Kansalaisaloite paremmasta päihdehoidosta ylitti tammikuussa vaaditun 50 000 kannatusilmoituksen rajan ja etenee eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisten tekona riippuvuushoidon palvelujärjestelmän puolesta tämä on valtava asia. Se konkretisoi monella tasolla, mikä tämänhetkisessä järjestelmässä on vialla. Samalla kansalaisaloitteen ydinvaatimus on mitä inhimillisin, hyvinvointiyhteiskunnan perusasia.
Aloitteessa vaaditaan lakien muuttamista siten, että ne turvaavat riippuvuutta sairastaville ja heidän läheisilleen tarpeen ja edun mukaisen hoidon, oikea-aikaisen hoitoon pääsyn sekä hoidon jatkumon. Aloite nostaa keskusteluun myös toipumiskeskeisen päihdehoidon alikäytön nykyisessä palvelujärjestelmässä.
Uskon, että moni aloitteen allekirjoittanut tunnistaa tämän. Suomessa toipumiskeskeinen hoito on kuin pieni musta aukko. Se on olemassa. Se auttaa monia. Mutta se ei näy palvelujärjestelmän valinnoissa eikä poluissa. Se jää marginaaliin, kun päätetään resursseista, kapasiteetista ja siitä, mikä on peruspalvelu.
Tässä kohtaa keskustelu ajautuu usein sivuraiteelle. Alkaa ohi puhuminen.
Mitä toipuminen tarkoittaa?
Toipuminen ei toipumiskeskeisessä työotteessa tarkoita vain haittojen vähentämistä tai korjaavaa työtä. Toipuminen tarkoittaa mahdollisuutta raittiiseen, päihteettömään, riippuvuudesta vapaaseen elämään. Se tarkoittaa hoitopolkua, jossa tunne-elämän raitistuminen ja elämäntavan muutos, suunnitelmallisuus ja seuranta ovat keskeinen osa hoitoa.
Se tarkoittaa maailmalla tutkittujen ja vaikuttavien menetelmien käyttöä. Ennaltaehkäisyä, psykoedukaatiota, perheterapiaa, 12 askeleen ammatillista hoitoa, vertaistukiryhmiä ja 12 askeleen toipumisohjelmaa. Kokonaisuutta, joka rakentaa selkeät raamit toipumiselle. Tavoitteena on sitouttaa asiakas itsensä hoitamiseen. Tämä lähestymistapa alkaa jo hoidon alkumetreiltä.
Myös suomalaiset Käypä hoito -suositukset korostavat, että riippuvuuksien hoidossa tarvitaan suunnitelmallista kokonaisuutta, psykososiaalista tukea ja riittävää seurantaa. Pelkkä lyhyt kontakti tai katko ei kanna muutokseen.
Käytön loppuminen on vasta alku. Suurin työ liittyy tunne-elämän raitistumiseen, rehellisyyteen, vastuunottoon, toipumisen taitoihin, ihmissuhteisiin ja arjen rakentumiseen. Siksi toipumisesta ei voi puhua vain palveluna tai kontaktina. Toipuminen on muutos, jota järjestelmä joko odottaa ja tukee tai ei odota eikä tue.
Toisin kuin usein piiloviestitään, toipuminen ei ole jotakin vastaan. Haittojen vähentäminen pelastaa henkiä ja kuuluu kokonaisuuteen. Korvaushoito voi olla monelle elintärkeä ja oikea ratkaisu. Nämä eivät ole toipumisen vastakohtia, mutta ne eivät myöskään ole sama asia kuin toipuminen riippuvuushoidon palvelujärjestelmää ohjaavana logiikkana.
Tässä on kyse vaihtoehtojen tasavertaisuudesta, valinnanvapaudesta, vaikuttamismahdollisuudesta ja hoidon jatkumosta. Asiakkaan edun ja tarpeen mukaisesta hoito- ja palvelukokonaisuudesta.
Kun toipuminen tarkoittaa kahta eri asiaa, polut katoavat
Tässä on koko keskustelun ydin. Käytämme samaa sanaa, toipuminen, mutta tarkoitamme sillä eri asioita.
Toipuminen toipumiskeskeisen työotteen kielenä tarkoittaa seuraavia asioita.
Tavoite on raittius, päihteettömyys tai pelaamattomuus, tai selkeästi kohti sitä.
Prosessi on elämäntavan muutos ja tunne-elämän raitistuminen.
Polku voi kulkea katkon kautta, tarvittaessa, ja jatkua kuntoutukseen tai intensiiviseen hoitoon, jatkohoitoon sekä yhteisöön, asumiseen, perheeseen ja työhön tai merkitykseen.
Sitoutuminen tarkoittaa sitä, että ihminen sitoutuu itsensä hoitamiseen, kun hän saa selkeitä välineitä ja tietoa, tulee kohdatuksi ja kokee, että häneen uskotaan.
Vaikuttavuusmittareita ovat elämänmuutos 6–12 kuukauden kohdalla, ei pelkkä palveluaktiivisuus.
Toipuminen järjestelmäpuheessa voi taas käytännössä tarkoittaa paljon väljemmin.
Toipuminen voi tarkoittaa kiinnittymistä palveluun.
Sitouttaminen voi tarkoittaa sitouttamista käynteihin, esimerkiksi palkkiohoidon logiikkaa.
Toipuminen voi tarkoittaa sitä, että on käyty vuosia kerran kuussa juttelemassa, mutta järjestelmä ei varsinaisesti odota muutosta, vaan ylläpitää selviytymistä.
En väitä, että jälkimmäinen olisi turhaa. Mutta jos se on järjestelmän oletus, toipuminen ei ole järjestelmää ohjaava logiikka, vaan sana, joka voi tarkoittaa lähes mitä tahansa.
Siksi on mielestäni aika yhteisesti määritellä, mitä toipuminen järjestelmälle tällä hetkellä tarkoittaa. Jos käytetään toipuminen-sanaa, se on määriteltävä. Tarkoittaako se raittiutta ja elämänmuutosta vai palveluihin kiinnittymistä ja haittojen hallintaa. Ilman määritelmää keskustelu ei etene, vaan ohjautuu sivuraiteelle.
Näin keskustelu ohjautuu sivuraiteelle
Kun toipumisesta puhutaan ohjaavana logiikkana, polkuina, resursseina, jatkohoitona ja vastuina, keskustelu käännetään herkästi väitteeseen, jota kukaan ei edes esitä.
Sivuraide 1:
Yksi malli ja yksinkertaistaminen
A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Hannu Jouhkin kirjoituksessa 26.1.2026 todetaan, että päihdehoidosta keskustellaan ikään kuin oikea ratkaisu löytyisi yhdellä mallilla ja että yksinkertaiset vastaukset johtavat harhaan.
Hyvä kysymys on, kuka on väittää, että yksi malli sopii kaikille tai että toipuminen on yksinkertaista.
Kansalaisaloitteen keskeinen ajatus ei ole yhden hoitomuodon pakottaminen, vaan se, että hoitopolut ja vaihtoehdot ovat oikeasti saatavilla ja että toipumiskeskeinen hoito on tasavertaisena vaihtoehtona mukana. Suomessa keskustelu on vuosia kehystetty yhden hoidon ajamiseksi. Silloin vastataan sellaiseen väitteeseen, jota ei ole edes esitetty. Samalla vältellään varsinaista kysymystä. Miten palvelujärjestelmä rakennetaan niin, että toipuminen on käytännössä mahdollista?
Sivuraide 2:
Täysraittiusvaatimus ensikäynnillä
Yle Uutiset -jutussa päihdepalvelujen ylilääkäri Kaarlo Simojoki nostaa esiin, että jos potilaalle sanotaan ensimmäisellä käynnillä, että hänen pitää olla loppuelämänsä raitis, hän ei enää palaa vastaanotolle. Havainto voi olla tosi, mutta juuri tällaisena se on myös malliesimerkki keskustelun vääristymisestä.
Se rakentaa asetelman, jossa toipumiskeskeinen työ näyttäytyy ensikäynnin ultimatumina, kovana, uhkaavana ja ihmiselle liian raskaana. Sitä se ei ole. Toipumiskeskeisyys alkaa psykoedukaatiosta ja kohtaamisesta. Ihmistä ja hänen tilannettaan kuullaan. Ihminen saa tietoa sairaudesta, toipumisen vaiheista ja vaihtoehdoista, ja hänelle rakennetaan askel kerrallaan realistinen polku. Jos ihminen on vielä sairauden kieltovaiheessa, ammattilaisen tehtävä on tunnistaa se, auttaa häntä ja läheisiä näkemään tilanne, tunnistamaan riskit ja esittää vaihtoehtoisia etenemistapoja. Tärkeää on luoda kokemus siitä, että minut hyväksytään näin ja ajatus, että tänne palaan, kun olen valmis.
Ammattilaisen tehtävä on olla rehellinen ja mahdollistaa tie toipumiseen. Riippuvuudessa raittius ja toipuminen on monelle paras ja mahdollinen hoitotavoite. Kun tämä kehystetään pelkäksi ensikäynnin lauseeksi, viesti kääntyy epäreiluksi, ikään kuin toipumiskeskeinen kenttä toimisi töksäytellen ja karkoittaen ihmisiä. Samalla jää keskustelu siitä, mikä on oikeasti olennaista. Rakennetaanko järjestelmään polku, joka kantaa muutokseen vai tyydytäänkö logiikkaan, jossa onnistuminen on palveluihin kiinnittyminen ja seuraavalle käynnille tuleminen.
Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisen ambivalenssia huomioida, vaan siitä, ettei ambivalenssista tehdä perustetta olla tarjoamatta toipumisen polkua.
Sama kehys toisessa muodossa, liian raskas
Sama ajatus toistuu toisessa, myötätuntoiselta kuulostavassa kliseessä. Päihteettömyys ja toipumiskeskeinen hoito ovat sinulle liian raskaita. Kun raittius esitellään lähtökohtaisesti liian kovana vaatimuksena, se muuttuu peikoksi ja toipumisen polku voidaan sulkea pois jo ennen kuin ihminen on saanut realistista tietoa vaihtoehdoista, vaiheista ja tuesta.
Toipumiskeskeisyys ei tarkoita, että ihminen työnnetään kerralla koko ohjelmaan. Se tarkoittaa, että rakennetaan portaat. Oikea-aikainen arvio, sopiva intensiteetti, jatkohoito ja yhteisön tuki. Kuormittavuutta pitää arvioida, mutta liian raskas ei saa olla perustelu olla tarjoamatta toipumisen mahdollisuutta lainkaan. Voimmeko ammattilaisina päättää asiakkaan puolesta?
Sivuraide 3:
Genetiikka ja olosuhteet
Tämä kehys näkyy hyvin esimerkiksi Hannu Jouhkin kirjoituksessa, jossa muistutetaan, että vaikka genetiikalla on yhteys riippuvuuksiin, päihderiippuvuutta ei voi hoitaa ottamatta huomioon sitä, mistä oloista ihminen tulee hoitoon ja mihin olosuhteisiin hän palaa sen jälkeen. Tekstissä normalisoituu se, että ihminen päästetään palaamaan tuhoisiin olosuhteisiin ilman jatkumoa. Se ei ole riippuvuudesta toipumisen monimutkaisuutta, vaan järjestelmävalinta, ja sitten todetaan neutraalisti, että olosuhteet vaihtelevat.
Toinen piiloviesti on se, että toipumiskeskeinen hoito ei huomioisi olosuhteita. Todellisuudessa olosuhteet ja yhteisö ovat toipumiskeskeisen ajattelun ytimessä. Toipuminen tapahtuu arjessa, ihmissuhteissa, asumisessa, työssä ja merkityksessä. Siksi juuri jatkohoidon ja yhteisön puute on kohtalokas aukko.
Hyvä kysymys onkin, kuka rakentaa sillan hoidon ja arjen väliin. Kun olosuhteista puhutaan, mutta poluista vaietaan, olosuhteista tulee selitys sille, miksi muutos on vaikeaa, sen sijaan että vaadittaisiin järjestelmää rakentamaan muutokselle tikkaat.
Kyse ei ole genetiikan tai olosuhteiden vähättelystä. Kyse on siitä, ettei niillä saa selittää pois toipumisen mahdollisuutta, eikä peitellä sitä, että suurin puute on edelleen sama. Toipuminen ei ole palvelujärjestelmän ohjaava logiikka.
Kansalaisaloite on tähänkin kohtaan osuva ja konkreettinen, sillä se peräänkuuluttaa selkeitä hoitopolkuja, hoidon jatkumoa ja luukulta toiselle pallottelun loppumista. Hoitopolku ei saa olla sattumanvarainen sarja kontakteja, vaan moniammatillinen hoito- ja palvelusuunnitelma, jossa seuraava askel on valmiina ennen kuin edellinen päättyy.
Kyseessä ei siis ole yksinkertaistettu yhden mallin vaatimus, vaan järjestelmän valuvian korjaaminen. Toipumiskeskeisessä lähestymistavassa polku ja jatkumo eivät ole lisäosa, vaan koko hoidon rakenne. Miltä jatkumo näyttää käytännössä muualla? On hurjaa, että tiedetään ihmisten palaavan toivottomiin oloihin ja jätetään samalla rakentamatta ratkaisu, joka on jatkumo, vastuu ja tuki arkeen.
Teemmekö todella samaa työtä?
Yksi tavallisimmista keinoista saada keskustelu sivuraiteelle on kohtelias lause, mehän teemme samaa työtä. Se on totta. Me teemme päihdetyötä, mutta emme välttämättä rakenna samoja polkuja. Lause siis toimii vaimentimena, koska se siirtää huomion pois siitä, mistä oikeasti pitäisi puhua.
Sama logiikka ei ohjaa, emmekä rakenna samoja polkuja. Ilman näitä keskusteluja ei tule näkyväksi, onko toipuminen aidosti mahdollinen vaihtoehto vai jääkö se puheeksi.
Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Totta, mutta sitä käytetään Suomessa usein perusteluna sille, ettei toipumisen polkua tarvitse rakentaa kunnolla kenellekään. Tehdään mielellään kaikkea muuta, mutta toipuminen ei käytännössä ole palveluvalikoimassa. Monimuotoisuus ei saa tarkoittaa sitä, että toipumisen polku on se, joka puuttuu aina.
Kaikki eivät voi raitistua. Totta. Kaikki eivät raitistu, mutta moni raitistuu ja toipuu. Emme voi etukäteen tietää kuka. Siksi kaikille pitää tarjota mahdollisuus ja siksi jokaisella riippuvuutta sairastavalla pitää olla mahdollisuus saada sairauteensa parasta mahdollista hoitoa. Kaikkia ei selviä hengissä mistään muustakaan sairaudesta.
Sivuraide 4:
Yrittäjä lyömäaseena
Keskustelua sotkee myös outo yrittäjävastainen asetelma. Kun toipumiskeskeisiä vaihtoehtoja nostetaan esiin, puhe kääntyy helposti vihjailuun. Julkinen on ilmaista ja yrittäjät ovat riistäjiä. Tämä on retoriikkaa, ei analyysiä. Julkinen ei ole ilmaista, vaan verorahoitteista ja juuri siksi sen pitäisi kestää sama peruskysymys kuin kaikkien muidenkin. Mitä polkuja se rakentaa, mitä se tuottaa ja kenelle se on aidosti saavutettavaa?
Samalla keskustelusta häivytetään se, että myös isot toimijat, kuten A-klinikkasäätiö ja sen ympärille rakentunut palvelurakenne, ovat osa markkinaa ja vallankäyttöä. Niillä on oma historiallinen asema ja oma intressi ohjata rahoitusta ja määritellä hyvä hoito. Siksi kyse ei ole moraalitaistelusta julkinen vastaan yrittäjä, vaan yhdenvertaisesta periaatteesta. Ihmisellä on oikeus vaikuttavaan hoitoon ja toipumisen polkuun riippumatta siitä, kuka palvelun tuottaa, ja kaikkien toimijoiden on kestettävä läpinäkyvyyden, vaikuttavuuden ja vastuuketjun vaatimus.
Rehellisyys kannustimista ja asemista
Tätä kenttää ja keskustelua seuranneena on todettava, että emme puhu vain hoidon sisällöistä, vaan myös siitä, kuka määrittelee hoidon suunnan ja mihin resurssit ohjautuvat. Päihde- ja riippuvuushoidon palvelujärjestelmässä on vakiintuneita toimijoita, pitkät perinteet ja väistämättä myös organisatorisia intressejä.
Yksi pieni mutta kuvaava esimerkki rakenteellisesta vinoumasta löytyy myös Käypä hoito -suositusten sanavalinnoista. Päihdehuollon erityispalveluiksi listataan A-klinikat ja myös A-klinikkasäätiön päihdesairaala. Lukijalle tämä voi näyttäytyä ikään kuin virallisena, julkisena perusjärjestelmänä, vaikka kyse on myös tietyn toimijakentän vakiintuneesta asemasta. Tämä ei tee palvelusta huonoa, mutta se muistuttaa, että myös suositustekstit ja luokitukset ohjaavat mielikuvia, rahoitusta ja sitä, mikä mielletään normaaliksi hoitopoluksi. Käypä hoito, Päihdeongelmat.
Tämä on peruslogiikkaa. Jokainen toimija puolustaa omaa perustehtäväänsä ja sitä tapaa, jolla se tuottaa palveluja. Kun järjestelmään tuodaan vahvemmin toipumiskeskeinen, polkuja rakentava ajattelu, se ei ole vain uusi näkökulma. Se voi muuttaa sitä, mitä rahoitetaan ja mitä skaalataan. Ja silloin keskustelu kääntyy helposti turvalliseen yleispuheeseen. Ei yhtä mallia. Liian yksinkertaistettua. Kaikille ei sovi raittius.
Jos haluamme päästä tästä eteenpäin, meidän on puhuttava vähemmän identiteeteistä ja enemmän toteutuksesta. Mikä on yhteinen tavoite ja miten se rakennetaan poluiksi?
Menetelmä ei ole hoitopolku
Usein keskustelussa luetellaan menetelmiä, mutta ei avata hoitopolkua tai hoidon sisältöä. Mitä oikeasti tapahtuu viikosta toiseen? Kuka kantaa, kun akuutti vaihe on ohi? Miten jatkumo on hoidettu?
Palkkiohoito on hyvä esimerkki siitä, miten eri toimijat voivat puhua toipumisesta ja tarkoittaa eri asiaa. Menetelmästä on vahvaa tutkimusnäyttöä erityisesti stimulanttiriippuvuudessa. Se parantaa hoitoon sitoutumista ja vähentää käyttöä. Samalla se paljastaa järjestelmän ohjaavan logiikan. Mitä mitataan ja mitä palkitaan. Jos onnistuminen on se, että ihminen käy, puhaltaa ja antaa puhtaan seulan, ollaan usein selviytymislogiikassa, tärkeässä mutta rajallisessa. Toipumiskeskeisessä ajattelussa ratkaisevaa on se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Syntyykö ihmiselle polku raittiuteen ja tunne-elämän raitistumiseen, yhteisöön ja arjen muutokseen vai jääkö toipuminen palvelukontakteiksi.
Testi:
Seuraa rahaa ja polkuja
Tämä on käytännön testi sille, onko toipuminen järjestelmässä oikea tavoite vai pelkkä sana. Mihin raha, kapasiteetti ja mittarit ohjaavat?
- Mihin pääsee nopeasti ja mihin jonotetaan kuukausia?
- Mikä on vakiorahoitettua ja mikä pätkittäistä tai hankerahoituksen varassa?
- Mitä vaikuttavuudella tarkoitetaan, terveyshyötyä ja elämänmuutosta vai palvelujen käyttöä tai kontaktien määrää?
- Miten jatkohoito toteutuu käytännössä, kuka kutsuu, kuka pitää kiinni, mitä tapahtuu 3, 6 ja 12 kuukauden kohdalla?
- Kuka kantaa vastuun kotiinpaluun jälkeen, onko kotiutuminen ja jatkohoito suunniteltu ja turvattu yhdessä asiakkaan kanssa?
- Onko läheisten ja perheen tuki ja hoito olennainen osa hoitoketjua vai kiva lisä, jos resursseja sattuu olemaan?
Jatkohoidosta, continuing care, on myös tutkimusnäyttöä. Katsauskirjallisuus tukee sen vaikuttavuutta, ja erityisesti pidempikestoinen jatkohoito sekä aktiiviset keinot pitää ihminen mukana tuottavat johdonmukaisemmin myönteisiä tuloksia etenkin niille, joilla retkahdusriski on korkeampi.
Näissä kysymyksissä paljastuu, odottaako järjestelmä muutosta vai tyytyykö se selviytymiseen. Siksi toipumiskeskeisen kentän viesti on yksinkertainen, ei yksinkertaistava. Tarvitaan tasavertaiset mahdollisuudet eri hoitoihin ja toipumiselle oikea polku. Se ei ole korvaushoitoa vastaan eikä haittojen vähentämistä vastaan.
Se on yksi vaihtoehto lisää.
Mitä odotan eduskuntakäsittelyltä
Ihan ensimmäiseksi toivon, että päättäjät ovat yksimielisiä tämän aloitteen tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta. Toisekseen toivon, Toivon, ettei kansalaisaloite huku yksi malli -pelkoon. Aloite ei aja, eikä toipumiskeskeinen kenttä aja, yhtä hoitoa, vaan hoitopolkuja ja vaihtoehtojen tasavertaisuutta.
Tarvitsemme päihdehoitoon toipumispolitiikkaa. Järjestelmää, joka uskoo ihmisen mahdollisuuteen muuttua ja tekee siitä käytännössä mahdollista. Se ei sulje pois haittojen vähentämistä eikä korvaushoitoa. Se lisää järjestelmään sen, mikä siitä nyt puuttuu. Portaat, polut, vastuu, vaihtoehdot ja vaikuttamisen mahdollisuus.
Toipuminen ei ole myötätunnon vastakohta. Se on myötätunnon korkein muoto, usko siihen, että ihminen voi muuttua.
Lopulta kyse on siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme olla. Kunnollinen yhteiskunta rakentaa tikkaita, ei pelkkiä turvaverkkoja, eikä se tyydy vain vähentämään haittoja ja pitämään ihmisiä hengissä, vaan tekee muutoksesta mahdollisen. Tämä onnistuu vain, jos suostumme kehitykseen ja muutokseen itse. Että meillä tulevaisuudessa olisi palvelujärjestelmä, joka auttaa ja hoitaa ihmisiä ja perheitä, eikä vain järjestelmää itseään.
Kirjoittajasta
Riitta Koivula on perhe- ja riippuvuusterapeutti sekä toipumiskeskeisen hoidon asiantuntija. Hän on Oikeahetki-palvelun perustaja ja on työskennellyt yli kymmenen vuoden ajan riippuvuuksien ja läheisten toipumisen parissa. Riitan näkökulma yhdistää ammatillisen kokemuksen ja omakohtaisen läheiskokemuksen, ja hänen työnsä painopiste on hoitoon pääsyn yhdenvertaisuudessa, perheiden huomioimisessa ja vaikuttavassa toipumiskeskeisessä hoidossa.
