Luulin ongelman olevan miehessäni – lopulta löysin itseni
Satu eli vuosia päihdeperheessä yrittäen pitää kaiken kasassa. Kun puoliso pääsi päihdekuntoutukseen, hän luuli kaiken helpottavan. Mutta vasta läheisriippuvuuden tunnistaminen ja vertaistuki toivat todellisen muutoksen. “Olin tärisevä ihmisraunio. Nyt voin hyvin – ja minulla on keinoja. En enää jää yksin.”
Häpeästä vaikenemiseen – perheeni uusi normaali
Olen läheisriippuvainen ja meillä on päihdeperhe, myös lapsuuden perheeni oli päihdeperhe. Pari vuotta taaksepäin enkä ikinä olisi voinut näitä myöntää. En tietenkään edes tunnistanut olevani läheisriippuvainen, päihdeperheen kyllä, mutta sen ääneen sanomista häpesin liikaa. Pelkäsin mitä muut minusta ja perheestäni ajattelisivat, jos tietäisivät. Mieheni päästyä päihdehoitoon oli yhteisiä vuosia takana lähes 20. Olin vuosia käynyt yksinäistä taistoani alkoholismia vastaan, sen saadessa valtaansa rakastamaani ihmistä aina vain enemmän. Uutterasti nostin meteliä miehen juomisesta, kyttäsin, haukuin ja osoitin mieltäni mykkäkouluilla. Olin raivotar enkä ymmärtänyt toimivani väärin, halusinhan vain auttaa ja saada mieheni raitistumaan. Mitään konkreettista en kuitenkaan osannut tehdä. Loin itselleni suunnitelmia miten toimisin mahdollisimman järkevästi, kun tilanne jälleen yllättäen eteen tulee, mutta käytännössä olin vahvasti tunnetilani vietävissä. Tunnelma kotona oli usein jännittynyt, opin varautumaan siihen, että hyvätkin hetket saattavat äkillisesti muuttua.
Kun toinen toipui, oma tuskani jäi
Toistuvat humalat saivat kiukkuni nousemaan aina vain suuremmaksi, lopulta oli niin vaikea saada hallittua raivon tunnetta, että se pelotti jo itseänikin. Lupauksia rikottiin ja lopulta luottamus katosi kokonaan. Ulkoistin mieheni perheestämme, mitään puhuttavaa ei enää ollut enkä sietänyt häntä silmissäni. Olin täynnä katkeruutta ja vihaa. Usein teki mieli ryömiä pimeimpään onkaloon tai hypätä rattiin ja ajaa niin kauas kuin vain ikinä pääsee. Mutta olin jumissa, omassa kodissani ja oman pääni sisällä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän totuin tilanteeseen ja siitä tuli meille uusi normaali. Eristin itseäni ystävistä, kun kotoa oli vaikea olla poissa enkä halunnut kuormittaa läheisiä ongelmillamme. Pahinta oli yksinäisyys ja hätä, surin perheemme tilannetta itkemällä öisin. Olin valtavan kateellinen kaikille joiden perhe-elämän oletin olevan tasaista ja raitista, tuntui epäreilulta että minun perheeni voi niin huonosti.
Ensikohtaaminen: “Minä tiedän mitä käyt läpi”
Toukokuussa -23 sain viimein tarpeekseni. Luovuttaminen oli vaikeaa, en millään olisi halunnut antaa periksi. Lopulta oli pakko myöntää, että kaikkeni olen yrittänyt enkä jaksa enää. Kun mies vuorostaan tarttui toimeen ja pääsi päihdehoitoon, naiivisti kuvittelin ongelman ratkenneen, tätähän olin aina toivonut. Oli hämmentävää huomata, ettei oma olo helpottanutkaan, olin edelleen kaunainen, vihainen ja itkuinen. Ongelmamme kotona kantautuivat Riitan korviin ja sain kutsun kahdenkeskiselle käynnille. Muistan tämän yhtenä tärkeimmistä kohtaamisista. Pinnistelin kaikella tahdon voimallani, että pysyisin kasassa, mutta itkultani en saanut paljoa sanottua. “Minä tiedän mitä käyt läpi”, oli valtavan tärkeää kuulla. Lämmin ja aito kohtaaminen merkitsi, että minustakin välitetään. Kun nyt katson tuota tuolissaan tärisevää ihmistä, näen äärirajoillaan jo pitkään pinnistelleen ja apua kipeästi tarvitsevan naisen.
Läheisviikonloppu: kulissit murtuvat
Miehen kanssa riitelimme useat kerrat lähestyvästä päihdehoidon läheisviikonlopusta. En ymmärtänyt miksi lähipiiriä oli kutsuttu niin laajasti paikalle, edelleen tilanteemme hävetti. Tuona lauantaina ahdisti niin että oksetti, kaipasin siskoa, joka ei päässyt mukaan, tuekseni.
Katsoin isänsä edessä urheasti istuvia lapsiamme ja ajattelin, miten perheemme on voinut tällaiseen tilanteeseen päätyä, kaikki itkivät.
Soimasin itseäni huonoksi äidiksi, joka ei ole pystynyt päihdehelvetiltä lapsiaan suojelemaan. Siltä, josta itsekin lapsena kärsin. Tuo viikonloppu oli kuitenkin myös valtavan tärkeä kokemus, osa taakasta jäi jo sille tielle. Ymmärsin, kuinka oleellista oli, että läheiset saavat tietoa päihdesairaudesta ja kuulevat kuinka jokainen on kohdallaan sen kokenut. Kulisseja ei enää tarvittu.
Ensimmäiset askeleet omaan toipumiseen
Nopeasti selvisi, ettei yhteiselo kotona voi jatkua ellen myös itse saa apua. Omakin taistelutahto löytyi uudelleen, kun kateellisena seurasin miehen hyvää oloa. Vielä kerran yritän, lupasin itselleni. Hakeuduin päihdetyöntekijän vastaanotolle tarkoituksella naapurikuntaan, omasta kunnasta mies oli saanut niin huonoa kohtelua. Maksusitoumuspyyntö lähti parin käynnin jälkeen eteenpäin, ja nopeasti päätöksen tultua pääsin aloittamaan läheisryhmän intensiivijakson. Jännitti valtavasti mitä nyt tapahtuu, mitä ryhmässä tehdään ja ketä muita siellä on, toivottavasti ei tuttuja! Hämmennyin kun selvisi ettei ryhmässä ole tarkoitus puida puolison alkoholismia, sehän oli syy huonoon vointiini. Mitä sanottavaa minulla itsestäni olisi?
Ryhmän voima ja omien toimintatapojen tunnistaminen
Läheisriippuvuutta oli vaikea myöntää, kaunistelin itselleni tilannetta. Parin ryhmäkerran jälkeen asiassa ei ollut enää mitään epäselvyyttä, eikä kyllä mitään hävettävääkään. Ymmärrystä omaan toimintaan tuli paljon lisää, jokaisen ryhmäkerran jälkeen olo oli kevyempi ja arki kotona alkoi olla helpompaa. Oli äärettömän tärkeää saada olla vertaisten ympäröimänä, kaikki tiesivät puolesta sanasta mitä tarkoitan. Todella merkityksellistä ihmiselle, joka on vuosikausia kokenut, ettei kukaan ymmärrä. Nyt tunteista ja kokemuksista uskaltaa kertoa rehellisesti eikä peittelyn tarvetta ole, mutta sitäkin piti opetella. Ryhmän vetäjien kohtaaminen oli ammattitaitoista, lämmintä ja loi tunteen siitä, että minusta välitetään. Muistan hyvin ryhmäkerran, jonka aiheena oli oma pohja. En ymmärtänyt omaa pohjaani ennen kuin vetäjä sitä minulle rautalangasta väänsi. Selvästi tunnistin tilanteen, tuon toukokuisen illan. Tunsin valtavaa häpeää ja valittelin kuinka tyhmä olin ollut vuosikausia. Vetäjä hymähti ja kehotti katsomaan ympärille: yhtä tyhmiä oli muitakin, koko rinki täysi.
Kesken hoidon jouduin olemaan huolissani
Intensiivijakson päätyttyä tiesin heti haluavani jatkaa jatkohoitoryhmään. Koin sen tärkeänä jatkumona hoidolle, olo tuntui vielä keskeneräiseltä. Valitettavasti hoitoon pääsy ei ollut yhtä helppoa kuin ensimmäisellä kerralla. En saanut aikaa käynnille, kun olin päihdetyöntekijään yhteydessä, ihmetytti miten ammattilainen ei ollutkaan kiinnostunut auttamaan vaan tyrmäsi heti hoitoon pääsyn. Hyvien neuvojen saattelemana soitin uudelleen ja vaadin pääsyä vastaanotolle. Vastaanotolla vaadin asiani hoitamista eteenpäin. Samalla surin vertaisiani, jotka eivät osanneet tai jaksaneet itselleen vaatia apua ja jäivät tämän vuoksi yksin. Kun asiani lähti päihdetyöntekijän pöydältä eteenpäin, sain jo seuraavana päivänä tiedon myönteisestä maksusitoumuksesta.
Jatkohoito ja askeltyöskentely muutti kaiken
Jatkoryhmään ensimmäistä kertaa mennessäni olin hämmentynyt huoneen ollessa täynnä vieraita ihmisiä, ainakin kolme kertaa enemmän kuin intensiiviryhmässä. Tupsahdin keskelle pinssijuhlaa ja olin kuin puusta pudonnut. Alkujärkytys ohittui nopeasti ja ryhmäkerrat jatkuivat tutuksi tulleella tavalla, isommalla porukalla vain. Jatkoryhmän rinnalla aloitin 12- askeleen työskentelyn, päätin tehdä kaiken mitä kummi ohjeistaa niin perusteellisesti kuin osaan. Työskentely oli raakaa, mitään et voi jättää tunnustamatta.
Ja samalla äärettömän helpottavaa. Ja vähän huvittavaakin: kun olet vuosia luullut olevasi niitä harvoja, joilla on isoja vastoinkäymisiä, eikä tunnustuksesi aiheuta edes kulmien kohoamista kummisi kasvoilla. Niin monia meitä on, jotka ovat samassa tilanteessa olleet. Eniten huolestutti helpottaako menneisyyden taakka ikinä, syyllisyyden tunne ja ikävät muistot ovat olleet minulle raskainta kantaa. Askeltyöskentelyn avulla sain menneisyyttä käsiteltyä lapsuudesta aikuisuuteen ja se sai viimein oikeat mittasuhteet pääni sisällä. Olen pystynyt hyväksymään sen mitä minulle ja perheelleni on tapahtunut ja tunne-elämän kaaos on saatu järjestykseen. Miehelle anteeksiantaminen kävi nopeammin, itselle se oli paljon vaikeampaa, mutta sekin onnistui.
Perheen uusi luku – avoimuutta, ymmärrystä ja toivoa
Olisinpa osannut aiemmin tukeutua läheisiin. Nyt näen kuinka ihania, välittäviä ihmisiä ympärilläni on ja kiitollisuus heistä on suuri. Vaikka olen synkimpinä aikoina vetäytynyt kuoreeni, ovat he pysyneet rinnalla. Miehen kanssa ei enää ole riitoja, vain erimielisyyksiä jotka saamme puhuttua selviksi. Perheessämme alkoholismista ei tarvitse vaieta, lastenkin kanssa pyrimme siitä avoimesti puhumaan. Ajoittain huolettaa minkälaiset jäljet menneisyys on lapsiin jättänyt, sydämestäni toivon, että osaamme olla heidän tukena, mikäli tiukkoja paikkoja tulee. Askeltyöskentelyn hyvitysten myötä olen saanut läheisten kanssa puhtaan pöydän mistä jatkaa eteenpäin.
Elämä nyt: syli täynnä työkaluja, ei enää yksin
Olen oppinut myös hellittämään ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, nyt osaan pyytää apua, mikäli sitä tarvitsen. Edelleen saan ajoittain itseäni kiinni luonteeni heikkouksista, mutta nyt tunnistan nämä tilanteet ja osaan käsitellä niitä. Tiedostan että on riski luisua entisiin toimintatapoihin ellen ylläpidä toipumista muun muassa päivän tekstien ja vertaisryhmien avulla. Oikeahetki oli perheellemme pelastusrengas, josta koen valtavaa kiitollisuutta. Sen avulla perheemme on edelleen koossa ja voi hyvin. Minä voin hyvin, tuo tärisevä ihmisraunio on tänä päivänä elämäänsä tyytyväinen ja hyvinvoinnistaan huolta pitävä. Syli on täynnä työkaluja ja vertaisten tuki aina saatavilla. Enää en aio hyväksyä yksinäisyyttä.
— Satu
