Toipumistarina 09/2025 – André

André kertoo rehellisesti matkasta, joka alkoi nuoruuden juhlimisesta ja päätyi vuosien kierteeseen alkoholismin ja läheisriippuvuuden kanssa. Intensiiivihoito, jatkohoito ja vertaistuki toivat lopulta uuden alun – ja tänä päivänä hän elää vakaassa raittiudessa.

Lapsuus ja perhe

Minä olen André ja minä olen alkoholisti ja läheisriippuvainen. Ennen kuin sukelletaan siihen asiaan syvemmin, peruutetaan nauhaa muutaman vuosikymmenen.

Synnyin elokuussa 1981 yrittäjäperheeseen. Minulla on kaksi veljeä, molemmat minua paljon vanhempia: toinen 14 vuotta ja toinen 18 vuotta. Tuntuu vähän siltä, että olen kasvanut ainoana lapsena, koska veljeni muuttivat aikaisin kotoa pois.

Isäni oli yrittäjänä ja äitini kotirouvana. Äitini oli aina iso turvani ja läsnä elämässäni.

Alkoholismia ja läheisriippuvuutta olen saanut todistaa lapsesta asti, mutta en silloin ymmärtänyt sitä. Nyt ymmärrän paremmin, miksi jotkut asiat olivat niin kuin olivat. Suvustamme löytyy alkoholismia ja läheisriippuvuutta sekä äidin että isän puolelta.

Koen, että lapsuuteni oli turvallinen. En ole koskaan kokenut huutamista tai väkivaltaa perhepiirissä.

Nuoruus ja alkoholi

Alakouluiässä olin hyvin levoton ja jopa villi. Muistan olleeni myös tutkimuksissa asian tiimoilta, mutta mitään diagnoosia ei tietääkseni tehty.

Koulunkäynti ja lukeminen eivät koskaan kiinnostaneet minua, olin hyvin saamaton niiden suhteen. Halusin vain elää ja pitää hauskaa. Vastuun ottaminen oli jo nuorena hyvin huonoa.

Yläasteella kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia, ja pidin sen vaikutuksista mieleeni. Alkoholi rohkaisi minua puhumaan jopa tunteista, koska perheessämme ei koskaan puhuttu niistä. Pahat tunteet lakaistiin aina pois, niitä ei koskaan purettu syvällisesti. Lapsena ja nuorena pahojen tunteiden poistamiseen oli monia konsteja, mutta ei puhuminen.

Opiskelut ja aikuisuus

Armeijan jälkeen vuonna 2001 muutin kotoa pois ja aloitin opiskelut teknillisessä korkeakoulussa. Juhliminen oli ensimmäisten opiskeluvuosien päätavoite. Minulle oli aivan sama, jos juhlat opiskeluaikana venyivät monen päivän mittaisiksi. En voinut ymmärtää opiskelijakavereita, jotka ottivat opiskelunsa niin vakavasti.

Vuonna 2004 tapasin puolisoni. Jotenkin ryhdistäydyin ja sain lopulta rakennusinsinöörin paperit keväällä 2007. Neljän vuoden opinnot saavutettiin kuudessa vuodessa.

Vuonna 2008 menimme naimisiin ja normaali, tasapainoinen elämä piti alkaa. Yritimme saada lapsia, mutta siinä ei onnistuttu, vaikka erilaisia hoitoja kokeiltiin. Samaan aikaan minulla jatkui juhliminen pääasiassa viikonloppuisin.

Seuraavat kymmenen vuotta menivät, mutta tästä ajasta minulla on paljon sumua.

Uupumus ja henkinen pahoinvointi

Syksyllä 2014 sairastuin työuupumukseen – näin lääkäri asian selitti. Tänään tiedän, ettei se ollut työuupumusta, vaan alkoholismini, joka yritti muistuttaa minua siitä, että nyt olisi aika lopettaa.

Lääkärille sanoin silloin, että juon muutaman oluen silloin tällöin. Todellisuudessa join joka viikonloppu, jopa kaksi päivää putkeen.

Tämän lisäksi minulla oli aivan hullu treenikausi käynnissä: kävin salilla ja juoksin kolme–neljä kertaa viikossa. Fyysisesti olin elämäni parhaassa kunnossa, mutta henkisesti aivan rikki.

Jossain tällä jaksolla muistan, että puoliso uhkasi muuttaa. Olin juomatta ainakin sairasloman ajan, joka kesti kuusi viikkoa, ehkä pidempään – en muista tarkkaan.

Kolme viimeistä vuotta

Elämä jatkui ja myös juominen. Kun täytin 40 vuotta, ajattelin, että sitä pitää juhlistaa kunnolla. Tilasin lavallisen, siis lavallisen, juomia juhliin. Oli korona-aikaa ja juhlat jouduttiin perumaan kokoontumisrajoitusten vuoksi.

Tästä alkoi juovan ajan kolme viimeistä vuotta. Pikkuhiljaa alkoi myös viikolla juominen, salaa yksin autotallissa. Tai kuinka salaa sitä omasta mielestä voi juoda.

Juominen oli viikoittaista, ylilyönnit pahenivat ja henkinen vointi rappeutui. Lupailut siitä, että lopetan tai ainakin vähennän, alkoivat. Koitin olla juomatta, mutta tuloksetta.

Kunnes tuli taas ylilyönti, krapula ja valtava morkkis. Muistan, että kutsuin silloin veljeni, isäni, äitini ja myös anopin meille. Sanoin ääneen: ”Äiti, mä oon alkoholisti.”

Sen jälkeen olin hieman yli vuoden juomatta, todistaakseni itselleni ja muille, että en ole alkoholisti. Tämä vuosi ei kuitenkaan ollut mikään kiva vuosi – ainakaan läheisilleni. Egoni kasvoi ja missä tahansa liikuin, odotin punaista mattoa eteeni, koska olin raittiina.

Juhannusaattona 2023 join taas. Aluksi muutaman kerran, mutta pian juominen muuttui pahempaan suuntaan. Viimeisen vuoden join lähes joka viikonloppu.

Kunnes taas koitti syntymäpäivä. Kutsuin vieraita, jotta olisi syy juhlia kunnolla. Ilta karkasi käsistä ja aamulla, kun heräsin, puolisolla oli pussi pakattuna muuttoa varten.

Tässä kohtaa ymmärsin, että tilanne oli todella vakava. Sanoin: ”Tiedän, ettet luota minuun, mutta huomenna haen apua!”

Hoitoon hakeutuminen

Puolisolla oli Riitan käyntikortti. Soitin heti maanantai-aamuna, pääsin nopeasti tapaamaan, ja homma oli selvä. Riitan sanoja lainaten: ”Selvä tapaus!”

Tiistaina oli alkoholismiluento ja keskiviikkona alkoi intensiivihoito. Päällimmäinen ajatus oli: ”Kuusi viikkoa on pitkä aika.”

Ensimmäisestä intensiiviryhmästä muistan ennen kaikkea sen tunteen. En edes muista, mitä siellä puhuttiin, mutta tunne ryhmien jälkeen oli mahtava!

Aiemmassa elämässä olin aina suorittanut yksin ja omalla voimalla, koska minut oli opetettu siihen. Nyt sain mahdollisuuden antautua ventovieraiden seurassa ja todeta voimattomuuteni.

Ryhmän jälkeen tiesin, että en ole yksin. Olo oli helpottunut, aivan kuin haarniska, jota olin kantanut koko elämäni, olisi riisuttu pois.

Sen jälkeen ei ole tehnyt mieli juoda kertaakaan.

Läheispäivä ja jatkohoito

Intensiivijakson lopussa oli läheispäivä, jota rehellisesti jännitin, koska en tiennyt, mitä odottaa.

Elämäntarinaani kirjoittaessa en nähnyt asioita niin selkeästi kuin läheispäivänä. Päivään mahtui kaikki tunteet: viha, suru, pelko, häpeä, rakkaus ja ilo. Rakkaus ja ilo siitä, että saimme elämässämme toisen mahdollisuuden.

Haluan uskoa, että läheispäivän lopputulema oli kaikille antoisa. Kaikki saivat sairaudestani selkeän kuvan ja ymmärryksen. Sen jälkeen sairaus on ollut läpinäkyvä ja siitä on ollut helpompi puhua.

Kuusi viikkoa meni nopeasti ja jatkohoito alkoi. Alusta asti kävin AA-kokouksissa maanantaisin, ja jatkohoitoon sitouduin samalla tavalla kuin intensiiviin.

Konkareiden käynnit ryhmissä toivat toivoa ja osoittivat, että ohjelma toimii.

Erityisin hetki hoidon ajalta oli joulujuhla Majaniemessä. Tunsin lämmön, tyyneyden ja turvallisen olon heti astuessani sisään. Silloin koin jotakin, mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut niin aidosti: Korkeamman Voiman.

Kuuden–kahdeksan kuukauden jälkeen aloin huomata muutosta itsessäni: tyyneys voi olla läsnä tilanteessa kuin tilanteessa, ja äkkipikaisuus haalistui pala palalta.

Elämä tänään

Tänä päivänä tunnen, että raittiuteni on vakaalla pohjalla. Olen oppinut kohtaamaan elämän pienet ja isot ongelmat täysin eri asenteella kuin ennen.

Juovana aikana työelämä oli haasteellista ja syytin usein työtäni, kun asiat olivat huonosti. Nykyään osaan erottaa työn ja vapaa-ajan paremmin.

Huono oloni johtui vain ja ainoastaan omasta toiminnastani ja ajatuksistani.

Kahdentoista askeleen ohjelma on apunani päivittäin ja siitä saan tukea, kun yritän elää ohjelmassa. Se toimii, jos minä toimin.

Askelryhmään olen tutustunut ja odotan innolla askeltyöskentelyn aloittamista.

Kiitokset

Lopuksi haluan syvältä sydämestäni kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua tällä matkalla:

Vertaiset, Riitta, Risto, Tomi, Jenna, Eeva, Mika.

— André