Läheisriippuvainen vauhdissa

Siinä minä istun kädet ristissä ja rukoilen Jumalaa auttamaan minua. Itken ja huudan hiljaa pääni sisällä. Pyydän apua, jotta mies lopettaisi juomisen tai ellei sitä niin edes jotta se tulisi kotiin turvallisesti. Puolen tunnin ja kolmenkymmenenkuuden soittoyrityksen ja vastaajan äänen kuulemisen päästä ajatus muuttuu. Paskat, juokoon kunhan vain joisi niin, ettei kukaan saisi tietää. Ettei sattuisi mitään, joutuisi putkaan tai ajaisi kännissä. Tai ehkä jos sinne putkaan, niin olisi ainakin yön turvassa ja pää selviäisi.

Kunpa tämä kaikki vain jotenkin nyt järjestyisi. Heräisin tästä helvetillisestä unesta, jossa pää on täynnä huolta, murhetta, toivoa, syytöksiä, epätoivoa. Koko ajan ajatuksia. Tämä olisikin vain unta ja kaikki korjaantuisi itsestään, minun ei tarvitsikaan tehdä mitään. Joku muu tulisi ja auttaisi. Anoppi tai joku jonka suonissa virtaa samaa verta. Ei kai se nyt mun homma ole?

Istun ja mietin, kädet tärisevät. Kylmää hikeä ja sydän hakkaa. En tiedä missä mies on, mitä se tekee, paljonko se on juonut, missä se on juonut, koska se on aloittanut, kenen kanssa. Ei kai vaan taas sen työkaverinsa kanssa, aina se on sitä kanssa kinuamassa kaljalle. Ei sekään mitenkään tajua, että Mika yrittää olla nyt juomatta. EI saa kiusata sitä. On meinaan pikkusen rasittava jätkä. Helvetti, taidan soittaa sille ja kysyä, tietääkö se missä isäntä on. Muina naisina vaan soitan, huomaamatta. Ei kai se nyt hoksaa, että olen urkinta/kontrollointi ja vahtimissoittoja tekemässä.

Nukkumaan pitäisi alkaa. Kello on puoli kolme ja aamulla pitää herätä huolehtimaan lapset kouluun. Menen sänkyyn ja kieriskelen siellä, mitä helvettiä se jätkä tekee, miksi se ei ilmoita itsestään, missä se voi olla. Välillä itken huolesta, surusta. Sitten tulee hätä. Ja lopuksi viha, raivo ja turhautuminen. Jossakin kohtaa nukahdan.

Herään aamulla. Silmät turvoksissa, väsyttää. Teen aamutoimet, lähetän lapset kouluun. Katson puhelimeen, ei soittoa, ei viestiä. Nooh. Kylläpä tuo hengissä on. Lähden töihin, kauppaan, ulos kotoa. Vedän maskin naamalle ja aukaisen terveyskeskuksen oven. Täältä tulee iloinen sairaanhoitaja Riitta Koivula.

Näin se meni monta vuotta. Taiten peitettiin pahaolo. Se on valtavaa, miten me läheiset toimimme, tosin vain usein vain päämme sisällä. Reagoimme koko kropalla, toiminta vain puuttuu.  Ajatusten voimalla teemme muutosta, muutamme elämäämme. Ajattelemme,  paljon, mutta emme edes itseämme vaan toisen, toisten elämää. Kuvittelemme elämää ja haluamme olla uskollisia. Kuitenkin on tosiasia, että juuri ajattelu on meidän ongelmamme. Pakonomainen ajattelu.

Läheisriippuvuudesta toipuminen tarkoittaa tuon ajatusmyrskyn loppumista tai ainakin rauhoittumista ja vaimenemista. Kuten alkoholismista ei läheisriippuvuudestakaan voi parantua, mutta toipua voi. Läheisriippuvuutta ei korjaa kenenkään muun tekemä elämänmuutos. Ei se että alkoholisti raitistuu tms. Meidän on korjattava itse itsemme, tunnistettava, myönnettävä ja alettava hommiin. Eikä edes tarvitse odottaa sen toisen raitistumista, aloita itsestäsi. Toinen tulee perässä, jos haluaa.

RIITAN 10 JUTTUA LÄHEISRIIPPUVUUDESTA – Nämä 10 kohtaa itse myös kokeneena
1. Et voi elää ilman toista, vaikka välillä saatat jopa toivoa kuolemaa.
2. Toisen on käyttäydyttävä kuten sinä haluat vaikket sitä aina huomaakaan.
3. Syytät muita pahasta olostasi. Kaikki käy puoliso, kumppani, yhteiskunta, anoppi, appiukko, miehen/naisen/lapsen ystävät, työkaveri… jnejne.
4. Olet omaishoitaja haluamattasi. Et puoliso, kumppani, tytär, poika jne.
5. Kontrollointi tai kuvitelma siitä, miten hallitset tilanteita, tapahtumia, ennakoit. Kontrolloinnin taustalla on aina pelko.
6. Annat enemmän itsestäsi kuin sinulla todellisuudessa olisi voimavaroja antaa. Kaikille.
7. Onnellisuutesi riippuu toisesta ihmisestä, tai hänen tunteistaan. Toisen hyvä päivä on sinunkin hyvä päivä ja huono päivä…
8. Et tunne oloasi vapaaksi.
9. Odotat, että joku tai jokin pelastaa sinut
10. Uskot, että rakkaus pitää ansaita