Sunnuntaiaamu, joka ei unohdu
Istun aamutakissa väsyneenä, vihaisena, turhautuneena. Koko yön valvoneena, itkeneenä.
Yöllä hätä, huoli, viha, raivo ja epätoivo iskivät vatsanpohjaan ja halvaannuttivat. Tunnit kestävät ikuisuuden. Mitä on tapahtunut, miksi näin, missä olet, mitä teet, miksi et vastaa puhelimeen? (Melkein kaikkiin kysymyksiin tiedän vastauksen.) Olen soittanut jo miljoona kertaa kuullakseni vastaajassa olevan viestin:
Hei, en juuri nyt pysty vastaamaan puheluusi,
mutta jätä minulle viesti,
niin soitan sinulle takaisin.
Ajatukset, joita en haluaisi ajatella
Raahaudun keittämään kahvia. Käyn tupakalla. Turta. Vittuuntunut. Huolestunut. Suunnittelen hautajaisia. Sinun tai minun. Se helpottaa. Toisiko se jonkinlaisen järjestyksen elämään?
Sitten säikähdän – miten voinkaan ajatella näin? Mitä jos oikeasti tapahtuisi jotain? Olen varmasti sairas. Enkö vain ymmärrä mieheni stressaavaa työtä ja paineita? Pitäähän niihin nyt vähän ottaa, kaikki niin tekevät. Ja unettomuuskin vaivaa. Mutta miksi siitä ottamisesta tulee niin paha olo, miksi se ei helpota oloa, miksi se ei paranna tilannetta?
Yksinäisyys ja häpeä
En jaksa enää soittaa kenellekään, en jaksa puhua. Kuka tätä ymmärtäisi? Joku sanoo, että lapsilla pitää olla isä. Joku sanoo, että ota ero. Mutta jos todella kerron miltä tuntuu, kukaan ei ymmärrä.
Eihän ulospäin näy mitään. Kova mies tekemään töitä, taitavakin. Ammattitaitoinen. Ei näytä alkoholistilta. Ja niin hyvä isä. Kaikkensa tekee perheensä eteen. Ja sitä paitsi tämähän on suurelta osin myös minun syyni. Oma vika. Varmasti.
Vain pieni ääni piipittää jossain sisälläni:
Ei ole. Se ei voi olla. Ei elämän tällaista pitänyt olla. Ei.
Arki jatkuu – kuin mitään ei olisi tapahtunut
Lapset heräävät. Pimpottavat iloisena alakertaan, tietämättöminä tapahtumista. Kysyvät, missä isä on. Minä vastaan, että isä on työmatkalla – edelleen.
Pikkuisin imee tuttia ja katsoo minuun sinisin silmin, luottaa, rakastaa. Puuroa, mehua ja voisilmää, marjoja. Terveellistä sen olla pitää. Talossa on elämää, ja tavallaan kaikki on kuin ei mitään olisikaan tapahtunut.
Puhelu, jota odotin ja pelkäsin
Sitten puhelin soi. Sinä soitat. Olit ollut putkassa yön. Poliisit olivat löytäneet sinut puistonpenkiltä nukkumasta, ja kotiin olisi ollut liian pitkä matka. Ottivat sinut talteen.
Sinä, yritysjohtaja, pidetty kaveri ja ahkera ihminen. Lupaat tulla kotiin. Olet hengissä. Helpotus. Kyyneleitä. Kyllä tästä taas selvitään. Yhdessä. Häpeä viivähtää hetken, mutta olen jo tottunut ohittamaan sen.
Onneksi on aamu.
Lämmöllä,
Riitta
( Teksti kirjoitettu 16.3.2014, tapahtumat sijoittuvat n. vuoteen 2006. )
