Ulospäin elämäni näytti hyvältä, mutta sisälläni riehui jatkuva myrsky. Vaikka perheessäni ei ollut päihdeongelmia, opin varhain toimimattomia vuorovaikutusmalleja, jotka johdattivat minut aikuisena uupumukseen, miellyttämiseen ja kadottamaan yhteyden itseeni. Oikeahetken läheishoito auttoi minua ymmärtämään itseäni, hellittämään hallinnasta ja löytämään elämään jotain, jota olin kaivannut pitkään: tyyneyden.
Kasvoin miellyttämään, löysin lopulta tyyneyden
Kasvoin monella tapaa ehjässä ja turvallisessa ympäristössä. Perheeseeni kuuluivat äiti, isä ja sisarukset, ja kotona oli elämää, tekemistä ja mahdollisuuksia harrastaa. Ydinperheessämme ei ollut päihdeongelmia. Kaiken perusteella lapsuuteni kuulostaa hyvältä, ja sitä se monella tavalla olikin.
Jälkikäteen ymmärrän kuitenkin, että perheestämme puuttui jotain olennaista. Meillä ei juuri puhuttu tunteista. Sain malliksi nähdä huutamista, mutta en sovintoja. En anteeksipyyntöjä enkä anteeksiantamista. Ahkeruus ja työnteko olivat asioita, joista sai kiitosta. Opin jo varhain, että kelpaaminen syntyy tekemisestä, auttamisesta ja miellyttämisestä. Että hyvä ilmapiiri pidetään yllä olemalla reipas, tunnollinen ja hyödyllinen.
Kasvoin vahvaksi ja ulospäinsuuntautuneeksi aikuiseksi. Olin monessa mukana, usein se, joka lupautui kaikkeen. Liikunta ja urheilu kuuluivat aina elämääni, mutta niidenkin keskellä tuntui, että piti näyttää enemmän kuin parhaansa, jotta kelpaisin. Ahkeran, kiltin ja tunnollisen ihmisen rooli tuntui tutulta ja turvalliselta. Se oli tapa olla olemassa.
Kun elämä alkoi tuntua liian raskaalta
Noin kaksi vuotta ennen hoitoon hakeutumista aloin ihmetellä, miksi elämä tuntuu niin raskaalta. Miten ihmiset jaksavat tätä loppuun asti? Miten jotkut tuntuvat olevan aidosti onnellisia ja kiitollisia? Minua vain väsytti. Elämänilo oli kadonnut, ja tuntui kuin olisin valunut hitaasti mutta varmasti kohti jotain mustaa ja pohjatonta.
Yritin ensin etsiä syitä väsymykselleni. Työterveyden kyselyissä minua pidettiin masentuneena. Vastustin ajatusta heti. Tuntui vahvasti siltä, ettei kyse ollut siitä, enkä halunnut lääkitystä. Kävin muutaman kerran työpsykologilla, ja hetkeksi olo helpotti, kun sain puhua pahaa oloani ulos. Mutta helpotus jäi lyhyeksi.
Jatkoin elämääni ja yritin selviytyä. Samalla minusta tuli aiempaa kiukkuisempi. Viha muita ihmisiä kohtaan kasvoi, otin itseeni pienistäkin asioista, ja muiden sanat ja katseet jäivät pyörimään mieleeni. Ne paisuivat päässäni suhteettoman suuriksi. Minun ei ollut hyvä olla omassa kehossani eikä mielessäni. Kotona en ollut sellainen ihminen kuin olisin halunnut olla. Ajattelin, että paha oloni johtuisi jostain muusta kuin minusta itsestäni. Että jos vain saisin jotain lisää tai jonkin asian muuttumaan, olisin onnellisempi.
Todellisuudessa päässäni riehui jatkuva hurrikaani. En saanut sitä pysähtymään, vaikka kuinka yritin. Ajatukset pyörivät iltaisin ja öisin. Itkin usein itseni uneen ja heräsin aamuisin ärtyneenä. Minun oli valtavan paha olla.
Oma pohja
Muistan hetken, jolloin saavutin oman pohjani. Makasin eräänä iltana sängyssäni, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mieleeni nousi ajatus, ettei elämä täällä ehkä ole minua varten. Heti sen jälkeen säikähdin itseäni. Mitä minä oikein ajattelen? Eihän minun näin pitäisi ajatella.
Ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa. Sisälläni ei kuitenkaan ollut. Siinä hetkessä ymmärsin ensimmäistä kertaa todella, että en pärjää yksin. Jotain on tehtävä.
Pian tämän jälkeen kuulin Oikeahetkestä ja sanasta läheisriippuvuus. Olin nähnyt, miten paljon hyvää tällainen hoito oli joillekin tuonut. Minuun iski valtava tiedonnälkä. Mitä läheisriippuvuus oikein tarkoittaa? Voisinko minä olla läheisriippuvainen, vaikka elämässäni ei ollut sellaista tarinaa, jonka ajattelin “oikeuttavan” sen? Voisiko tämä kaikki edes osittain selittyä sillä? Ja ennen kaikkea, voisiko tähän saada apua?
Varasin ajan Oikeahetken yksilövastaanotolle. Jännitin valtavasti. Minulla ei ollut alkoholistipuolisoa eikä lapsuudenperheessäni käytetty päihteitä. Menin vastaanotolle kädet levällään, toivoen koko sydämestäni, että kuulisin tämän olevan minulle oikea paikka.
Kerroin elämästäni ja oloistani. Käynnin lopuksi sain kuulla sanan, joka on jäänyt mieleeni: “perustapaus”. Muistan edelleen, miten suuri helpotus se oli. En ollutkaan yksin. Minua ymmärrettiin. Joku näki minut ja ymmärsi, mistä puhuin. Ajattelin, että nyt asiat voivat lähteä liikkeelle.
Hain maksusitoumusta ja sain myönteisen päätöksen. Tunsin silloin syvää kiitollisuutta. Ajattelin, että meistä pidetään huolta. Että olemme arvokkaita ja tärkeitä.
Oikeahetkessä jokin alkoi muuttua
Ensimmäinen ryhmäkokoontuminen Oikeahetkessä oli elokuussa 2024. Menin paikalle innokkaana mutta jännittyneenä. Mietin, keitä siellä olisi ja olisiko ketään minunlaistani. Nyt ajattelen sitä hymyillen. En tiennyt vielä, miten merkityksellinen matka oli alkamassa.
Ryhmätoverini ovat myöhemmin kuvanneet minua silloin epätoivoiseksi. Painin sellaisten asioiden kanssa, joita en uskaltanut sanoa kotona ääneen. Konfliktit pelottivat minua. En luottanut enää omiin ajatuksiinikaan, ja pelko hallitsi elämääni.
Hoitojakso oli hengellinen ja moraalinen, mikä herätti minussa aluksi vastustusta. Jumala ja Korkeampi Voima ärsyttivät minua. Ajattelin, että ne olivat täyttä hölynpölyä. Minähän en uskonut sellaiseen.
Silti ryhmässä tapahtui nopeasti jotain hyvin tärkeää. Ryhmämme hitsautui yhteen tavalla, jota minun on edelleen vaikea pukea täysin sanoiksi. Sain kokea lämpöä, välittämistä ja rakkautta. Puhuminen teki ihmeitä. Alkeisryhmässä aloin tutustua ohjelmaan, mutta ennen kaikkea itseeni. Ymmärsin vähitellen, että tyyneys on jotain sellaista, mitä minä haluan elämässäni saavuttaa.
Olin valtavan sitoutunut. Kaikki tuntui oikealta lähes alusta asti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että minun ei tarvitse pelätä. Opin itsestäni koko ajan lisää. Asiat alkoivat selkiytyä, ja kaikkein tärkeintä oli se, että aloin ymmärtää itseäni. Miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Miksi reagoin niin vahvasti. Miksi olin kantanut niin paljon sellaista, mikä ei oikeasti kuulunut minulle.
Toipuminen syveni
Jatkohoitoon hakeutuminen oli minulle selkeä päätös. Tällä kertaa maksusitoumusta ei kuitenkaan myönnetty. Päätös tuntui epäreilulta ja surulliselta, varsinkin kun sen teki ihminen, joka ei ollut koskaan tavannut minua. Silti lähdin jatkohoitoryhmään, ja olen siitä edelleen syvästi kiitollinen. Elämäntilanteeni mahdollisti sen silloin, ja tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys.
Isommassa ryhmässä sain kuulla tarinoita ihmisiltä, jotka olivat pidemmällä toipumisen tiellä. Se antoi minulle valtavasti toivoa. Myös niinä päivinä, kun oma olo oli heikompi.
Jatkoryhmän aikana lähdin mukaan myös askelryhmään toiveissani löytää itselleni kummin. Olin kuullut askeltyöskentelystä paljon ja ymmärtänyt, että askeleiden tekeminen oman kummin kanssa voisi olla toipumiseni kannalta merkittävää. Ensimmäinen tapaaminen ei kuitenkaan ollut helppo. Koin taas törmääväni puheeseen Jumalasta ja Korkeammasta Voimasta enemmän kuin olisin halunnut. Jouduin pysähtymään ja miettimään, voinko jatkaa.
Onneksi sain kohdata lempeyttä. Kummini sanat ja tapa olla auttoivat minua ymmärtämään, ettei kyse ollut pakottamisesta eikä valmiista vastauksista. Kyse oli siitä, että voisin löytää oman tapani ymmärtää jotain itseäni suurempaa. Juuri siinä kohtaa toinen ja kolmas askel alkoivat avautua minulle aivan uudella tavalla.
Vähitellen löysin oman Korkeamman Voimani. Ymmärsin, etten voi hallita kaikkea tässä maailmassa, en edes omassa elämässäni. Ja juuri siitä oivalluksesta alkoi tulla keveyttä. Kun hellitin jatkuvasta kontrollista, alkoi toipuminen toimia syvemmin.
Tänään elämässäni on tyyneys
Jatkoryhmän aikana sain harjoitella 12 askeleen työkaluja yhä enemmän omassa arjessani, kuitenkin niin, että ryhmän tuki oli koko ajan läsnä. Silloin ymmärsin, että se tyyneys, jota olin alussa kaivannut, ei ollutkaan enää vain toive. Olin oikeasti alkanut saavuttaa sitä.
Tänään minulla on tunne, että pärjään niillä avaimilla ja työkaluilla, joita olen tältä matkalta saanut. Vaikeuksia tulee varmasti vielä vastaan, siitä minulla ei ole epäilystä. Mutta ero entiseen on valtava. En enää koe olevani niiden edessä yksin. En ole työkaluton, onneton ja pala palalta murtuva ihminen, jonka päässä riehuu hurrikaani.
Tänään jokapäiväiset tekstit ja kultaakin kalliimmat vertaiset ovat minulle korvaamattomia. Yhteys ryhmäläisiin on enemmän kuin osasin etukäteen edes kuvitella. Haluan pitää myös Al-Anon-palaverit mukana matkassani.
Arki on nykyään stressittömämpää. Välillä huomaan jopa naurahtavani tilanteille, jotka ennen olisivat olleet pääni sisällä valtavia kaaoksia. Kaiken ei enää tarvitse olla niin vakavaa eikä niin hallittua. Keittiössäkään ei enää kovin usein puuhaile tiskejä paiskova mielensäpahoittaja.
Tunne-elämäni on tänään raittiimpi. On ihanaa tuntea ja tunnistaa tunteita: rakkautta, surua, iloa, onnea, lämpöä, haikeutta ja kiitollisuutta. On ihanaa kokea aitoa myötätuntoa ilman, että otan muiden vaikeudet omille harteilleni. Sanonta “rajat on rakkautta” ei ole minulle enää pelkkää sanahelinää. Ymmärrän sen nyt omassa elämässäni.
Ystävät ja perhe tuntuvat minulle tärkeämmiltä kuin ennen. Olen heille läsnä eri tavalla, ja ennen kaikkea yhteys itseeni on syventynyt. Näen nyt myös selkeämmin, miten vaikeudet ja mallit voivat kulkea perheissä eteenpäin. Ei kenenkään syystä tai viasta, vaan olosuhteiden ja opittujen selviytymiskeinojen seurauksena. Sen ymmärtäminen on vapauttanut minua monista vaikeista tunteista. Niiden tilalle on tullut enemmän ymmärrystä, hyväksymistä, välittämistä ja rakkautta.
Kun ajattelen kaikkea sitä, mitä tämä toipuminen on minulle antanut, palaan yhä uudelleen samaan sanaan:
tyyneys.
Se ei tarkoita minulle vaikeuksien puuttumista. Se tarkoittaa sitä, että niiden keskelläkin voin hengittää. Ja se on minulle tänään valtavan arvokasta.
Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat kulkeneet rinnallani tällä matkalla: avopuolisolleni, ystävilleni, perheelleni, vertaisille, kummilleni ja koko Oikeahetken porukalle. Olette olleet mahdollistamassa jotain, joka on muuttanut elämäni suunnan.
Tyttö, joka joskus kasvoi miellyttämään, on kasvanut 12 askeleen toipumisohjelmaan. Tänään katson eteenpäin luottavaisemmin, tyynempänä ja kiitollisena.
– Läheisriippuvainen 27v
