Kun oma lapsi alkoi käyttää päihteitä, äidin maailma romahti. Avun saaminen oli vaikeaa, mutta läheishoito ja vertaistuki toivat vähitellen valoa. Tämä on rehellinen kertomus läheisriippuvuudesta ja äidin toipumismatkasta – kohti omia rajoja, rauhaa ja itsensä uudelleen löytämistä.

Olkaa valppaina 

Olen sitä mieltä, ettei kenenkään vanhemman pitäisi joutua kokemaan oman lapsensa päihderiippuvuutta. Olkaa valppaina, jos teillä on teini-ikäisiä kotona.

Jos minä olisin silloin tiennyt kaiken sen, mitä nyt tiedän, olisin katsonut tarkemmin silmiin ja haistellut vaatteet. Alkoholin käytön huomaa yleensä – mutta lääkkeet ja kannabis voivat jäädä täysin piiloon, jos ei osaa etsiä oikeita merkkejä.

Yksin keskellä viranomaisia ja huolta

Olin hajalla. En enää jaksanut elää niin. Vaikka elämä vei eteenpäin – työ, perhe, uusi parisuhde – sisälläni oli levottomuutta, jota en osannut sanoittaa. Olin tunnollinen, suoriutuva ja herkkä. Äiti kahdelle lapselle.

Kun esikoisen murrosikä hellitti, kuopuksen ongelmat alkoivat. Hän vetäytyi, lopetti harrastuksensa, koulumenestys romahti. Pian tuli ensimmäinen kiinni jääminen – alkoholi. Sitten kannabis. Katoamisia. Epätoivoa. Etsin häntä, soitin, ajoin ympäriinsä. Yritin ymmärtää.

Pyysin apua koulusta ja sosiaalitoimesta. Pidimme useita palavereita. Mutta sain usein kuulla, että ”nuoruuteen ja murrosikään kuuluu kapina.” Kun aloitimme viralliset seulat, meille selvisi, että alaikäisen vanhempana minulla ei ollut oikeutta tuloksiin ilman lapseni lupaa. Se tuntui käsittämättömältä. Olimme yksin, ja tilanne paheni.

Päätös, jota en koskaan halunnut tehdä

Kaikki keinot oli käytetty. Päätimme sijoittaa hänet kodin ulkopuolelle, tämä oli oli vaikea päätös, mutta ainoa keino ennen täysi-ikäisyyttä. Olin rikki. Ja niin yksin.

Ensimmäinen kohtaaminen – vertaistuki avasi padon

Tapasin ensimmäisen kerran Oikeahetken työntekijän vertaistilaisuudessa. En pystynyt juuri puhumaan, vain itkin. Myöntää ääneen, että oma lapseni käytti huumeita – se oli yksi elämäni vaikeimmista asioista.

Halusin päästä mukaan läheisille tarkoitettuun ryhmään. En jaksanut selvittää maksusitoumusprosessia, joten maksoin hoidon itse. Olin pettynyt, kun en saanut ohjeita lapseni pelastamiseen. En ymmärtänyt vielä, että minä tarvitsin apua – ei vain hän.

En tiennyt, että minäkin tarvitsin apua

Vuosia kului. Jouduin välillä seuraamaan somesta, oliko lapseni hengissä. En uskaltanut lähteä kauas kotoa – entä jos juuri silloin hän tarvitsee minua? Elämäni oli kutistunut peloksi, valmiustilaksi ja jatkuvaksi varuillaanoloksi.

Kesällä, usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen, lapseni suostui avohoitoon. Hän ei kuitenkaan sitoutunut. Silloin nostin ensimmäistä kertaa kädet pystyyn – ja käännyin Oikeahetken puoleen tällä kertaa itseäni varten.

Rikkoutumisen kautta toipumiseen

Pyysin maksusitoumusta. Minun piti vakuuttaa, kuinka sitoutunut olen – ei mikään helppo tehtävä, kun voimat olivat lopussa. Sain paikan läheisryhmästä ja aloitin matkani toipumiseen.

Aluksi kerroin ryhmässä vain lapsestani. Omat kuulumiseni olivat vuosia olleet yhtä kuin hänen. Ryhmän tuki, jakaminen ja itkut auttoivat vähitellen kääntämään huomion sisäänpäin.

Taistelu hoidon jatkumisesta – ja oma ääni

Ensimmäistä kertaa vuosiin lähdin matkaan mieheni kanssa ja osasin jopa nauttia siitä. Se oli pieni ihme.

Kun pyysin jatkoa hoidolle, sain ensin kielteisen päätöksen. En tyytynyt. Vaadin kirjallisen vastauksen ja pysyin lujana. Muutamassa päivässä sain myönteisen päätöksen. Se oli valtava voitto – itseni puolesta.

Tänään voin jo hengittää

Jatkoryhmässä opin työkaluja, jotka auttavat arjessa: Tyyneysrukous. Lause “Tämäkin menee ohi.” Vertaistuki. Pienet sanat, suuret vaikutukset.

En enää elä muiden kautta. En kanna koko maailmaa harteillani. Pienet huolet eivät murskaa minua. En pelkää elämää. Kiinnitän enemmän huomioni hyviin asioihin sen sijaan että murehtisin seuraavia mahdollisia murheita.

Minun elämäni kuuluu minulle

Tämä hoito-ohjelma on ollut käännekohta. Sitoutuminen ei ole ollut vaikeaa – päinvastoin. Usein odotan ryhmän alkua, koska tiedän, että siellä minä palaan itseeni.

Tulen jatkamaan toipumista Al-Anon-ryhmissä ja mahdollisesti askeltyöskentelyn parissa. Matka jatkuu. Ja vaikka en tiedä vielä kaikkea, tiedän tämän:
minun ei tarvitse enää elää toisen ihmisen riippuvuuden vankina.

– Äiti