“Kun kaikki hajosi – ja siitä alkoi minun elämäni”

Maksusitoumushakemukseni hylättiin ensin. Onneksi en jäänyt siihen. Riitan tuella, ja ylilääkärin puoltavan lausunnon myötä tekemäni oikaisuvaatimus hyväksyttiin. Jatkohoidon maksusitoumus meni läpi ensi yrittämällä. Mutta vaikka ei olisi mennyt, olisin tullut silti. Omakustanteisesti. Olin päättänyt tulla.

Halusin ryhmähoitoon, koska en enää jaksanut salailua. En jaksanut enää avautua ongelmistani yhden ihmisen kanssa suljettujen ovien takana – vain laittaakseni naamion takaisin kasvoille ja palatakseni arvaamattomaan maailmaan. Halusin tietää, olenko yksin. Olin niin helpottunut, kun en ollut. 

Minulla oli jo pohjatyötä takana. Osana valmentajaopintojani olin harjoitellut itsetuntemusta HOT-menetelmillä ja somaattisilla työtavoilla yli kaksi vuotta ennen Oikeahetkeen tuloa. Se auttoi. Rehellisyys on ollut yllättävän helppoa, mutta ilman aiempaa valmistautumista olisin ehkä jäänyt pintaan. Väistellyt kohtaamasta syyllisyyttäni ja häpeääni. Se olisi ollut kuin yrittäisi rakentaa uutta elämää homehtuneen kivijalan päälle.

Kesän aikana intensiivijakson ja jatkohoidon välillä tein askeleet. Sain konkreettiset työkalut tullakseni vihdoin emotionaalisesti aikuiseksi. Olla läpinäkyvä itselleni – ja sitä kautta muille. Oppia olettamaan myös muilta aikuisuutta. Se tuo suunnattoman helpotuksen. Ei ole minun velvollisuuteni suojella muita heidän omilta tunteiltaan. Eikä pyytää anteeksi omiani.

Jatkohoidon alussa tuli kuitenkin yllättävä notkahdus. En ollut varautunut välitapaamisiin, enkä pystynyt järjestämään työvuorojani niiden mukaan. Se herätti minussa vanhan tuttuni: hädän ja perfektionismin. Tuskailin tutun ajatuksen kanssa: “taas mun elämä tehdään näin vaikeaksi.” Mutta kun katsoin tunnetta tarkemmin, löysin alta suorituspaineet. Kivun siitä, etten pysty hoitamaan kaikkea täydellisesti. Ja silloin muistin: tämä on minun prosessini. Minä toivun itseäni varten. En ole täällä ylittääkseni odotuksia.

Tämän oivalluksen myötä sain hoidosta kaiken mitä tulin hakemaan – ja enemmänkin. Opin luottamaan siihen, että riittää kun ilmestyn paikalle. Hoitoon sitoutuminen on sitoutumista itseeni. Ensin on täytettävä oma tilani omalla voimallani, omalla ilollani. Vasta se mikä jää yli, kuuluu niille kelle valitsen.

Olen oppinut hyväksymään senkin, että joku saattaa muodostaa minusta käsityksiä. Että joku ei ymmärrä, eikä minun tarvitse selittää itseäni auki. Että joku voi pettyä – ja sekin on ok. Rakkauden kerjäämisen tarve elää minussa yhä, mutta se menettää otettaan päivä päivältä.

Olen opetellut vastaanottamaan hylätyksi tulemisen pelkoa – ilman että kadotan itseäni muiden odotusten täyttämiseen. Rajattomien ihmisten ärähdykset eivät enää automaattisesti tarkoita, että olisin tehnyt väärin. Harjoittelen rakastamaan itseäni juuri silloin, kun pelkään tulevani hylätyksi.

Ilta- ja epäsäännölliset työni ovat haaste ryhmissä käymiselle, mutta nyt harjoittelen luopumaan siitä, että kaiken pitäisi sujua täydellisesti. Olen käynyt kerran Ylihärmän AA:ssa, ja kokemus oli syvästi koskettava. Sinne palaan, kun hetki on oikea.

Olen alkanut tunnistaa, miten läheisriippuvuuteni on ilmennyt käytännössä. Miten se voi olla hienovaraista henkistä väkivaltaa. Miten olen saattanut toistaa sitä, mitä itse olen kokenut – toisessa muodossa. Nykyään, vaikka olisin stressaantunut, olen vähemmän marttyyri ja vähemmän ilkeä. Omistan tunteeni, valitsen sanani. Olen aidompi. Turvallisempi – itselleni ja muille.

Kohti vapautta

Tiedän nyt, kuka olen. Saatan muuttua, mutta juuri nyt minulla ei ole mitään salattavaa. Tiedän, mitä kaikkea sisällytän itseeni, kun olen muiden edessä – ja rakastan sitä kaikkea. Tiedän myös, että se tuomitseva ääni päässäni ei ole minun. Se on opittu. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja mitä olen tehnyt, on inhimillistä. Ja kaikesta inhimillisestä voi puhua. Kaikesta, mistä voi puhua, voi myös selvitä.

Perhesuhteisiini liittyvä kauna on alkanut sulaa. Miten voisin kantaa kaunaa niille, jotka ennen minua ovat yrittäneet vain selvitä hengissä? Asioita ei tarvitse kaunistella eikä lakaista maton alle. Mutta niitä voi vähitellen neutralisoida, kun ymmärrys kasvaa ja säätelykyky vahvistuu. Anteeksiannon ei tarvitse tapahtua ennen kuin olen siihen valmis. Voin ottaa takaisin sen valinnanvapauden, jonka joskus peloissani luovutin pois.

Oikeahetkessä olen alkanut tarkastella myös omaa jumalasuhdettani. Kysyä, miksi olen uskonut, että on olemassa kelvolliset ja kelpaamattomat ihmiset. En tunne jumalaani vielä täysin, mutta se puhuu minulle – luonnon kautta. Joskus ihmisten, unien, tunteiden ja musiikin kautta. Välillä jopa niiden ihmisten, jotka satuttavat. Se sattuu, mutta auttaa ymmärtämään: ihmiset eivät ole yhtä kuin heidän tekonsa.

Kun olen yhteydessä jumalaani, en ole enää riippuvainen inhimillisestä rakkaudesta. Se ei ole koskaan täysin ehdotonta. Sen varaan ei voi rakentaa arvoaan. Mutta oman syvän itseni varaan voi. Silloinkin, kun en sitä muista – olen turvassa. Tätä yritän opetella kehollistamaan loppuelämäni.

Minä ja maailmani

Olen tulossa takaisin siksi, kuka olen ollut alusta asti. Kaikkea. Välillä pelokas, vetäytyvä ja hiljainen. Välillä iloinen ja äänekäs. Olen saanut takaisin yhteyden sisäiseen näkijääni – siihen osaan, joka on suojellut minua vuosien sumun läpi. Joskus jopa rajulla rakkaudella, jotta kuuntelisin.

Minun 12. askeleeni on kirjoittaminen. Kirjoitan viikoittain haavoittuneille muusikoille. Kirjoitan rehellisesti ja häpeillen – juuri niistä asioista, joita pelkään paljastaa. Ja juuri niistä saan eniten kiitosta. Siksi jatkan. Siksi uskon.

Autan nykyään muusikoita ja muusikonalkuja löytämään autenttisen äänensä – luopumaan hyväksynnän metsästyksestä. Osaan säädellä stressiä, muistaa että “ei tämä ole minusta kiinni”. Viihdyn elämässäni paremmin kuin koskaan.

Myötätunto on aarteeni. Se on tuonut minua lähemmäs ihmisiä. Isoisäni, 90-vuotias, on jakanut kanssani omaa syyllisyyttään ja häpeäänsä. Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Minä olen se, jolle hän uskalsi kertoa. Saan rauhaa ja ymmärrystä, kun näen, mistä käsin ihmiset ovat toimineet. Saan oivaltaa: kaikki ei ollut minun syytäni – eikä minun korjattavissani.

Musiikki on nyt minun. Se on muotoa ottanutta varjoa, joka muuttuu joksikin kauniiksi ja hyväksi. Yksityisestä tulee yleistä. Musiikki osoittaa: se mikä on totta minussa, on totta myös toisissa. Ulkopuolisuus ja vääränlaisuus ovat kuin painajainen, josta voi herätä. Olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa.

Lopuksi:
Kiitän Riittaa omistautumisesta ja mutkattomuudesta.
Eevaa sarkajärjestä. Oikeahetken väkeä vapaudesta.
Kummiani sydämellisyydestä. Ryhmää tuesta – olette alkemisteja:lyijy muuttuu kullaksi tässä taikapiirissä.
Karhun poikaa tuuppauksesta ja musiikista.
Sisarpuoliani heidän olemassaolostaan.
Mua edeltäneitä – selviytymisestä.
Ja sitä terveen hermoston haltijaa, joka on nyt kihlattuni.

Toipumistarinan kirjoittaminen oli kuin oven sulkeminen – hymyillen.

Rakastan sinua, Elämä.

– perhoisentoukka