Läheisen toipumistarina siitä, miten ahdistus, uupumus ja toistuvat ihmissuhdekuviot alkoivat saada uuden näkökulman ja miten läheishoito toi tilalle rajoja, rauhaa ja tyyneyttä.Tämä on tarina läheisriippuvuudesta toipumisesta, läheishoidosta ja oman elämän suunnan löytymisestä.

Apua etsimässä

Oma matkani Oikeahetkessä alkoi kesällä 2024 puolisoni peliriippuvuushoidon myötä. Osallistuin läheispäivään ja sen jälkeen perjantain ryhmiin yhdessä puolisoni kanssa. Samaan aikaan hain itselleni aktiivisesti apua; olin läpi elämäni kärsinyt ajoittaisista mielialaoireista sekä ahdistuneisuudesta ja jälleen oli aika, kun nuo oireet olivat elämässäni enemmän läsnä. Kävin eri ammattilaisten arvioissa, jotka kaikki suosittelivat minulle Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa. Terapia itsessään oli minulle jo tuttua; olinhan jo käynyt vuoden mittaisen terapiajakson useita vuosia sitten erottuani lapseni isästä, mutta lopettanut terapian rahallisista ja aikataulullisista syistä, sillä käytännössä toimin tuolloin taaperoikäisen lapseni yksinhuoltajana.

Hain terapiaa, mutta hakemukseni tuli Kelalta ja myöhemmin myös muutoksenhakulautakunnalta hylättynä takaisin. Hylkäyksen perusteluna oli, että olin jo hakenut (ja vuoden verran saanutkin) terapiaa samoihin teemoihin, mihin apua nytkin haettiin: mielialaoireet ja ahdistuneisuus, rajojen vetämisen vaikeus, uupumus. Tunsin päätöksestä suurta pettymystä; miten minä olisin voinut parantua näistä oireistani, kun en ole koskaan saanut niihin riittävää hoitoa?

“Minä en ole läheisriippuvainen”

Pettymyksen keskellä muistin Riitan jo useampaan kertaan minulle sanomat sanat läheishoidosta. Läheishoitoon lähtemisessä oli kuitenkin yksi iso este: minä en ole läheisriippuvainen. Miksi siis hakeutuisin hoitoon ryhmään, jossa hoidetaan läheisriippuvaisia? Olin tutustunut läheisriippuvuuteen erilaisen kirjallisuuden kautta pintapuolisesti, enkä tunnistanut teksteistä itseäni:

Olen elänyt turvallisen ja onnellisen lapsuuden ydinperheessä, jossa ei ole ollut päihde- tai muitakaan riippuvuusongelmia. En siis voi olla läheisriippuvainen.

Olen luonteeltani introvertti ja viihdyn hyvin yksin, olen tottunut suoriutumaan yksin, enkä koskaan pyydä muilta apua. En siis ole läheisriippuvainen.

En koskaan kontrolloi muita ihmisiä; otan helposti tarkkailijan roolin, enkä tuo omia mielipiteitäni julki. Esimerkiksi parisuhteissa en koskaan nalkuta, vaan vältän ristiriitatilanteita. En siis ole läheisriippuvainen.

Mutta koska muitakaan hoitovaihtoehtoja ei enää ollut näköpiirissä ja ahdistus vaivasi edelleen, päätin lähteä hoitoon.

Kun aloin tunnistaa itseni

Läheishoito alkoi maaliskuussa 2025. Ensimmäinen ryhmä jännitti paljon, vaikka olin jo tottunut ryhmätapaamisiin puolisoni hoidon myötä. Ensimmäisen ryhmän jälkeen olo oli kuitenkin huojentunut, hämmentynytkin. Miten kaikki nuo minulle entuudestaan tuntemattomat, eri elämäntilanteissa olevat ihmiset, puhuvat kuitenkin samoista ajatuksista ja haasteista, joita minullakin on läpi elämäni ollut. Tuntui helpottavalta huomata, että en olekaan haasteideni kanssa yksin. Eikä siihen tarvittu kuin ryhmä tai maksimissaan kaksi, kun ymmärsin ja ennen kaikkea pystyin myöntämään itselleni, että minä olen läheisriippuvainen.

Läheisriippuvuus näkyi minussa näin

On totta, että olen elänyt turvallisessa ydinperheessä vailla päihde- tai muitakaan riippuvuusongelmia. Lapsuuteni ajoittui kuitenkin 1990-luvun lamaan, ja perheellemme taloudellisesti raskaat vuodet sekä vanhempieni omat kuormittavat elämäntilanteet vaikuttivat arkeemme monin tavoin. Olen siis ottanut tunnollisen ja pärjäävän tytön roolin, tehnyt kaikkeni, etten vain olisi lisätaakaksi vanhemmilleni. Tuota roolia olen noudattanut myös myöhemmin elämässäni mm. ihmissuhteissa ja työelämässä. Olen myös ollut herkkä lapsi, eikä vanhemmillani ole vielä tuolloin ollut taitoa tukea herkkää tunne-elämääni. Meillä ei ole puhuttu tunteista ja olen oppinut peittämään tunteitani, esimerkiksi suru ja itku ovat olleet asioita, joita on vielä aikuisiälläkin ollut vaikea näyttää muille.

On myös totta, että olen introvertti ja viihdyn hyvin yksin. Jos kuitenkin katsoo esimerkiksi parisuhdetaustaani, en ole ollut juuri koskaan yksin, vaan aina on ollut vähintään jonkinlaista ”säätöä” menossa. Olen hakeutunut ihmissuhteisiin henkilöiden kanssa, joilla on itselläänkin ollut haasteita omassa tunne-elämässään tai riippuvuuskäyttäytymistä.

On totta, että en koskaan pyydä apua keneltäkään, vaan suoritan yksin. Tämä on johtanut minut elämäni aikana uupumusjaksoihin. Lisäksi olen ajoittain hiljaa mielessäni asetellut marttyyrin kruunua päähäni; “kun tämäkin piti taas yksin hoitaa”.

On totta, etten parisuhteissa nalkuta. Sen sijaan miellytän ja venytän omia rajojani konfliktien pelossa niin kauan, etten enää itsekään tunnista, mitä mieltä alun perin olinkaan ja missä minun (olemattomat) rajani menivätkään. En siis nalkuttamalla kontrolloi ihmisiä ympärilläni. Sen sijaan olen tiedostamattani keksinyt mitä luovempia tapoja saada ihmiset toimimaan minulle miellyttävällä tavalla. Tästä esimerkkinä aika, jolloin puolisoni vielä pelasi ja hänen mielialansa vaihtelivat. Hänen ollessa huonolla tuulella, pidin lapsen ja lemmikkieläimet mahdollisimman tyytyväisinä ja huomaamattomina, ettemme vain kuormittaisi häntä lisää. Näin kontrolloin sekä lasta että lemmikkejämme toimimaan ”oikein” ja tätä kautta pyrin vaikuttamaan myös puolisoni tunnetiloihin ja käyttäytymiseen.

Aiemmin mainitsemani asiat, joilla perustelin itselleni, etten ole läheisriippuvainen, olivatkin todellisuudessa juuri niitä piirteitä, joilla läheisriippuvuus minussa ilmeni.

Pintaraapaisusta syvempään toipumiseen

Minulle oli alusta lähtien selvää, että käyn hoidon läpi jatkohoitoineen. Olen tähän päätökseen edelleen tyytyväinen. Mielestäni perusjakso oli kevyt pintaraapaisu läheisriippuvuuteen ja vasta jatkohoidossa olen todella tunnistanut, miten läheisriippuvuus minussa ilmenee sekä oppinut keinoja toimia toisin. Ryhmät ja välitapaamiset ovat aina olleet odotettuja, niiden jälkeen on aina ollut rauhallinen mieli ja vahva luotto tulevaan.

Tyyneys, josta en halua luopua

Läheishoito on muuttanut konkreettisesti tapaani elää ja ajatella. Olen oppinut tunnistamaan omia rajojani ja pitämään niistä kiinni. Olen opetellut pyytämään apua. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni pysähtynyt miettimään, kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältäni, enkä suorita elämääni ulkoa tulevien odotusten mukaisesti. Vaikka elämä välillä koettelee, on sisälläni rauhallinen olo. Aiemmin sisälläni vellonut epämääräinen tunteiden pyörremyrsky, ahdistava möykky, johon en saanut otetta, on poissa. Tämä on kai sitä paljon puhuttua tyyneyttä. Tunnetta, josta en halua enää koskaan luopua. Olen alkanut jälleen haaveilemaan, saan iloa arjen pienistä asioista ja tulevaisuus näyttäytyy valoisana aiemman huolien värittämän tulevaisuuden sijaan. Selkeä konkreettinen muutos on myös se, etten ole kokenut ahdistuneisuutta lainkaan kokonaiseen vuoteen. Olen myös suoriutunut työstäni paremmin kuin vuosiin, vireystilani on parantunut ja epämääräiset päänsäryt sekä vatsakivut ja niistä seuranneet sairauspoissaolot ovat jääneet historiaan.

Toipuminen jatkuu

Tiedostan, että vielä on paljon opittavaa ja että ajaudun helposti vanhoihin, huonoihin kaavoihin ja toimintamalleihin. Aion jatkossa hoitaa itseäni käymällä al-anon ryhmissä ja olen harkinnut aloittavani myös askeltyöskentelyn. Yhteys ryhmäläisiin toivottavasti pysyy myös.

Kiitokset

Lopuksi haluan kiittää:

Kiitos vanhemmilleni, jotka ovat aina olleet tukenani ja tehneet parhaansa omassa vanhemmuudessaan.

Kiitos puolisoni, että saavuit elämääni peliriippuvuuksinesi. Teit minussa näkyvämmäksi omia haasteitani ja sinun kauttasi löysin oikean hoidon pariin.

Kiitos lapseni siitä, että olet. Olet tärkein asia elämässäni. Uskon, että hoidon myötä olet saanut minusta paremman äidin; äidin, joka puhuu ja näyttää tunteitaan. Äidin, joka jaksaa ottaa sinun tunteesi vastaan. Äidin, joka pyytää muilta apua, eikä suorita yksin uupumukseen asti.

Kiitos Oikeahetki ja ohjaajat. Teette äärimmäisen tärkeää työtä suurella sydämellä.

Kiitos Riitta. Sinunlaistasi ammattilaista en ole toista tavannut; tietotaitosi riippuvuussairauksista on omaa luokkaansa. Ohjaat tiedolla, lempeydellä ja sopivalla määrätietoisuudella. Otat huomioon koko perheen, et vain yksilöä.

Ja suurin kiitos kuuluu teille vertaiset: kiitos läsnäolostanne, jakamisestanne ja turvallisesta ilmapiiristä, joka jokaisessa ryhmässä on vallinnut. Ilman teitä ei olisi tätä toipumistarinaa.

Pinssijuhlassa 16.6.2026.

Tämä kuten kaikki Oikeahetki toipumistarinat on julkaistu asiakkaan luvalla.