Olen toimimattomasta perheestä ja läheisriippuvainen. Ensin ehdotettiin, että menisin kuuntelemaan Riitan luennon aiheesta ja teen sen jälkeen päätöksen ryhmään osallistumisesta.
Osallistuin ryhmään, se pelotti ja jännitti paljon. Jännitti tavata uusia ihmisiä, saati halata heitä. Jännitti myös se että entä jos en pysty puhumaan, entä jos puhun liikaa tai liian vähän, tai jos en puhu niitä asioita mitä ryhmässä kuuluisi puhua. Muutaman käynnin jälkeen oli ihana huomata, että pystyt olemaan täysin oma itsesi, saat tuntea ja puhua sen verran kuin itsestä hyvältä tuntuu.
Ensimmäisessä ryhmässä käsittelin enemmän toimimatonta parisuhdetta, puhuin ryhmässä ajatuksista/tunteista mitä koin. Olin päättänyt, että kun ryhmä päättyy teen päätöksen eroanko vai pystynkö jatkamaan näin. Erosin ja se on ollut minulle hyvä päätös.
Eniten mietin että miksi vasta nyt uskalsin lähteä, mutta myös miettinyt että ilman ryhmän tukea voisin jopa edelleen olla samassa tilanteessa. Siinä, että on niin läheisriippuvainen, että unohtaa täysin itsensä, se toinen oli aina tärkeämpi vaikka kohtelu minua kohtaan oli huonoa. En vain osannut ja pystynyt arvostamaan itseäni, enkä asettamaan rajoja.
Jatkoryhmässä olen pystynyt keskittymään enemmän itseeni, tunteisiini ja ajatuksiini. Olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut sanomaan ei. Nyt ymmärrän että minäkin olen tärkeä ja minulla saa olla omia mielipiteitä ja oma tahto. Ryhmien avulla saan nykyään palata turvalliseen ja rauhalliseen kotiin kevyemmällä mielellä.
Itseni hoitaminen jatkossa: näyttää siltä että saisin vihdoinkin lähetteen psykoterapiaan missä pystyn käsittelemään asioita. Tähän lähetteen saamiseen vaikutti myös se, että olen osallistunut Oikeahetki ryhmään. Kun olen pystynyt sitoutumaan siihen niin pystyisin sitoutumaan myös nyt psykoterapiaan.
Askeleet tahtoisin tehdä, mutta nyt on ensin terapian vuoro.
Tuntuu että nyt vasta tämän ikäisenä alan tutustumaan itseeni.