Tämä on toipumistarina alkoholismista, mutta myös tarina työssäkäyvästä ihmisestä, jonka elämä näytti pitkään ulospäin toimivalta. Alkoholismi ei useinkaan näy työkyvyn menettämisenä tai arjen täydellisenä romahtamisena. Ihminen jatkaa pitkään työssä, kantaa vastuuta ja näyttää pärjäävältä, vaikka alkoholi tekee jo tuhoaan. Ihmisessä itsessään ja läheisissä ihmissuhteissa.
Olen Kari, 54v, alkoholisti. Tämä on minun tarinani.
Olen keski-ikäinen mies, puoliso, isä, pappa ja osa isoa läheisten verkostoa. Alkoholisti olen ollut oman ajatukseni mukaan noin neljäkymmentä vuotta, vaikka ymmärrys siitä tuli vasta paljon myöhemmin.
Ensimmäiset kaljani join teini-iässä, ennen rippikoulua. Muistan sen tunteen edelleen. Ujosta pojasta tuli hetkessä maailmanvalloittaja. Ensimmäinen humala tuntui huumaavalta ja ajattelin heti, että tätä pitää saada lisää. Tänä päivänä ymmärrän, että olin alkoholisti ensimmäisestä kaljasta lähtien.
Nuoruudessa juominen näytti ulospäin normaalilta. Joivathan muutkin. Mutta minä olin aina siinä porukassa, jossa juotiin, enkä koskaan ollut se, joka joi vähiten. Vuosien kuluessa alkoholista tuli yhä kiinteämpi osa elämää. Se liittyi viikonloppuihin, juhliin, työmatkoihin, hotelli-iltoihin ja lopulta aivan tavalliseen arkeen.
Työni muuttui aikoinaan paljon matkustamista sisältäväksi. Hotelli-illoista tuli minulle paikka, jossa alkoholi oli aina mukana. Aamuisin lähdin töihin selvin päin, mutta vuosikymmenien aikana ei ollut montaakaan työmatkailtaa, jolloin en olisi juonut. Joskus join työporukassa, useimmiten yksin. Työasiat ja pitkät illat antoivat minulle hyvän selityksen. Kotiin oli helppo sanoa, että töissä oli mennyt myöhään.
Olen koko juomishistoriani ajan käynyt aktiivisesti töissä ja minulla on pitkä työura. Ulospäin elämäni näytti monella tavalla toimivalta. Tein työni, kannoin vastuuta ja pystyin pitämään yllä kuvaa siitä, että kaikki oli hallinnassa. Juuri siksi alkoholismi voi jäädä pitkään piiloon myös ihmiseltä itseltään. Työssä käyminen ei tarkoita, ettei ongelmaa olisi. Minun kohdallani se tarkoitti pitkään sitä, että pystyin perustelemaan itselleni, ettei tilanne ollut vielä tarpeeksi vakava.
Alkoholin käyttö kasvoi vähitellen. Aikanaan kuuden tölkin pakkaus saattoi riittää viikonlopuksi. Lopulta sama määrä saattoi mennä jo ennen kuin sauna ehti lämmetä perjantai-iltana. Silti pidin pitkään kiinni ajatuksesta, että homma oli hallinnassa.
Avioliittoni päättyi eroon. Lapset olivat siinä vaiheessa jo muuttaneet omilleen. Vasta raitistumisen myötä olen alkanut ymmärtää omaa osuuttani ja sitä, millaisia vaurioita alkoholinkäyttöni aiheutti avioliitossa, perheessä ja läheisteni hyvinvoinnissa.
Myöhemmin tapasin nykyisen puolisoni. Elämä tuntui olevan mallillaan, vaikka alkoholia kului edelleen. Alussa juominen ei näyttänyt aiheuttavan suuria ongelmia, mutta vähitellen puolisoni ja muut läheiseni alkoivat huomautella asiasta. He näkivät sen, mitä minä en halunnut nähdä.
Jossain vaiheessa päätin hakea apua työterveydestä. Hakeuduin hoitoon itse, en työnantajan ohjaamana tai pakottamana. Kerroin, että alkoholinkäyttöni oli liian runsasta. Lääkäri ehdotti vähintään vuoden taukoa alkoholista, mutta siihen en ollut valmis. Sain lähetteen työpsykologille ja ilmoitin, että haluan oppia kohtuukäyttäjäksi. Käynneillä mietittiin keinoja juomisen vähentämiseen.
Vuoden aikana olin myös pari kuukautta juomatta. En kuitenkaan oppinut juomaan sivistyneesti. Jälkikäteen ajatellen tuo tipaton jakso oli ehkä yksi viimeisistä niiteistä. Minun piti ikään kuin kiriä juomaton aika takaisin. Puolisoni taas oli ehtinyt nähdä, että elämä ilman alkoholia oli rauhallisempaa ja mukavampaa. Hän pelkäsi alkoholinhuuruista tulevaisuutta ja ilmoitti jatkavansa elämäänsä ilman minua.
Se oli minun pohjani.
Ajattelin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkan juomista, kunnes menetän loputkin läheiseni ja lopulta kuolen juomiseen, tai lopetan kokonaan.
Pian tämän jälkeen puhuin aikuisten lasteni kanssa. Ei ollut yllätys, että he toivoivat minun lopettavan juomisen kokonaan. He kertoivat avoimesti, miten juomiseni oli vahingoittanut heitä ja mitä sen jatkuminen tulisi aiheuttamaan. Samalla viikolla sain yhteyden terapeuttiin, jolla oli kokemusta alkoholismista ja sen hoidosta. Hänen kanssaan kävimme läpi vaihtoehtoja, ja silloin aloin todella tajuta olevani alkoholisti, joka tarvitsee hoitoa.
Seuraavana aamuna otin yhteyttä Oikeahetkeen. Puhelinkeskustelun jälkeen sovimme tapaamisen seuraavaksi päiväksi. Hoidon aloitus päätettiin heti seuraavalle maanantaille. Pohjakosketuksesta kului viikko siihen, että istuin ryhmässä ensimmäistä kertaa.
Ensimmäisessä ryhmässä sanoin ääneen, että olen alkoholisti.
Se oli suuri kynnys. Mutta kun sanat oli saanut ulos, helpotti. Ensimmäiset päivät olivat raskaita. Mietin, miten voisin elää ilman alkoholia ja ilman humalan tuomaa hyvän olon tunnetta. Ilman sitä armahdusta, jonka alkoholi oli minulle antanut ahdistuksesta. Tuntui kuin olisin jättänyt jäähyväisiä parhaalle ystävälleni ja terapeutille, alkoholille.
Yllättävää oli, miten nopeasti varsinainen alkoholinhimo alkoi väistyä. Sen tilalle tuli toivo paremmasta elämästä.
Oikeahetken intensiivijakso kesti kuusi viikkoa. Jakson päätteeksi oli läheistenpäivä, johon sai kutsua omat läheiset. Vaikka olin puhunut monista asioista läheisteni kanssa jo ennen sitä, päivä jännitti kovasti. Se oli raskas, mutta samalla helpottava. Jokainen sai tuoda esiin omia ajatuksiaan ja tunteitaan siitä, miten alkoholismini oli vaikuttanut heidän elämäänsä. Siitä oli hyvä lähteä yhdessä eteenpäin.
Kesä kului monenlaisten ajatusten ja tunteiden kanssa. Välillä oli tuskaista. Lähes kaikki energia meni itseni ja omien ajatusteni kanssa olemiseen. Muutaman kuukauden kuluttua alkoi nousta tunteita, joiden olemassaolosta minulla ei aikaisemmin ollut mitään tietoa. Ne piti opetella ottamaan pirtin pöydälle ja katsoa, mitä ne olivat syöneet. Ja tämä kaikki piti tehdä ilman vanhaa tuttua työkalua, alkoholia.
Hoidon myötä sain uusia työkaluja vanhojen tilalle. Aina en tiennyt, kuinka päin sitä uutta vasaraa olisi pitänyt käsissä pidellä, mutta vähitellen uudet keinot alkoivat toimia. Aloin huomata, miten vapauttavaa on, kun alkoholia ei tarvitse enää mihinkään. Ei hyviin hetkiin, ei huonoihin hetkiin, ei ahdistukseen eikä iloon.
Kesän kääntyessä syksyyn tunteet menivät välillä edelleen vuoristorataa. Välillä elämä tuntui myös oudolla tavalla tasapaksulta. Ajan kanssa aloin kuitenkin huomata, että pienistä ja tavallisista arjen asioista voi saada hyvää mieltä ja iloa. En tarvinnut enää mitään mullistavaa kokeakseni elämän tuntuvan hyvältä.
Myös läheiset alkoivat vähitellen uskoa ja luottaa raittiuteeni. Kävimme paljon avoimia keskusteluja. Puolisoni kanssa päätimme lopulta jatkaa yhteistä matkaa. Tiesimme, ettei se tulisi olemaan helppoa. Raitistuminen ei yksin korjaa parisuhdetta, eikä se pyyhi pois mennyttä. Mutta se antaa mahdollisuuden alkaa rakentaa jotain uutta.
Lasteni kanssa pystyn nykyään puhumaan alkoholismistani ja toipumisestani avoimesti. Uskon, että myös he pystyvät puhumaan minulle vaikeistakin asioista. Olen huomannut, että avoin puhe alkoholismista vähentää häpeää ja tabua. Kun minä uskallan puhua, ehkä joku muukin uskaltaa pysähtyä oman tai läheisensä tilanteen äärelle.
Vuoden vaihteen jälkeen aloitin askeltyöskentelyn ja sain kummin. Askeltyö on ollut uusi sukellus syvään päätyyn. Se on nostanut monenlaisia tunteita, mutta pidän sitä tärkeänä ja elämässä eteenpäin vievänä prosessina.
Hoidon aikana olen tunnistanut itsessäni myös läheisriippuvuutta ja olen aloittanut siihen oman hoitojakson. Koen sen hyvänä jatkumona alkoholismin hoidon rinnalla. Tavoitteenani on myös tehdä AA-käynneistä itselleni tapa. Vertaisten tarinoita kuunnellessa on tullut kristallinkirkkaaksi, että riippuvuussairaudesta ei parane sillä tavalla, että sen voisi unohtaa. Se vaatii hoitoa ja rehellisyyttä koko loppuelämän ajan.
Tänä päivänä ajattelen, että raittius on laitettava elämässä sijalle numero yksi. Kaikki muu rakentuu sen kivijalan päälle.
Myös puolisoni on lähtenyt omalle hoitopolulleen läheisriippuvuuden hoidossa ja askeltyössä. Olemme yhdessä tulleet siihen tulokseen, että toisen raitistuminen ei yksin riitä onnelliseen tulevaisuuteen. Molempien on kasvettava, opittava uusia tapoja toimia ja rakennettava parisuhdetta uudelta pohjalta.
Toivoisin, että työelämässä ymmärrettäisiin paremmin, miten tärkeää varhainen ja oma-aloitteinen hoitoon hakeutuminen on. Kaikki alkoholistit eivät ole menettäneet työtään, perhettään tai toimintakykyään, vaikka sairaus olisi jo vakava. Moni tekee työnsä, kantaa vastuunsa ja näyttää ulospäin pärjäävältä, vaikka sisällä ja läheisissä ihmissuhteissa alkoholi tekee jo tuhoaan.
Siksi olisi tärkeää, että apua voisi hakea ajoissa ja että työnantaja voisi tukea hoitoon pääsyä silloin, kun työntekijä itse on valmis ottamaan avun vastaan. Omalla kohdallani hoitoon hakeutuminen oli oma päätökseni, mutta ajattelen, että työnantajan tuki tällaisessa tilanteessa voi olla ratkaisevan tärkeää. Se voi vaikuttaa ihmisen koko tulevaisuuteen, perheen hyvinvointiin ja myös työkyvyn säilymiseen.
Tänä päivänä koen olevani hyvän polun alussa. Paljon on tullut opittua, mutta paljon on vielä opittavaa. Tässä korkeakoulussa ei jaeta päättötodistuksia. Oppiminen jatkuu koko loppuelämän ajan.
Olen kiitollinen Oikeahetken henkilökunnalle, ohjaajille ja vertaisille. Olen kiitollinen terapeutille, joka ohjasi minut oikealle ladulle. Olen kiitollinen lapsilleni, puolisolleni ja muille läheisilleni. Kiitän myös työnantajaani ymmärryksestä hoitoon hakeutumisessani sekä hoidon mahdollistamisessa.
Ja rakas puolisoni. Et luottanut, mutta luotit kuitenkin. Kiitos molemmista.
Pinssijuhlassa keväällä 2026,
Kari
