoholismi, narsismi, hoitotyö, vakava krooninen sairaus tai joku muu asia. Toimimattomuus perheessä sairastuttaa, olipa se sitten mitä tahansa ja kaikki käy. Sitä paitsi kehotukset ja käskyt toimivat meihin läheisiin yhtä hyvin kuin kehotuksemme ja käskymme alkoholistille. Yleensä vastustus, näyttämisenhalua ja itseparemmintietäminen vain vahvistuu. Terveisiä Ritva -siskolle, olet rakas ja kiitos kärsivällisyydestäsi.

Lähtökohtaisesti jokaisen on keskityttävä omaan hyvinvointiin. Koko perheen muutos voi lähteä läheisen muutoksesta. Omien voimavarojen kartuttua ja uuden näkökulman myötä myös päätökset ovat terveemmällä pohjalla ja todennäköisesti pysyvämpiä. Olet varmempi viestinnässäsi ja arvostat itseäsi, saat rohkeutta ja voimaa. Auttamalla itseäsi autat siis perhettäsikin. Raadollinen totuus on, että mikäli alkoholisti ei näe omaa tilaansa hän jatkaa, mutta muutoksen myötä myös hän saa mahdollisuuden ottaa vastuun itsestään.

Toipuminen on jatkumo, joten hoidon on oltava kokonaisvaltaista ja riittävän pitkäkestoista. Hoidon tavoitteena on itsetuntemuksen ja henkisen hyvinvoinnin lisääminen, perheen hyvinvoinnin ja kommunikaation kehittyminen, sosiaalisen elämän paraneminen. Toipumiseen me tarvitsemme toisiamme ja kokemuksiamme sekä vahvaa inhimillistä ja läsnä olevaa työotetta, jossa 12-askelelta vievät toipumista eteenpäin varmalla tavalla. Meidän pitää vain luottaa siihen ja tehdä oma osuutemme.

Toipuminen ei ole työtä, vaikka se vaatii työtä. Mitä sitten tarkoittaa olla toipunut alkoholisti tai läheinen. Siinä ei yli-ihmiseksi tulla vaan se on matkaa inhimillisyyteen, oman keskeneräisyyden hyväksymiseen, elämän kaikkien puolien näkemiseen rikkautena ja voimavarana. Se on matkaa ah niin vapauttavaan epätäydellisyyteen.

Voimme olla käytettävissä, mutta emme ota muiden taakkaa kannettavaksemme. Sen lisäksi, että jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme, rakastamme, hyväksymme ja hellitämme. Iloitsemme siitä, että olemme myötätuntoisia ja välitämme muista ihmisistä. Käytämme hyväksemme myös jokaisen erehdyksen, jonka olemme tehneet hyvässä tarkoituksessa.
– Löydä oma polkusi s.130-

Riitta

ALKOHOLI -SUOMEN TUNNETUIN SALARAKAS

ILKKA-lehti /Mielipide19.07.2015 ALKOHOLI -SUOMEN TUNNETUIN SALARAKASPOHJALAINEN -lehti/ Mielipide 20.07.2015

Kohtuukäytön, ravintoloiden aukioloaikojen ja verovapaan viinantuonnin puolesta puhuva ääni on Suomessa ponnekas. Hätä iskee, jos rakkaan saatavuuteen puututaan. Suomalaisten oikeutta ostaa, juhlia ja tuoda alkoholia vaikkapa Virosta puolustetaan kiivaasti. Tämä kertoo osaltaan, miten tärkeä ja perinteikäs asia alkoholi Suomessa on.

Alkoholismisairauden tunnistamisen ja hoidon kanssa noilla asioilla ei ole juurikaan tekemistä. Enemmänkin ne kertovat tiedonpuutteesta ja pelosta, jotka usein kulkevat käsi kädessä.

Kohtuullisen kunnianhimoton päihdehuoltolakimme keskittyy ennaltaehkäisyyn ja haittojen vähentämiseen, ei sairauden hoitoon. Osasyynä se on varmasti myös sille, että alkoholismi on ainoa sairaus, jonka hoidosta päätetään sosiaalipuolella. Alkoholismi diagnoosi ei myöskään yksinään kelpaa Kelalle sairausloman ja päivärahan perusteeksi.
Ensimmäinen askel meille suomalaisille olisi muuttaa tämä tilanne. Päätöksenteon signaalia tarvitaan. Samoin se tarkoittaa myös terveydenhuollon koulutuksen kehittämistä, sillä perustyö tehdään perusterveydenhuollossa.

Väitämme, että tietoperusta ja välineet, millä päihderiippuvaisia kohdataan ja hoidetaan, ovat täysin riittämättömät.

Yleisen tietouden ja hyväksymisen, sekä ennen kaikkea hoitoon pääsyn helpottaminen ja nopeuttaminen kaipaavat toimenpiteitä.

Läheisten mahdollisuus saada hoitoa itselleen on julkisella puolella lähes täysin vaiettu asia. Alkoholismia hoidettaessa on hoitoa tarjottava koko perheelle. Jos laki velvoittaa tarjoamaan hoitoa, miksi sitä on niin vähän ja miksi sitä on niin mahdottoman hankala saada? Minkä muun kroonisen sairauden kohdalla raha päättää potilaan puolesta?

Alkoholismin hyväksyminen sairaudeksi ei tarkoita alkoholinkäytön tuomitsemista. Hyväksyminen, syyllisyyden ja häpeäleiman heikkeneminen tarkoittaa hoitomahdollisuutta heille, jotka avuntarpeen itsestään tunnistavat ja haluavat apua. Se tarkoittaa sitä, ettei päihdeperheissä tarvitse hävetä ja rakentaa kulisseja, yrittää olla kuten muutkin. Se tarkoittaa sairauden erottamista terveydestä.

Suomessa kuollaan alkoholiperäisiin syihin ja perheissä voidaan huonosti. Tässä taloustilanteessa ja näillä säästöillä tulevat vuodet eivät näytä ruusuisilta. Salarakas voi kuitenkin hyvin, siitä tulee paljon tuloja valtiolle. Tosin menot taitavat olla isommat.

Kulttuuri muuttuu kyllä, siihen on luotettava. Reilu parikymmentä vuotta sitten diabeetikolle suositeltiin viiden kilon painonpudotusta ennen elämäntapakurssia. Nyt se tuntuu uskomattomalta. Alkoholisteilta vaaditaan hoitomotivaation todisteeksi päihteetöntä aikaa. Alkoholismissa kuitenkin ongelman ydin on juuri siinä juomisessa. Tuntuu nytkin uskomattomalta.

Muutos tarvitsee yhteistyötä, avoimuutta ja rohkeutta. Se kaipaa myönteistä viestiä päättäjiltämme.

Häpeä vähenee, kun asiat tehdään näkyväksi.

Riitta Koivula
psykoterapeutti, sairaanhoitaja, toipunut läheinen Kauhajoki

Satu Korkiavuori
lääkäri, toipunut alkoholisti Ylistaro

Mika Koivula
toipunut alkoholisti Kauhajoki

RAKASTAN ALKOHOLISTIA – ALKOHOLISTIEN LÄHEISILLE

Hei, minun nimeni on Riitta, olen alkoholistin läheinen

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun lausuin nuo sanat ryhmässä muiden kuullen keväällä 2009. Heh. Eivät ihan tuntuneet omilta vielä silloin. Ne kuului sanoa, joten sanoin ne. Enkä vielä ymmärtänyt niiden tarkoitusta, enkä myöskään sitä, miksi on tärkeää sanoa ne aina ääneen. Sen sijaan mietin mitä tekemistä minulla on tämän asian kanssa, enhän minä tässä ole ryypännyt?

Huomasin miten minua ärsytti toisten hymyilevät, lempeät ja suopean ymmärtävästi nyökyttelevät kasvot ja puhe toipumisesta, raitistumisen tuomista muutoksista. Samalla ihmettelin, että mitä helvettiä joku puhuu kukkien istuttamisesta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Miten se nyt liittyy mitenkään tähän? Voi helvetin helvetti, sisällä kiehui ja teki mieli huutaa.

Käsijarru löystyy

Mietin miten tässä näin kävi, vaikka samalla tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Oli suostuttava toipumaan. Oli nähtävä oma osuus ja otettava vastuu omasta toipumisesta. Mikan raitistuminen ei auta minua. Se oli fakta, jonka kielsin itseltäni aika pitkälle siihen asti, kunnes se ei ollut enää mahdollista. Siihen asti,  kun mies lähti toipumaan. Nyt näen asian niin, että Mikan raitistuminen antoi mahdollisuuden myös minulle toipua, loppu oli ja on itse tehtävä.

Tämä pätee myös toisin päin. Nykyään, kun läheiset kysyvät neuvoa perheen alkoholistin auttamiseksi, ohjaan heitä käynnistämään muutosta itsessään. Hakemaan apua, menemällä vaikkapa Al-Anon, AAL, Alateen-ryhmiin tai sitten hakeutumalla terapiaan. Aloittamaan muutoksen itsestä, siitä ihmisestä johon on todellisia, eikä vain kuviteltuja vaikutusmahdollisuuksia.

Muutos omassa tavassa suhtautua ja toimia tuo mukanaan positiivisia pyörteitä, joka tapauksessa omaan hyvinvointiin, mutta hyvässä lykyssä myös alkoholistin. Tästä ei kuitenkaan voi antaa takeita, joten siksi ja vain siksi on suositeltavaa keskittyä omaan terveyteen sen sijaan, että ”ymmärtämätön auttaa halutonta tekemään tarpeetonta” siinä tulee vain pää kipeäksi ja pettymyksiä. Kuten monet meistä läheisistä tietävät.

Keep it simple

Olen onnekas, sillä itseltäni häpeän tunne lähti sen siliän tien, kun sain tietoa. Tietoa, joka meni minun ja minussa asuvan terveydenhuollon ammattilaisen kaaliin kuin metrinen halko. Tietoa, joka on loogista, tunnistettavaa ja johon oli hirvittävästi yhtymäkohtia omassa elämässäni.

Kaiken lisäksi olen sen verran putkiaivo, että rakastan selkeitä yksinkertaisia ratkaisuja. Sairauskäsitys oli tässä kohtaa sitä minulle. Se avasi uuden näkökulman, antoi välineitä ymmärtää, mahdollisuuden käsitellä. Niin, kun ei tarvinnut enää hävetä ja piilotella asiaa. Kivijalka toipumiselle oli luotu. Ihana vapauttava ajatus siitä, että alkoholismi on sairaus. Nii-in. Vapauttava.

Jos se on vaikka vain narsisti –WHAAT?!

Yeees. I know. Alkoholismi on monelle iso kynnys, myös läheisille, joten mieluummin ehdotetaan vaikkapa narsismia kuin alkoholismia, mieluummin masennusta tai jotain mikä olisi vähän… hienompaa? Jotenkin kauniimpi sairaus? Oikein totta. Mitä tahansa muuta, kunhan ei vain alkoholisti.

Itse mietin melkein kuusi vuotta sitten, ennen kuin rakas mieheni meni hoitoon, että mitä ellei se olekaan alkoholisti ja minä olen ollut väärässä. Minä olisin syyllinen ja Mika tulisi maitojunalla kotiin ja lisäksi saisin suvun ja ystävien vihat niskoilleni. Pelkäsin olleeni väärässä ja ettei ne ikävät jutut nyt niin ikäviä olleetkaan. Minä olin läheisriippuvuuteen sairastunut läheinen. Se oli sitä.

No, eipä tullut Mika maitojunalla kotiin, ei. Kaveri innostui toipumaan kuullessaan selityksen omalle tilalleen. Se on sitä, kun vastaus on vuosia nenän edessä, ei vain ole välineitä ja voimaa lähteä muuttamaan mitään. Oikealla hetkellä se vain tapahtuu. Pakottamatta. Omasta halusta.

Pakostakin kuitenkin välillä miettii, että missä helvetin kohdassa tämä suomalaisten asenne ja ymmärrys on mennyt näin metsään! Ja kuinka paljon tällä asenteella ja tiedon puutteella aiheutuu kuolemaa, inhimillistä tuskaa ja hätää, pahoinvointia ja häpeää. Kun kohtaa lapsia ja nuoria, joihin sairaus jättää jälkensä voin sanoa, että kaikenmaailman viinamainosten puolustamisliikkeet tuntuvat kyllä aikamoiselta hölynpölyltä.

Hiljaa hyvä tulee

Toipuminen on matka. Itse muistan alun temppuilun tuskailun jälkeen, miten puhuminen ääneen, toisto, rehellisyys, avoimuus ja ryhmän voima alkoivat hoitaa minua. Kun vuosi oli kulunut istuin itse nyökyttelemässä ja hymyilemässä uusille tulokkaille. Ja puhuin innokkaasti toipumisen puolesta. Ehkä vähän liiankin, mutta sekin kuuluu asiaan. Innostus on pelastus ja takaa osaltaan toipumista. Kukkien istuttamisesta en edelleenkään puhunut, mutta se ei olekaan minun juttuni.

Toipuminen rokkaa

Alkoholismi on hieno diagnoosi.  Eräs niitä harvoja sairauksia, joiden hoitamiseen ei tarvita mitään lääkkeitä. Kun se vain sellaisena nähtäisiin. Minä olen Riitta, läheinen ja rakastan raitista alkoholistia.

Tänään olen häpeilemättä ylpeä alkoholistimiehestäni ja perheestäni.

 

TIPATON TAMMIKUU – KIERTÄÄ KUIN KISSA KUUMAA PUUROA?

Juova alkoholisti ja lupaus

Meillä ei koskaan luvattu olla tammikuussa juomatta. Ei niiden kahdeksantoista vuoden tammikuiden aikana, kun mieheni oli juova alkoholisti.

Se johtui siitä, tällä tietämyksellä, että niin monena muuna kuukautena vuoden aikana oli jo luvattu olla juomatta ja monesti vielä luvattu lopettaakin juominen kokonaan. Tipattomalta tammikuulta oli vähän siis pohja poissa.

Monta kertaa vuoden aikana oli pahamieli. Asioista, tapahtuneista tilanteista. Pahaolo, joka pakotti toista tekemään jotain, sanomaan ääneen, lupaamaan muutosta itselleen ja meille läheisille. Hätä ja pelko yksin jäämisestä. Siinä kohtaa se putkahti, se lupaus. Lupaus, johon sisältyi toivo, halu uskoa. Ja kyllä minä halusin uskoa, vaikka rehellisesti sanottuna, lopputuleman tiesi. Ei tämä tähän jää. Tällä mennään tästä yli. Se tuntui fyysisestikin. Siellä missä pelko tuntuu minulla, vatsanpohjassa. Mutta hey, aikojen saatossa sen oppii vaimentamaan ja ohittaa sen. Ei kyllä pitäisi.

Lupauksen varassa mentiin. Monesti viikkoja, seitsemän päivää oli ihan lastenleikkiä. Kuukausiakin, kolme usein, kunhan ei vain työreissuun tarvinnut lähteä. Minusta, näin läheisenä ja alkoholistin vaimona, ei ollut kyse siitä, etteikö Mika olisi pystynyt olemaan juomatta. En vain koskaan ymmärtänyt miksi hän sitten joi. En ymmärtänyt, että hän oli sairas. Sairasti alkoholismia ja vielä enemmän en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mitä alkoholismi sairaus on. Mikan kannalta oleellista oli se, ettei hän tiennyt sairaudesta, ei tunnistanut sitä itsessään. Eikä hänestä pitänyt, voinut alkoholistia tulla, kun oli nähnyt, mitä se tekee perheelle omassa lapsuuden kodissaan. Eikä hän tietenkään halunnut sellaista omalle perheelleen, omaan elämäänsä. Kuka haluaisi?

Kepeyttä ja leikillisyyttä

Entä tämä 100päivääilmanviinaa sitten. Meillä ei myöskään luvattu olla #100päivääilmanviinaa, mutta hästäkit ovat tulleetkin sen jälkeen. Aamukammat sen laskemiseen, koska saa juoda –kö? Kevyttä pianon pimputusta. Haaste kuuluu #100päivää, mutta “minä voin luvata öö ehkä seitsemän päivää”. Hauskoja leikkejä ja kepeää kisailua. Miten tämä lisää ymmärrystä ja sairauden tunnistamista?

Vakava sairaus

Pistää miettimään. Nostaa surua pintaan. Yhdellekään alkoholistin lapselle pianon pimputus ei tuo helpotusta oloon. Ei pilattuihin jouluihin. Ei lupaus, vannominen ja vakuuttelu siitä, miten juominen loppuu. Halu uskoa usein on, toivo herää. Liian usein se päätyy pettymykseksi ja peloksi. Hiljaiseksi tiedoksi ja toivottomuudeksi sinne vatsanpohjaan. Sieltä se ilmoittelee sitten elämän aikana aina olemassaolostaan erilaisissa tilanteissa. Usein tunnistamattomana.

Miksi iskä aina lupaa. Miksi äiti aina lupaa. Tältä asialta me suljemme silmämme pianonpimputuksella. Mitätöimme kokemuksia, tunteita. Annammeko väärää viestiä? Se on pelottava ajatus.

Ei tarvitse olla mustavalkoinen ja ehdoton. Believe me – olen ollut. Muutama vuosi sitten, oman toipumiseni alkuvaiheissa, olin sitä mieltä, että koko maailmassa ei ole kuin yksi tapa hoitaa päihderiippuvuutta. Rakas ystäväni Eeva onkin sanonut jälkeenpäin, että piti minua ihan pimeänä. Se vaara on hurahtamisessa. Onneksi se meni ohi ja opetti. Perustyövälineet ovat sen ansiosta vahvat ja pysyvät. Ne ovat parhaimmillaan sairauden kohtaamisessa ja hoitamisessa. Koulutus ja itsensä kehittäminen, ajan seuraaminen vahvistavat niitä.

Puhetta ja kipua

Sairaudesta pitää puhua sairautena, kertoa sen oireista ja vaikutuksista, siitä miten päihderiippuvainen käyttäytyy. Miten alkoholismiin sairastuu. Minä valitsen sen mieluummin, kun on tämä kokemuskin siitä, miten homma voi toimia. Kyllä. Se otti kipeää, kun sai tietoa ja ymmärrystä asiaan tuli. Se pakotti myös minut muutokseen. Sitä ei olisi kuitenkaan koskaan tullut osallistumalla vain 100päivää tempaukseen. Toipuminen ei ole tempaus, se on jatkumo. Hyvä alkuhan tuo 100 päivää saatttaa toki olla. Riippuu miten sen ottaa. Itse uskon, että paras kivijalka toipumiselle on itsensä kohtaaminen. Se tuo mukanaan ilon, kepeyden ja naurun sitten, kun niiden aika on.

Siksi toivon, että lillukanvarsien sijaan tulisi aika, jolloin Suomessa puhutaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Jopa tv-ohjelmassa. Todella. Vailla äärilaitoja, miten on vain yksi tapa hoitaa vs mikä auttaa toista ei toimi toiselle. Humpsis ja taas ollaan lillukanvarsissa ja usein tuntuu, että silloin jyräävät egot ja itse asia on toissijainen juttu.

Tosin ei pidä missään nimessä unohtaa, että keskustelu herättää keskustelua. Se on tärkeää. Ja se on tuonut meidät tähän, että Suomessa varmasti puhutaan enemmän alkoholista kuin koskaan enemmin. Se on todella hyvä juttu. Tykkään, fanitan ja hastag!

Tieto toimii

Ei alkoholismisairautta voi kääriä kuitenkaan kauniiseen pakettiin. Se kun ei ole kaunis sairaus. Ei siitä pidä tehdä vitsiä, se kun ei ole vitsi. Se pitää kohdata, siitä pitää puhua. Siitä pitää saada tietoa, jotta voi tunnistaa ja lähteä hoitamaan sitä. Tieto – se toimii. Ja mikä toimii, sitä lisää. Ja rohkeutta mennä sinne, minne ei ennen olla menty, avata uusia ovia. Simppeliä!

Joskus tuntuu, että tieto tai asiasta puhuminen koetaan uhkaksi. Miksi? Ei puhe tai tieto tarkoita sitä, että pitää lopettaa juominen. Se tuo vain mahdollisuuden valita ja miettiä asiaa. Ilman tietoa on valinta vaikeaa. Noo ok. Ehkä se myös tuo asioita näkyväksi. Iholle. Ja johtaa ehkä positiiviseen muutokseen elämässäsi, vaikka juuri nyt sitä olisikin vaikea uskoa. Se on kuitenkin mahdollista ja totta. Ja sitten ei ole enää yksin.

Päivä kerrallaan

Meillä ei ole tänäkään vuona luvattu olla juomatta tammikuuta. Hyvässä vauhdissa ollaan, muutamaa raitista päivää olen saanut olla todistamassa. Tosin raittiita päiviä on takana jo monia, vuosiakin. Ja tänäänkin näyttää hyvältä. Ei ole pelkoa vatsanpohjassa. Ei minulla, eikä lapsilla.

Hyvää tipatonta tammikuuta kaikille sitä viettäville!
Lisää raittiita päiviä kaikille, joille raitis elämä on se ainoa vaihtoehto voidaksenne elää ja nauttia elämästä kaikkine väreineen.

Hyvää Vuotta 2015 ihan kaikille!