Tarkkailija perheessä
Olin jo pienenä tyttönä perheeni terapeutti ja kotini tunneilmapiirin tasapainottaja. Muistan pienestä asti vanhempieni välisiä, isoja riitoja. Eräänä yönä äiti tuli herättämään minut, että herää, isä meinaa lähteä pois. Muistan, että istuin isäni sylissä ja sanoin 5-6-vuotiaan viisaudella, että lopettakaa riita ja aloittakaa huomenna uusi elämä. Uusia elämiä totisesti aloitettiin jatkossakin. Lapsuudessani lapset osallistuivat vanhempiensa juhlintaan. Olimme mukana naapurissa ryyppäjäisissä ja mökeillä rilluttelemassa. Töissä vanhempani kävivät normaalisti. Ulospäin ei saanut näkyä mitään epäsopivaa. Vahvana muistona lapsuudestani on pikkuveljen hoitaminen hänen ollessa pieni vauva. Äiti ohjeisti antamaan pullosta maitoa, mutta sängystä en kuulemma saanut nostaa. Vastuu 4-vuotiaasta pikkusiskosta ja pienestä vauvasta oli valtava 9-vuotiaalle. Yöllä jouduin soittamaan äidilleni naapuriin, koska en saanut pikkuveljeäni rauhoittumaan. Äiti ei ollut iloinen humalainen siinä kohtaa.
Vastuunkantajan rooliin
En oppinut tarvitsemaan enkä pyytämään apua. Opin antamaan. En oppinut tuntemaan aitoja tunteita, koska tuntemani tunteet olivat tilanteeseen sopimattomia, liiallisia tai yksinkertaisesti vain vääriä. Se mitä tunsin, ei voinut olla totta. Vanhempani joivat, kävivät töissä, riitelivät, joivat, sopivat jne. Vanhempien nousuhumalan ilo ja vuolaat avautumiset siitä, kuinka tärkeitä me lapset heille olimme tai kuinka ylpeitä he meistä olivat, vaihtuivat seuraavan aamun krapuloihin, katumuksiin ja morkkiksiin. Ja omaan tunteeseeni siitä, että se mitä sanottiin edellisiltana rakastamisesta ja tärkeydestä ei ehkä ollutkaan totta. Että rakkaus ja ylpeys ei ehkä ollutkaan aitoa. Lisäksi yritin helpottaa vanhempieni katumuksia vähättelemällä heidän juomisen astetta. Siivosin tai hoidin asioita, ettei vanhemmillani olisi paha mieli.
Hukassa
Myöhemmin, nuorena tyttönä, aloin hakea kodin ulkopuolelta sitä, mistä kotona oli vajetta. Lukiossa kuvaan astui oma juominen, joka oli alusta alkaen humalahakuista. Mitä muutakaan? Humalassa hain läheisyyttä ja huomiota ja toivoin, että olisin kelvannut edes jollekin. Kivoille pojille nauroin. Eihän heiltä saatu huomio voinut olla totta. En ollut hyvän arvoinen. Se, mikä oli tutumpaa, oli kaltoinkohtelu ja epäkunnioittava käytös. Sellaista suorastaan hain ihmissuhteistani vastakkaiseen sukupuoleen. Ja sitä sain seuraavat 17 vuoden aikana. Pidin itseäni fiksuna ja hyvää elämää elävänä itsenäisenä ja määrätietoisena naisena. Ulkoisesti siltä ehkä näyttikin. Todellisuus oli pikemminkin se, että olin itsestään epävarma, alkoholia reippaasti käyttävä, toisten toiveiden mukaan elävä ihminen, joka ei luottanut kehenkään.
Hetkellinen ratkaisu
Suuri rakkaus astui elämääni alkoholistin muodossa. Hän tuntui alusta alkaen jotenkin niin tutulta. Halusin rakkauteni kanssa toteuttaa elämäni suuren haaveen rintamamiestalosta ja kahdesta lapsesta. Haaveen hintana ja kylkiäisiksi sain henkistä, fyysistä, seksuaalista, taloudellista ja sosiaalista väkivaltaa. Mutta olihan se nyt sen arvoista, koska kaikki näytti päälle päin kuitenkin hyvältä. Ainakin hetken aikaa. Haave-elämäni sisällä minusta tuntui tosi pahalta. Yritin auttaa alkoholistimiestäni hoitoon, koska silloin me muutkin voisimme paremmin ja perheidyllimme voisi kukoistaa. Yritin tukea, avohoitoa, antabusta, perheterapiaa, pettämistä, Jussi-työtä, AA:ta, riitaa, rauhoittavia, mykkäkoulua, itsemurha-uhkailuja. Lopulta ero ja yksin jääminen kahden alle nelivuotiaan kanssa. Mies ei halunnut olla poikiensa kanssa missään tekemisisissä. Masennus, itsesyytökset. Ajatuksia siitä, että olisiko kuitenkin pitänyt vain yrittää enemmän.
Pieni Jaana sanoi omille vanhemmilleen, että aloittakaa uusi elämä. Niinpä minäkin ponnistin uuteen ja parempaan elämään, jossa kaikki olisi hyvin. Suoritin muuttamisen, uuden kodin, uuden työn, töiden ohessa opiskelun ja pienet lapset. Mantrana taisi olla: Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on niin hyvin. Hymyilin ja esitin onnellisesti eronnutta ihmistä, vaikka sisälläni oli vuosikymmenten kertymä surua, vihaa, katkeruutta, kaunaa ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Kasvatin ympärilleni muurin, jonka yli en päästäisi enää ketään satuttamaan minua. Pärjäämisen pakko vahvisti omaa käsitystäni siitä, että omalla tahdonvoimalla voi tässä elämässä tehdä vaikka mitä, selvitä vaikka mistä. Yksin. Vain itseeni voin luottaa ja turvautua hädän hetkellä. Seuraavia vaiheita olivat työuupumus ja sen jälkeen joitakin terapiajaksoja. Luin itsehoito-oppaita ja yritin löytää keinoja helpottaa omaa oloani. Suorittaminen jatkui.
Perheejäsenen muutos tuo mahdollisuuden
Sitten koitti hetki, jolloin läheiseni hakeutui aikamoisena yllätyksenä Oikeahetki päihdehoitoon. Tämä pakotti avaamaan omat silmät sellaiselle, mitä en halunnut olevan olemassa. Tunsin epäuskoa, kiukkua ja häpeää. Läheiseni hoitoon lähteminen ohjasi minutkin hoitoon. Heti ensimmäinen kerta läheisryhmässä toi varmuuden siitä, että nyt olen oikeassa paikassa. Suorastaan heittäydyin hoidettavaksi. Itkin lähes jokaisella omalla puheenvuorollani, olin kiivas ja katkera lapsuudestani ja parisuhteestani. Aloin uurastaa toipumiseni eteen. Itsestäni epävarmana vertailin itseäni muihin. Olisinko kuitenkin vähän enemmän läheinen kuin tuo? Olisiko minun lähtötilanne kuitenkin vähän pahempi kuin tuon toisen ja olisinko ehkä jo tähän mennessä hitusen paremmin toipunut kuin tuo toinen? Läheisryhmässä olin vielä aika lailla sisällä omassa draamassani ja kaunoissani. Ja taisin kieltämättä vieläkin suorittaa…
Toipumista ja askeltyöskentelyä
Askelten teko nosti menneisyydestä esiin yllättäviä, piilotettuja muistoja. Niiden läpikäyminen tuntui rankalta, mutta yhtä aikaa se myös puhdisti ja vapautti. Jatkoryhmässä oivalsin selkeämmin asioita omasta itsestäni ja tajusin myös kirkkaammin sen, mitä Korkeampi Voima tarkoittaa minulle. Pelkäsin tietyllä tapaa romahdusta hoidon edetessä, mutta sitä ei tullutkaan, vaan tulikin rauhaa ja hellittämistä.
Elämä alkaa tapahtua hellittämällä
Kontrollista ja omavoimaisuudesta luopuminen on niin vaikeaa, koska se on ollut sisäänrakennettuna minussa. Mutta se hellittämisen hetki, kun vain annan elämän tapahtua, on jotain niin hienoa, että en olisi voinut uskoa sellaista saavani kokea. Olen toipunut läheisriippuvainen, mutta uuden tieni alussa. Saan harjoitella hellittämistä ja oman vastuuni ottamista tästä eteenpäin. Joka päivä.
Jaana
