Odotatko toisen raitistumista, toisen muuttumista, jotta hän näkisi asiat niiden oikeassa valossa, totuuden, sen miten asiat oikeasti ovat? Niin kuin sinä näet. Sitäkö odotat?
Odotatko toisen näkevän, miten hyvää elämä voisi olla, kun vain lopettaisi juomisen. Näkevän kaikki mahdollisuudet, jos vain ei joisi. Hyvä ihminen, herkkä ja työnsä hoitava. Siellä kaiken alla, sinä tiedät sen. Arvostettu. Kenen mielestä?
Odotatko olosi paranevan kun se toinen muuttuu, lopettaa, aloittaa alusta ja näkee kaiken kirkkaammin? Sitten elämä olisi hyvää, kun vain. Sitku olisi.
Odotatko, että se toinen arvostaa sinun muutostasi ja muuttuu siksi? Vain sinun vuoksesi –rakkaani, mitä tahansa. Rakastan sinua niin paljon, kuoliaaksi.
Minä odotin, enkä edes tajunnut odottavani. Se oli niin luontevaa. Ajan saatossa opittu tapa. Ei siinä mitään ilkeää ollut, ajattelin vain, jotta kun se toinen raitistuisi, niin minullakin olisi parempi olo. Odotin sitä jännittäen, huolehtien, murehtien, vihastuen, turhautuen. Usein en edes ajatellut odottavani, vaan eläväni minulle kuuluvaa elämää.
Kannoin vastuuta kaikesta mahdollisesta tunteakseni itseni hyväksi ihmiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Tein asioita puolesta osallistumalla kaikkeen, törmäsin toistuvasti loukkaantumiseen, jalustalle nostamiseen, nenässä kasvaviin palkokasveihin, siihen miten muut jotenkin aina ovat vähän parempia kuin itse ja joskus ihan superihmisiä. Miten ne toiset aina saivatkaan minut tuntemaan itseni huonommaksi! Vaikka kaikkeni yritin, autoin ja kuuntelin. Kertakaikkiaan eivät osanneet arvostaa minua. Hirveitä ihmisiä.
Hain hyväksyntää
Tekemällä sen kaiken, minkä tein. Olemalla leijonaemo, heittäytymällä tunnekuohuun, kun jotain tapahtui, olipa se sitten omassa perheessä, työssä, ystävillä tai ystävän lähipiirissä. Ainahan, jostain löytyi joku omaa elämää pahempi ongelma. Siitä sai energiaa ja tunsi tekevänsä jotain hyödyllistä. Muualla, kun omassa elämässä oli avuton. Ja oman elämän ongelmat kaadettiin sopivaan likasankoon, lue ystävä, ja jatkettiin samaan tahtiin. Minä olin vahva.
Voi luoja, miten paljon sitä ollaankaan valmiita tekemään kulissien ylläpitämiseksi. Istumaan kahvipöydässä ja pohtimaan Jonkun Muun elämää, vaikka itsellä on niin pahaolo, että oksennus tuntuu kurkussa. Ainahan voi toki kieltää koko ongelman, silloin on helpompaakin arvostella muita ja puhua muiden ongelmista.
Eihän se nyt ole soveliasta täräyttää, jotta meidän isäntä (tai emäntä/rouva) on alkoholisti ja elämä on aivan perseestä. Vai olisiko? Mietitkö mitä muut odottavat sinulta??
Arki on yhtä juhlaa.
Niin sitä arkea pyöritettiin. Vituttihan se välillä, kun joku sanoi ylevästi arjen olevan yhtä juhlaa.. Siihen oli pitkä matka ja sen tiesi. Jossain sisuskalujen uumenissa. Ja mikäs sen helpompaa kuin katkeroitua niille muille, jotka eivät käsitä sinun elämääsi. ”Tule vittu elämään tätä,niin näet miten juhlaa se on.” Tässä ajattelussa olemme Mikan kanssa löytäneet paljon samansuuntaisuutta.
Periksi antaminen ei tullut kyseeseen. Sitä halusi pitää kiinni siitä, mistä oli luonut kuvitelman, haaveen päähänsä. Siitä, mitä itse asiassa näin jälkeenpäin, ei ollut koskaan olemassakaan. Siitä kuvitelmasta ei halunnut luopua.
Odotin rakkautta, mutta väärästä suunnasta.
Minä odotin 18v rakkautta. Tänään en odota, odotus on päättynyt. Odotuksen päättyminen saattaa johtaa kuitenkin odotuksen siirtämiseen johonkin muuhun kohteeseen. Miksikö? No, jos et rakasta itseäsi.
Sitä on pitänyt opetella, itsensä rakastamista. Kiukkuisena ja hankalana. Iloisena ja hyvänä. Minuna, sellaisena kuin itseäni peilistä sillä hetkellä katson. On pitänyt opetella kuulemaan arvostus, kehut, rakastaa ja ottamaan se vastaan. On pitänyt pettyä itseensä ja muihin, menettää ”ystäviä”ja saada uusia ystäviä.
Itsensä rakastaminen on kaiken a ja o. Paljon paasattu, mutta huonosti ymmärretty. Onneksi elämä pitää huolen, kun sille antaa mahdollisuuden ja voit alkaa opetella itsesi rakastamista.
On pitänyt opetella vetämään rajoja, luopumaan huonoista ihmissuhteista, olemaan terveellä tavalla itsekäs. On pitänyt suostua olemaan riittämätön, keskeneräinen ja virheitä tekevä. On pitänyt opetella antamaan anteeksi itselle ja hyväksymään ja tiukassa paikassa vain hengittämään.
Meille on sanottu, että olemme rohkeita, kun kerromme ja jaamme toipumistamme. Ei se vaadi rohkeutta. Rohkeutta vaatii myöntää oma surkeutensa. Rohkeutta vaatii olla epäkesko hautaan asti. Luuserikin tarvittaessa. Tässä maailmassa.
Joten. Siinä odotellessasi. Tee ensimmäinen teko oman hyvinvointisi eteen, itsesi kuuntelemiseksi ja rakastamiseksi. Mitä se sitten onkaan.
Sieltä tulee odotuksen päättyminen ja elämä.
Tekemällä se tulee, ei odottamalla.
Sitten ajattelet: ”Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin.”
Onneksi en odottanut kuoliaaksi. Itseäni tai sitä toista.
