Uupuneena uuden alun äärellä

Muutin Kauhajoelle syyskuussa 2021.
Olin alkoholisoitunut, läheisriippuvainen ja lähes kykenemätön työelämään. Olin sisäisesti hajalla – henkisesti ja fyysisesti. Suoriuduin arjesta juuri ja juuri, mutta olin eksyksissä. En sanonut sitä ääneen, mutta en enää jaksanut elää niin.

Kampaajaopinnot ja toivon kipinä

Aloitin kampaajaopinnot, vaikka en oikeasti uskonut itseeni. En olisi selvinnyt opinnoista enkä arjesta, jos en olisi hakeutunut hoitoon heti alkuvaiheessa. Se oli käännekohta, jonka jälkeen aloin hitaasti nähdä toivoa.

Avohoito mahdollisti toipumisen arjen keskellä

Pääsin lähellä toteutettavaan avohoitoon – ja juuri se mahdollisuus oli elämäntilanteessani ratkaiseva. Hoito teki tilaa toipumiselle ilman, että koko muu elämä olisi pysähtynyt. Arki sai jatkua. Lapseni sai säilyttää turvallisen arjen, ja minä sain hengitystilaa opetella uutta.
Sain rakentaa elämääni pala palalta, juuri siinä arjessa, jota halusin oppia elämään uudella tavalla.

Se ei ollut nopeaa eikä helppoa – mutta se oli mahdollista. Ja juuri siinä hetkessä, juuri siinä elämäntilanteessa, tuo mahdollisuus oli korvaamaton.

Tittelit eivät määritä – mutta ne kertovat jotakin

Tittelit kuten “kampaaja” tai “yrittäjä” eivät ole minulle tärkeintä. Ne ovat ulkoisia sanoja – mutta ne kertovat siitä, mitä kaikkea voi tapahtua, kun ihminen saa oikeanlaista tukea oikeaan aikaan. Ne kertovat minun matkasta – pelosta ja epätoivosta kohti luottamusta, iloa ja kiitollisuutta.

Maksusitoumus pelasti – kirjaimellisesti

Kun hakeuduin hoitoon, olin yksinhuoltaja ja opiskelija. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta maksaa hoitoa itse.
Sain yhteiskunnan tuen – maksusitoumuksen. Ja juuri silloin apu ei olisi voinut jäädä odottamaan. On pysäyttävää ajatella, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni. Ilman tuota tukea en tiedä, olisinko enää tässä.

Toipuminen kantaa – ja tuottaa takaisin

Tänään olen työkykyinen, teen työtäni yrittäjänä ja osallistun omalta osaltani tähän samaan yhteiseen kassaan – siihen kassaan, josta aikanaan sain itse apua.
Tuen, jonka sain, vaikutus ei jäänyt vain minuun – se heijastuu lapseeni, lähipiiriini, työhöni ja kaikkeen mitä teen.
Yhteiskunnan panostus toipumiseen voi olla sijoitus, ei vain menoerä.

Jokaiselle toimiva hoito – oikeaan aikaan

Tiedän nyt, ettei yksi ja sama polku sovi kaikille. Jokainen meistä tarvitsee omanlaista tukea. Joillekin toimii yksi hoitomuoto, toisille toinen. Minulle toipumisen mahdollisti intensiivinen avohoito, jossa sain pitää arjen kasassa – ja silti toipua.

Tänä päivänä yhä useampi ei enää saa samaa mahdollisuutta. Maksusitoumuksia ei myönnetä entiseen tapaan.
Mutta kaikki hoito ei ole sisällöltään eikä vaikutukseltaan samanlaista – eikä sen kuulukaan olla.
Kyse ei ole siitä, mikä on “parempaa”, vaan siitä, että jokainen saisi apua, joka toimii juuri hänelle.

Apua ei pitäisi mitata pankkitilin mukaan

Tämä ei ole vain minun tarinani. Tämä on myös niiden, jotka eivät enää pääse hoitoon – koska lompakko ei riitä.
Apua ei pitäisi mitata sen mukaan, mitä tilillä lukee. Eikä apua saisi joutua odottamaan kuukausia.
Raittiuden halu ei aina pysy hengissä niin kauan.

Lopuksi

Joillekin yksi myönnetty maksusitoumus on vain lovi budjetissa.
Minulle se on elämä, joka jatkuu.
Lapsi, joka sai pitää äitinsä.
Tarina, joka ei jäänyt kesken.

—

Päivän miettein,
Jenna