Äitenpäivä ja toipumisen parasta antia

Istun kahvipöydässä vastapäätä Mikaa ja kyyneleet pyrkivät vimmatusti ulos silmistä. Pala kurkussa. Olemme keskustelleet viikonlopun suunnitelmista ja tulevasta karting-leiristä, joka osuu päällekkäin äitienpäivän kanssa. Kaksipäiväinen leiri ja Aaron tahtoo. Mika on varovainen sanoissaan, tulkitsen sen johtuvan reaktioideni pelosta ja ymmärrän.

Tulkintani on kuitenkin väärä, sillä kuten myöhemmin selviää, on varovaisuus jotain muuta. Se on tunnetta, huomioonottamista ja välittämistä. Ja voi herranen aika se on arvostusta ja kiitosta. Ei pidä tulkita, pitää puhua. Näen edessäni miehen, jolle lapset ja perhe ovat tärkeintä. Näen edessäni miehen, joka kysyy, ottaa huomioon, suunnittelee, kertoo mielipiteensä, tuntee, kokee, näkee, liikuttuu, rakastaa, suuttuu, pöllöillee, on huolissaan, hermoilee. Nyt näen edessäni miehen, jota arvostan ja johon luotan. Tiedän myös sen, ettei aina ole ollut niin, sillä oli aika kun kaikki muu oli tärkeämpää, aika jolloin tunteita ei tunnistettu. Alkoholi oli tärkein ja työ. Ero on suuri.

Luontevastihan se vastaus sieltä putkahtaa, jotta ilman muuta menette leirille. Onhan näitä äitienpäiviä tässä vietelty, mahtuu tämmöinenkin joukkoon. Eikä ota edes kipeää, sillä en sano vastoin ajatuksiani tai tunteitani. Enää.

Mika katsoo ja sanoo: ”Äitienpäivä on tärkeä päivä. Sinä olet nämä lapset kasvattanut, minä olen ollut mukana vasta viimeiset seitsemän vuotta.” Siinä kohtaa ne kyyneleet alkavat yrittää ulos. Ja olen vain helvetin kiitollinen siitä mitä meillä on. Kiitollinen siitä, miten tehty työ ja toipuminen näkyy. Kiitollinen siitä, ettei kauna, katkeruus hallitse. Vaan niiden tilalla on avoimuus, rehellisyys, puhuminen, yhteys. Ja kyllä olen kiitollinen siitä, että minua arvostetaan. Se tekee hyvää meille kaikille, kun vain osaamme ottaa sen vastaan ja suomme sen itsellemme.

Miehesi tietää olevansa velkaa enemmän kuin vain sen, ettei hän juo. Hän tahtoo hyvittää. Mutta älä odota liikoja. Hänellä on painolastinaan vuosien ajatustottumukset ja tavat. Kärsivällisyys ja suvaitsevaisuus, ymmärtämys ja rakkaus ovat tunnussanamme. Kun hän näkee näitä sinussa, ne heijastuvat hänestä sinuun takaisin. Sääntömme on elä ja anna elää. Jos kumpikin teistä on halukas korjaamaan omat vikansa, toiselle ei jää kovin paljoa arvosteltavaa.  –Nimettömät alkoholistit, Vaimoille s.124

Usein pohdin kaunan ja katkeruuden vaikutusta meihin. Oman toipumisohjelman, joka muuten on 12-askelta, läpikäyneenä ja sitä tänään myös välineenä arjessa käyttävänä, ihmettelen itsekin sitä sitkeyttä millä pidin kiinni negaatioista, puhuin ikävästi Mikasta ja suhtauduin pessimismillä elämään ja vähän kaikkeen. Wannabetoipunut ja henkinen kasvu –projektini kesti vuosia. En nähnyt omaa osuuttani, puhumattakaan, että olisin ottanut vastuun siitä. Päihderiippuvuus on sellainen sairaus, että vika on aina jossain muussa. Siihen me läheisetkin syyllistymme. Oikeutamme oman kurjuutemme ja huonon käytöksemme, koska joku muu ryyppää tai kohtelee meitä huonosti.

Oivallus on ollut nähdä, ettei se niin ole. Kaikkein hienointa, joskaan ei kivuttominta, on ollut tunnistaa ja tiedostaa oma itsekkyys ja itsekeskeisyys, joka vaikuttaa yllättäen kaikissa erimielisyyksissä, loukkaantumisessa ja mielenpahoittamisissa. Löytää se ja myöntää se. Siinä tulee jotenkin inhimillisemmäksi ja pieneksi. Ja vapaaksi. Lisäksi yhtäkkiä muissa ei enää olekaan kaikki vika. Ja hei, inhimillisyyttä on myös se, että välillä tulee takapakkia, mutta ajan saatossa ne eivät enää yllätä ja on välineet millä selvitä.

Asiat ovat kuten ne ovat ja ne pitää nähdä kuten ne ovat.
That`s what recovery is.

Olen myös pohtinut toipumiskeskeisyyttä ja ryhmiä ja keskusteluita, missä usein törmää valittamiseen, negatiivisuuteen ja siihen, että puhutaan muista, siitä juovasta puolisosta, isästä tai äidistä, enemmän kuin siitä mitä itse on tehnyt oman toipumisen eteen. Tunnekuohut nousevat tapahtumista ja tilanteista, alamme puhua ikävästi toisista ihmisistä ja asioita, joilla emme muuta mitään. Juoruilemme ja vellomme siinä miten järkyttävästi joku teki, toimi, sanoi. Puramme pahaa oloamme ja loukkaantumista, junnaamme likakaivossa. Joskus jopa vuosia.

Missä näkyy toipuminen ja mitä se sinulle tarkoittaa? Miten sinä olet onnistunut? Miten teit sen? Välineet? Toipuminen on irtipäästämistä, uuden opettelua hyväksymistä ja anteeksiantoa, mutta sitä ei tee kukaan muu kuin minä itse. Ja paino tekeminen sanalla. Toipuminen tehdään, se ei tule vain puhumalla. Ja heti kun alkaa keskittyä omaan toipumiseen, alkaa tapahtua. Mutta halutaanko toipua vai onko vielä turvallisempaa pitää vanhasta kiinni? Minä kannustan toipumisen polulle. Absolut!

Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät tee toisesta ihmisestä alkoholistia. Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät raitista toista ihmistä. Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät saa toista ihmistä pysymään raittiina. Mutta minun tekemiseni ja tekemättä jättämiseni määrittelevät sen, mikä olen. Olen ensisijaisesti vastuussa siitä, että minusta tulee ihminen, jolla on arvokasta annettavaa muille. – Läheisen jakama ja siteeraamaa teksti Oikeahetki-toipuvien ryhmästä.

Näinpä se on.
Olen ensisijaisesti vastuussa omista tunteistani ja reaktioistani. Olen rakastettu äiti ja vaimo, vaikkei lauma aina olekaan paikalla. Olen turvassa. Ja kiitollinen. Ja aamukahvia kuppiini aamulla kaataessa muodostui siihen kuplien reinustama sydän. Se viivähti hetken ja hajosi, mutta muisto jäi.

Hyvää äitienpäivää!

Rakkaudella, Riitta