Päädyin Oikeahetki-yhteyteen vuonna 2014 noin vapun tienoilla. Olin tuolloin 22-vuotias ja takana oli vajaan 10 vuoden ”ura” rahapelaamisen parissa ja tuo taival oli vienyt henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti pohjalle. Ensimmäinen tapaaminen oli läheisten aloitteesta Riitan kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen päädyin luennolle, jonka jälkeen aloitin myös ryhmässä.
Oma pelaaminen alkoi viattomasta hauskanpidosta ala- ja yläasteen vaihteessa. Kauppareissujen yhteydessä tuli laitettua muutama lantti pelikoneisiin. Välillä sai takaisin omat ja vähän päälle, välillä hävisi. Tuolloin pelaaminen oli satunnaista ja harmitonta, vaikka voittamisen tunteessa olikin jotain todella hienoa. Ajatusmalliksi alkoi kehittyä, että jos kerran onnistui saamaan pelaamisella lisää rahaa, voisi saman tehdä myös uudestaan. Jossain kohden omassa kaveriporukassa alkoi olla muitakin pelaamisesta kiinnostuneita, joiden kanssa tuli pelailtua hyppytunneilla ja koulun jälkeen. Kesätöillä hankitut ja lahjaksi saadut rahat menivät paljolti peleihin.
Jollain tasolla pelaaminen pysyi hallinnassa lukion loppuun saakka. Toki vanhemmat olivat jo 17-vuotiaana huomanneet, että jokin on vikana ja kyselivät, onko jokin hätänä. Myös eräs opettaja oli huomannut, että mielialani oli ailahdellut ja käytökseni oli muuttunut poissaolevaksi entiseen verrattuna. Rahaa ei kuitenkaan käytössä ollut juurikaan ja vanhempien valvovien silmien alla asustelu piti paketin jotakuinkin kasassa.
Oma pelaaminen ja sen haittapuolet alkoivat korostua, kun lukion jälkeen muutin opintojen perässä toiselle paikkakunnalle asumaan yksin. Uudet kuviot, yksinäisyys, rutiinien puute ja tyhjältä tuntunut vapaa-aika saivat turvautumaan pelaamiseen ja täyttämään aikaansa sillä.
Opintojen alussa alkoivat muun muassa säästöön kertyneet ja ylioppilaslahjaksi saadut rahat huventua, kun pelaaminen alkoi täyttää arkea. Hain myös opintolainaa, josta suuri osa kului pelaamiseen tai pelaamisen aiheuttamien taloudellisten kolhujen peittelemiseen.
Ote oman elämän hallinnasta alkoi luisua pois käsistä. Vuoden kuluttua opintojen aloittamisesta alkoivat mukaan kuvioon tulla vuokran jättäminen maksamatta sekä pikavippien ottaminen. Koska sen suurempia tuloja ei ollut, piti vippien maksamiseksi ottaa uusia vippejä niin kauan, että seinä nousi pystyyn. Parissa vuodessa ennätin hankkia itselleni häädön, maksuhäiriömerkinnän ja nelinumeroisen summan ulosottovelkaa.
Tässä vaiheessa aloin itsekin myöntää, että ehkä jotain on pielessä ja hakeuduin nuorisoasemalle juttelemaan omasta tilanteestani. Tuolla minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus, mutta varsinaista apua en itse pelaamiseen saanut. Osasyynä saattoi olla myös se, että itse en välttämättä ollut täysin kykenevä vastaanottamaan apua vielä tuolloin.
Ulosoton sain maksettua pois läheisten avustuksella ja palasin takaisin vanhempien luokse asumaan. Yritin jatkaa opintojani ja miettiä mitä tulevaisuudessa, mutta lopputulemana päädyin kuitenkin jättämään opinnot yliopistossa kesken. Pelaaminen ei loppunut, mutta pysyi suunnilleen hallinnassa, kun rahaa ei juurikaan käytössä ollut. Muutamia ylilyöntejä mahtui parin vuoden ajanjaksolle ja yhden tällaisen jälkeen päädyin Oikeahetki-yhteyteen ja hoitamaan itseäni.
Monelta osin olin varsin skeptinen alkutaipaleella, sillä enhän minä nyt sentään mikään juoppo olisi. Jotenkin sitä piti itseään parempana ja ajatteli, että voisi kyllä omin neuvoin lopettaa pelaamiseen. Kuitenkin keskustelut esimerkiksi Mikan kanssa saivat huomaamaan, miten paljon yhteistä oli ajatusmaailmassa ja toimintatavoissa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi kuivahumalan kaltainen pakottava tarve päästä pelaamaan, valehtelu omasta rahankäytöstä ja etenkin rahan saamiseksi sekä marttyyriasenne, jossa syy pelaamiselle tai muille ongelmille on aina jossain muualla kuin itsessä.
Vuoden hoitojakson aikana opin paljon itsestäni ja sain välineitä käsitellä ongelmatilanteita. Vertaisuudessa ja keskustelussa todella oli voimaa, ja elämään on jäänyt varsinkin ajatus siitä, että murheita, stressiä tai muuta ei kannata sisälleen padota, sillä se saattaa riittävän isoksi möykyksi kasvaessaan johtaa ikäviin seurauksiin. Opin myös katsomaan elettyä elämää uusin silmin ja olemaan itselleni armollisempi. Vaikka monta asiaa olisi voinut jäädä tapahtumatta, en enää saa tehtyä tekemättömäksi. Sen mitä voin tehdä, on pyytää anteeksi niiltä osin kuin siihen aihetta on ja luoda ”eheämpää ja parempaa minää”, joka toivon mukaan toimii tulevassa elämässä ja tulevissa valinnoissa toisin.
Hoitojakson päättymisen jälkeen aloitin sosionomiopinnot. Opintojen aikana kävin tekemässä yhden harjoitteluistani Oikeahetki-tiimissä ja tuolloin pääsin katsomaan kokonaisuutta hieman erilaisesta perspektiivistä. Riippuvuus-teemoja olen opintojen aikana pitänyt esillä myös toisen, Sosped-säätiölle tehdyn harjoittelun sekä rahapelaamiseen liittyvän opinnäytetyön muodossa.
Pelaamattomuus on pysynyt ja elämä sujuu tällä hetkellä varsin mukavasti, töiden ja ystävien täyttäessä normaalia arkea. Vertaistukea olen pitänyt yllä säännöllisen epäsäännöllisesti omien aikataulujen salliessa ja tarpeen vaatiessa. Ryhmissä käyntiin toki tullut rajoituksia koronatilanteen ja töiden vuoksi, mutta onneksi ryhmistä tullut sellaisia ystävyyssuhteita, jotka ulottuvat myös vapaa-ajalle. Näiden kontaktien kautta pystyy omia ajatuksiaan jakamaan, vaikka ryhmään ei pääsisikään.
