Juominen seurasi mukana nuoruudesta aikuisuuteen, perhe-elämään ja työhön asti. Lopulta oli pakko myöntää totuus: alkoholiongelma vei minua, ei toisinpäin. Oikeahetkessä opin, että raittius ei ole menetys – vaan vapaus

Aloitin kaljan juomisen 13-vuotiaana

Aloitin kaljan juomisen jo 13-vuotiaana – se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Alkoholi vei jännityksen pois, ja sen kanssa kului nuoruusaika: uskalsi mennä juttelemaan likoille ja parisuhteitakin syntyi. Ne kuitenkin aina kariutuivat siihen, että juopottelu oli suhdetta tärkeämpää.

Kun muutin Helsinkiin, aloin juoda joka ehtoo. Töiden jälkeen kämpillä ei ollut muuta tekemistä kuin avata kalja.

Juominen ja perhe

Kun perustin perheen, juominen hieman rauhoittui. Rekkaa ajaessani en juonut ollenkaan, sillä tiesin, että jos vien juomisen töihin, käy nolosti. Kuvittelin, että olen joka toisen viikon hyvä isä ja mies, kun en juonut ajoviikolla. Mutta kuitenkin kaikki vapaat yöt kuluivat kaljan kanssa – ja autoja maalaten.

Jos joku huomautti juomisesta, se oli katastrofi. En halunnut myöntää ongelmiani. Päivisin olin ylikorostuneella itsetunnolla varustettu tyyppi, mutta öisin tallin nurkassa itkeskelin itsesääliä, kun jalat eivät enää kantaneet. Juominen vei minulta kaikki muut tunteet.

Päätös lopettaa

Jossain vaiheessa tajusin, että jos en nyt lopeta ennen kuin puoliso lähtee, juon itseni hengiltä. Silloin myönsin ex-vaimolleni, että mulla on alkoholiongelma – sen, minkä aina yritin pimittää. Juominen ja sen salailu oli raskasta touhua, ja halusin lopettaa.

Kaksi kuukautta yritin omin voimin olla juomatta. Se oli sellaista, että juoksin ympäri tupaa lumihangessa ja punnersin ovensuussa. Olin hermoraunio, kun tulin Mikan päihdeluennolle. Tuntui kuin hän olisi puhunut mun elämästä omilla kokemuksillaan.

Raittius toi vapauden

En ole missään oppinut niin paljon kuin täällä Oikeahetkessä. Kuuntelemalla muiden tarinoita näkee aina itsensä – ja ymmärtää, ettei ole yksin. Kun tapaa ihmisiä, jotka ovat olleet vuoden tai kaksikymmentä vuotta juomatta, tajuaa, että pystyy itsekin, jos vain haluaa.

Aluksi raittius tuntui siltä, että ”vittu kun en saa ikinä enää juoda”. Nykyään ajattelen, että onneksi ei ikinä enää tarvitse.

Kaikkein tärkeintä on se, että voin olla lapsille läsnä ja vain olla. Lisäksi mulla on nyt vapaus tehdä mitä haluan – eikä mikään ulkopuolinen enää ohjaa jokaista asiaa.