Oma pohja – avain itsenäisyyteen

Kurvaan alkoholistihoitolaitoksen pihasta pois, Mika jäi sinne. Sisälläni turta, tyhjä olo. Pää on tyhjä ajatuksista, kerrankin. Odotan onnen ja ilon tunnetta, mutta sitä ei tule. Sen sijaan huomaan itkun yrittävän tulla ja ihmetellen. Pyristelen vastaan, mutta ajettuani riittävän kauas, itku tulee ja vie mukanaan. Olen helpottunut, mutta samalla minussa nousee pelko. Pelkään mitä tulee tapahtumaan, kun Mika raitistuu, miten minun käy. Yhtäkkiä näen eletyn elämäni 39 vuotta siinä ja hylkäämisen pelko, pelko yksinjäämisestä on voimakkain tunne. Konkreettisesti pelko siitä, että nyt Mika näkee kuinka huono ihminen minä olen ja jättää minut. Mitä, jos Mika ei olekaan alkoholisti ja tämä on minun syyni, jos se sittenkin osaa juoda ja olla kohtuukäyttäjä, mitä jos ne kaikki syytökset ovatkin totta. Mitä jos, minä todella olen huono vaimo, vittumainen akka, niin huono, että sen takia on juotava.

Kaikkien näiden ajatusten keskellä järki sanoi EI. Se sanoi, ota rauhallisesti, anna ajan kulua. Huomasin toteavani, että minäkin tarvitsen apua, ettei tämä ei ole ole paha juttu, tämä on hyvä juttu, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Ajellessani kotia kohti soitin Päiville, joka oli kertonut minulle läheisriippuvuudesta, toipumisesta. Päivi kysyi minulta, olenko minä läheisriippuvainen, muistan todenneeni, että varmasti olen, mutta sisälläni en vielä hyväksynyt sitä, ymmärtänyt. Ihan kuten monen alkoholistin, myös oman mieheni, olen kuullut sanovan. Tuossa ajellessani tajusin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Se oli minun pohja, läheisen pohja. Pääsin kotiin.

Aika reilu kuusi vuotta sitten oli pohjan tutkimista, uutta kohti lähtemistä. Huolimatta Hellsteneistä, lukemattomista henkisen kasvun oppaista ja kaikenmaailman kursseista, joilta olin hakenut apua, oivallus tuli vasta, kun olin valmis muutokseen ja hyväksyin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa oma osuus oli nähtävä. Ei kannattanut vertailla, miten muilla on hankalampi mies, saatikka, että minä olen lukenut ja tiedän niin paljon, olenhan selviytynyt. Ei kannattanut selitellä, ei ollut enää voimaa puolustella omaa toimintaa, nähdä se jotenkin parempana kuin muiden.

Meillä läheisillä on hassu tapa. Kun alkoholistilla lääke kaikkeen on juominen, me läheiset pakenemme omaa tilannettamme intohimoiseen harrastamiseen, muiden kriiseihin (tämä oli minun juttu), tekemiseen, suorittamiseen, tehokkuuteen. Uskottelemme tekevämme hyvää uhrautumalla ja sitten kannamme kaunaa. Sanomme rakastavamme, mutta emme anna toisen olla vapaa. Haemme hyväksyntää ja rankaisemme, elleivät asiat mene kuten me olemme halunneet ja koemme sen olevan oikeutettua.

Tämän minä olen löytänyt itsestäni, löydettyäni oman pohjani. Löysin myös itsekkyyden ja sen löytymisestä olen eniten kiitollinen. Minä olin näet verhonnut sen rakkauteen ja uhriuteen. Vahvuus, marttyyrius, selviytyjä, sisukas hyväksynnän ja rakkauden hakija, omapäinen. Nuo ovat minua määritelleitä sanoja. Lapsuudesta jo opittuja selviytymiskeinoja.

Eräässä perusopuksessa nimeltään Nimettömät Alkoholistit sanotaan: Itsekkyys-itsekeskeisyys! Siinä on käsittääksemme vaikeuksiemme alku ja juuri. Sadassa eri muodossa meitä ajava pelko, itsepetos, oman edun tavoittelu ja itsesääli saavat meidät astumaan muiden varpaille ja muut vastaavat samalla mitalla. ” 

Tuo lause on ohjenuorani tänään. Toipuminen ei tarkoita täydellisyyttä, se tarkoittaa itsetuntemusta, tapahtuneiden hyväksymistä, rakkautta ja välittämistä. Se tarkoittaa virheitä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä. Se tarkoittaa armollisuutta itseä ja muita kohtaan, rehellisyyttä. Se on elämää!

Kuten, eräs potilaamme sanoi, positiiviset ajatukset ovat tahtotila. Rakkaus on myös tahtotila. Itsenäisyyden eteen on suostuttava taistelemaan ilman kulisseja, suojaukset on laskettava.

Mikan läheispäivien aikana kohta seitsemän vuotta sitten tempperamenttinen terapeuttimme kysyi minulta, mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen. Ehkä elämäni tärkein kysymys, jonka kuulin. Onneksi.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 98v!

Rakkaudella, Riitta