“Ensimmäisen kerran tulin Oikeahetki luennolle yli kuusi vuotta sitten. Sain silloin ensimmäisen kerran todenmukaisen kuvan alkoholismista. Heti luennon jälkeen ymmärsin, että vanhemmallani oli alkoholismi ja peliriippuvuus. Muistan sanoneeni silloin, että tiedän, että hänellä on alkoholiriippuvuus, mutta en pysty myöntämään sitä vielä. Hetken päästä pystyin sen jo itselleni ja muillekin myöntämään, että asia on näin.
Annoin läheisen riippuvuuden hallita myös omaa elämääni siten, että tilanne oli jatkuvasti mielessä. Kotona ilmapiiri oli hirveä, ahdistava ja kireä. Yritin “puhua järkeä” ja saada vanhempaani lopettamaan alkoholin käytön, koska se häiritsi minua ja muita perheenjäseniä. Kävimme monet riidat vanhempani kanssa, jossa yritin saada häntä puhumaan lopettamaan ja vetosin myös tunteisiin. Tuntui todella pahalta, kun piti yrittää hyväksyä se asia, että aikuisella ihmisellä on itsemääräämisoikeus eikä kukaan voi pakottaa menemään hoitoon, jos ei itse halua. Minulla meni kauan ymmärtää tämä. Vanhempani erosivat muutaman kuukauden päästä ja jatkoin vieläkin yritystä saada vanhempani lopettamaan juominen. Kun olin lukuisat kerrat jo yrittänyt saada alkoholin käyttöä loppumaan, tajusin ettei se johda mihinkään, muuhun kuin ehkä välien huononemiseen. Alkoholistille ei voi puhua järkeä eikä hän itse ymmärrä tarvitsevansa apua.
Mietin päivittäin tilannetta ja voin pahoin. Olin voinut jo siitä asti kun tilanne kotona kärjistyi. Nyt en enää ollut päivittäin tekemisissä alkoholistin kanssa, mutta mietin silti tilannetta koko ajan. Itkin sitä, että joudun mahdollisesti menettämään vanhempani, jos hän jatkaa juomista, koska hän oli itse ilmaissut ettei hän ole menemässä hoitoon ellei hän meinaa kuolla.
Kävin yhteensä kolmen vuoden ajan psykoterapiassa, jossa opin hellittämään otteeni ja hyväksymään sen, että alkoholistia ei voi muuttaa. Hän saa juoda, jos haluaa, ja kuinka paljon haluaa. Kun olin aikani käsitellyt asioita, en ajatellutkaan tilannetta päivittäin. Pystyin keskittymään enemmän omaan elämääni. Se helpotti oloa, koska minusta ei tuntunut enää joka päivä pahalta.
Olin mennyt paljon eteenpäin: hyväksynyt etten voi muuttaa toista, hakenut itselle apua ja pyrkinyt keskittymään omaan elämääni. Minulle oli silti jäänyt jäljelle tyypillisiä läheisten piirteitä. Annoin toisten kävellä ylitseni ja käyttäytyä minua kohtaan huonosti. En pystynyt laittamaan rajoja muille ja sanomaan ei aina, kun tarvitsisi. Miellytin muita, koska halusin välttää konflikteja.
Toinen vanhempani oli saanut apua läheisryhmästä ja ehdotti tätä minullekin. Päätin kokeilla. Mitä hävittävää minulla olisi. Meni kauan, että pystyin sanomaan ääneen että olen läheisriippuvainen siten, että todella tarkoittaisin sitä. Tykkäsin käydä ryhmässä. Oli mielenkiintoista kuunnella muiden tarinoita ja samalla pystyi puhumaan itse asioista, joista ei tule niin paljon puhuttua muuten. Parasta tietysti oli, että muut ymmärsivät, mitä tarkoitin. Olihan se ihan eri puhua näistä asioista semmoisille ihmisille, jotka olivat itse kokeneet samankaltaista ja tiesivät mistä puhun. Kyllähän asioista voi puhua myös kavereille, mutta eivät he ymmärrä asioita samalla tavalla kuin ne, jotka ovat itse kokeneet samaa.
Muutos tapahtui hitaasti, joten en itse edes huomannut muuttuneeni. Läheiset kuitenkin huomasivat edistykseni. Ryhmän aikana opin pitämään omia puoliani. En enää miellyttänyt muita vältelläkseni konflikteja. Tajusin etten voi aina antaa vain muiden kävellä ylitseni. En voi sallia sitä, jos haluan itse voida hyvin enkä tehdä väärin itseäni kohtaan. Opin myös sanomaan ei ja laittamaan rajat. Jos en oikeasti tahtonut tehdä jotain, sanoin ei. Joudun todennäköisesti silloin ottamaan vastaan epämiellyttävät reaktiot, mutta siihen oli totuttava.
Osasin hyödyntää tätä oppimaani asiaa alkoholistin kanssa mutta myös muissa ihmissuhteissa. Huomasin, että rajojen asettaminen ei siinä hetkessä ollut ollenkaan kivaa, mutta hyödyin siitä jatkossa, koska en joutunut jatkuvasti joustamaan omista periaatteistani. Olen oppinut tunnistamaan myös hetket, kun tekisi mieli saada toinen tekemään kuin itse haluaisi. Yritän silloin sietää ärsytyksen ja antaa toisen tehdä miten hän haluaa.
Olen oppinut vähän aikaa sitten lukemaan Rohkeutta muuttua -kirjaa. Aion jatkaa kirjan lukemista ja käydä Al Anon -ryhmässä aina kun pääsen. Kirjassa on paljon hyviä tekstejä, jotka saavat miettimään omaa suhtautumista asioihin ja se antaa myös työkaluja paremmin toimimiseen. Vielä tietysti löytyy asioita mitä voisi parantaa. Siedän aika pitkään muilta huonoa käytöstä ennenkuin asetan rajat tai sanon siitä, mutta pystyn silti asettamaan ne, jos sietokykyni ylittyy.
Päivä kerrallaan aina parempaan suuntaan.”
– Toimimattoman perheen aikuinen lapsi 21v
