Miksi aina mua petetään?
Miksi aina mä teen kaiken väärin?
Miksi mut jätetään aina viikonloppuisin yksin kotiin itkemään?
Miksi muilla on kiltit lapset ja siisti koti?
Miksi muiden miehet juo normaalisti ja mun miestä saa aina hävetä?
Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni koko aikuis-ikäni.
Magneetin vetovoimalla etsin puolisoa, jonka voisin korjata mieleisekseni. Toisen muuttaminen, kontrollointi ja vähättely toivat minulle turvallisen olon, että minut hyväksytään, kunhan osaan laittaa ulkoiset puitteet kuntoon. Mieheni rakastaa minua, jos hoidan meidän arjen niin, ettei kukaan saa tietää ongelmistamme.
LÄHEISEN NORMIARKI
Ajattelin kuvailla arkeani parisen vuotta sitten.
En muka huomaa mitään, en osaa sanoa mitään, ahdistaa ja olemuksestani huokuu loukkaantuminen, kauna, katkeruus ja viha, kunnes vihdoin räjähdän. Uhkailen puolisoani erolla, pyörin yöt itkien sängyssä ja ramppaan levottomasti tupakalla. Etsin perusteita pahalle ololleni, luen salaa miehen kännykästä viestit. Pidän mykkäkoulua ja raivostun mukavistakin sanoista, joita puoliso sanoo. Paastoan muutaman päivän, olenhan ruma ja lihava, nälän iskiessä ahmin kokonaisen suklaalevyn.
Käytökseni alkaa hävettää, joten alan robottimaisesti suorittaa arkea, ettei minua voi moittia mistään. Siivoan kodin, käyn kaupassa, hoidan lapset ja muut työt yksin, eihän näin ihanalle ja täydelliselle naiselle kukaan voi enää tehdä pahasti, puoliso ei kuitenkaan huomannut kuinka täydellinen olen.
Aloitan marttyyrin parin päivän mykkäkoulun, nukun yöni sohvalla. Toivottavasti puolisolla alkaa olla jo ikävä läheisyyttäni. Olen hämilläni, kun minua ei pyydetä edes takaisin makuuhuoneeseen nukkumaan, enkä kuule anteeksipyyntöä. Ahdistukseni kasvaa, joten lähden Alkoon hakemaan pari pulloa viinaa. En tietenkään itse juo, mutta viinalla puoliso on ennenkin saatu rentoutumaan. Alkon pussi kädessä pyydän mieheltäni anteeksi ja haluan harrastaa sovintoseksiä. Elämäni on ihanaa, kaikki on kunnossa, nyt vihdoin ymmärrän mitä tein väärin, eikä tätä meidän unelma elämää voi enää mikään horjuttaa.
Seuraavan viikon olen ihana tyttöystävä, suhtaudun lähes kaikkeen huumorilla, kehun ja mielistelen miestäni, päätän etten enää ikänä valita juomisesta, tarjoudun kuskiksi, annan miehen levätä krapulassa, ojennan särkylääkkeen ja vesilasin. Lähden lasten kanssa päiväksi pois, ettei miehelle tule paha olla lasten leikkiessä.
VIIMEINEN ROMAHDUS
Koittaa viikonloppu ja vien lapseni vanhemmilleni yökylään, suunnittelen ihanan illan puolisoni kanssa, mutta kesken illanvieton taksi ajaa pihaan. Puoliso lähtee baariin ja jättää minut yksin. Ilta jota olin suunnitellut ja odottanut meni pilalle. Minä romahdan, henkeä ahdistaa ja itken yksin suihkun lattialla ja sama kaava alkaa alusta.
Kun sain viimeisen romahdukseni pakkasin tavarat ja muutin lasten kanssa pois. Puoliso oli pari kuukautta aiemmin jutellut Oikeahetki hoidon aloittaneen kaverinsa kanssa ja tunnistanut itsessään tuolloin alkoholistin, mutta minä en osannut häntä tukea tai kannustaa.
Eron koittaessa puoliso päätti hakea apua juomiseensa. Minä olin tästä sitten ihan hukassa ja suuressa tunnemylläkässä. Enimmäkseen hävetti, kun olin jo vienyt tavarani uuteen asuntoon ja sitten vasta se kusipää alkoi miettiä juomistaan. Eikö voinut vaan tehdä asialle jotain, kun siitä olin ainakin sata kertaa sanonut. Onko se niin vaikeaa vain laittaa korkkia kiinni. Minähän olisin ollut kokoajan tukena, jos on halunnut puhua. Toisaalta alkoholiongelma kuulosti sopivalta draamalta arkeeni. Sairauteen en sinänsä uskonut, olihan isäni, kummisetä ja pari muutakin tuttua käyneet minnesota mallisen hoidon, eikä se niiden elämä siitä helpoksi muuttunut.
TOIPUMISEN ENSIMMÄISET ASKELEET
Pikkuhiljaa aloin lähentyä puolison kanssa, mutta aloin kuitenkin ilman selkeää syytä toistaa tuota arkemme kaavaa, josta aiemmin kerroin. Minun ongelmiini puoliso vastasi toistuvasti . ”Soita Riitalle, ehkä se vois auttaa sua”. Alkuun ajattelin, että Oikeahetki hoito on niin ovela että saan haukkua puolisoani Riitalle, enkä näin ollen aiheuta mahdollista retkahtamista. Riitalla pari kertaa käytyäni totesin, ettei hän kannustanutkaan minua huutamaan puolisolle tai hänelle kuinka paska puoliso mulla on ja kuinka paljon mua on loukattu. Tämä oli itsessään ensimmäinen kerta, kun joku ihminen laittoi minulle rajoja.
Aloitin läheisryhmässä ja sain avata historiaani. Tein sukupuun, puhuin lapsuudestani rehellisesti, pohdin edeltävien pari- ja kaverisuhteiden ongelmia ja omia kipupisteitäni, sain kuulla muiden ajatuksia ja toipumispolkua.
Kävin myös perjantaisin puolison kanssa ryhmässä ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä riippuvuussairaudessa ja erityisesti mistä toipumisessa on kyse. Läheisryhmän päätyttyä aloin tekemään 12-askelta. Taisi mulla olla ajatuksena vielä, että askeleet ovat avain siihen, että puoliso muuttuu mieleisekseni, mutta hyvin nopeasti palasin maan pinnalle.
Opin ymmärtämään omaa käytöstäni, omia rajojani, tunnistamaan omat tunteeni. Opin tuntemaan oman korkeamman voimani, johon voin aina luottaa.
Nykyään voin sanoa että olen tasapainoinen, ja ongelmia kohdatessa osaan tehdä päätökset sydämelläni, ja kantaa vastuun itsestäni.
Paljon on vielä edessäpäin, mutta toipumista helpottaa ajatus ettei tarvitse mennä kuin yksi päivä kerrallaan.
SOFIA
