Kun kotioven avaaminen ahdisti – matkani läheisriippuvuudesta kohti itseä
Kun kotiovea avatessa ahdisti, Taika tiesi, ettei selviä enää yksin. Tästä alkoi toipumismatka läheisriippuvuudesta kohti rajoja, rehellisyyttä ja omaa itseä. Tarina muistuttaa, että toimimattomuus perheessä voi kehittyä myös ilman päihteitä.
Nimimerkki: Taika
Toipumistarina läheisriippuvuudesta
Kasvoin toimimattomassa perheessä. Olin kolmesta lapsesta nuorin ja ikäeron vuoksi usein ulkopuolinen: vanhemmat sisarukset elivät jo omaa elämäänsä, kun minä vielä kuuntelin huoneestani aikuisten keskusteluja “isojen asioista”. Silloin syntyi päätös, joka ohjasi minua vuosia: minä en ole taakka. En aiheuta huolta. En tuota pettymyksiä.
Kukaan ei varsinaisesti vaatinut minulta täydellisyyttä, mutta sisälläni kasvoi pakko onnistua. Mitä enemmän pelkäsin epäonnistumista, sitä vähemmän uskalsin edes yrittää. Opin välttelemään kaikkea, missä voisin joutua arvostelun kohteeksi.
Kun tätä on myöhemmin tutkinut, kaikkein pohjimmainen tunne on ollut häpeä. Häpeän välttäminen ohjasi valintoja, ihmissuhteita ja koko tapaa elää.
Tunteista ei puhuttu – ne kannettiin yksin
Meillä ei lapsuudessa puhuttu asioista. Negatiivisia tunteita ei näytetty. Jos paha mieli tuli, siihen ei saanut aikuisen tukea, se “käsiteltiin” yksin omassa huoneessa. Riidoista vaiettiin, arki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tämä opetti minulle kaksi asiaa:
vaikeita tunteita pitää välttää
ristiriidat pitää silottaa pois
Aikuisena se näkyi siinä, että vältin konfliktit, yritin ennakoida muiden mielialoja ja sanoin usein sen, minkä arvelin toisen haluavan kuulla. Rehellisyys tuntui vaaralliselta, koska en edes aina tunnistanut, mitä oikeasti tunsin.
Uni ja “sohvan nurkka” selviytymiskeinona
Vanhempani olivat yrittäjiä. Olin paljon yksin, vanhemmat olivat lähellä, mutta eivät läsnä. Lapsuudesta on paljon kuvia, joissa nukun mitä erikoisimmissa paikoissa. Sitä pidettiin huvittavana: “Taika se aina vaan nukkuu.”
Minäkin uskoin pitkään olevani vain väsynyt ja laiska. Vasta myöhemmin ymmärsin: uni oli selviytymiskeino. Kun olo oli turvaton, epämukava tai liian iso, pakenin nukkumalla.
Aikuisena en voi nukkumisella paeta elämää, mutta sama mekanismi elää edelleen. Kun tilanne on vaikea, menen lukkoon. Istun sohvan nurkassa, olen tavoitettavissa, mutta henkisesti etäällä. Yritän olla tuntematta katsomalla ruutua.
Yksi lause pysäytti minut: “Toipua voi vain elämällä.”
Se herätti kysymyksen: mitä elämää tämä on, jos olen aina jossain sivussa, suojassa, poissa?
Suorittaminen, miellyttäminen ja “oikeanlainen” elämä
Lapsena ja nuorena mukauduin seuran mukaan. Osasin lukea tilanteita ja sopeutua. Mukauduin jopa arvojani myöten, tein itsestäni sellaisen, jollainen “kuuluisi olla”.
Minusta tuli suorittaja. Yritin täyttää odotuksia työnteon kautta. Elämälle oli selvä käsikirjoitus: parisuhde, naimisiin, lapset, “kaikki kunnossa”. Ulospäin se näytti oikealta. Sisälläni se alkoi hajottaa.
Trauma ja vuosia jatkunut taistelu–pako
Vuonna 2008 koin järkyttävän tapahtuman, jonka vuoksi kävin useamman vuoden terapiassa. Koen, että oma toipumismatkani alkoi jo silloin, vaikka en ymmärtänyt mistä kaikesta oikeasti oli kyse.
Elin pitkään kiinni tapahtumissa ja tunteissa, joita en osannut nimetä. Myötäelin muiden surua ja kannoin syyllisyyttä: miksi minä selvisin, miksi en voinut auttaa enemmän? Tunteet jäivät kehoon. Pienikin ärsyke saattoi laukaista minussa taistelu–pako-reaktion. Katastrofiajattelu oli arkea: näin mielessäni pahimmat skenaariot ja olin jatkuvasti väsynyt ja levoton.
Terapeuttini pohti jossain vaiheessa, mikä toipumista jarruttaa. Silloin, 22-vuotiaana, en ymmärtänyt lapsuuden vaikutusta omaan elämään. Ohitin sen toteamalla: “Olihan meillä turvallista, ei riidelty, ei huudettu.” En nähnyt, että vaikeneminenkin voi satuttaa ja että tunteiden yksin kantaminen muovaa hermostoa ja ihmissuhteita.
Kun perhe-elämä paljasti, etten osaa elää
Vasta lasten syntymän myötä aloin todella huomata, että en voinut hyvin. Lapset olivat armottomia peilejä: oma kärsimättömyys ja hallinnan tarve nousivat pintaan. Huusin väsyneenä. Parisuhteessa vältettiin riitoja, oltiin hiljaa, eikä omia tunteita uskallettu sanoittaa.
Kadotin itseni. Olin fyysisesti ja henkisesti loppu. Olin epärehellinen, en pahuuttani, vaan siksi, etten osannut olla totta. Ja silti odotin, että toiset ymmärtäisivät minua sanomattakin. Kun toiveitani ei täytetty, loukkaannuin, vaikenin ja uhriuduin.
Parisuhde päättyi lopulta eroon. Kuvittelin, että nyt helpottaa. Helpottikin, hetken, mutta koska en ollut käsitellyt eroa, sen syitä ja seurauksia, vanhat mallit palasivat.
Uusi suhde, uupumus ja hetki, jolloin pelästyin
Puoli vuotta eron jälkeen aloitin uuden parisuhteen. Nyt ymmärrän: me molemmat olimme läheisriippuvaisia. Alussa miellytimme toisiamme, ettei tarvitsisi olla yksin. Peilasimme toistemme tunteet: jos toisella oli huono päivä, koko kodin ilmapiiri romahti.
Vuosien kuorma kasvoi, uuvuin ja jäin sairaslomalle masennusdiagnoosin ja lääkityksen kanssa. Puolisoni kantoi arkea ja taloutta ja läheisriippuvaisena ehkä liikaakin. Minä en ottanut vastuuta. Vointi heitteli ylös ja alas.
Samaan aikaan kuljin ystäväni rinnalla hänen toipumismatkallaan ja tutustuin läheisriippuvuuteen. Huomasin kiusallisen tutun ilmiön: arkiset asiat saattoivat herättää minussa valtavan ärsytyksen ja kontrollin tarpeen. Aloin ymmärtää, ettei kyse ollut “pienistä asioista”, vaan jostain paljon syvemmästä.
Loppuvuonna 2023 tuli taas merkkejä siitä, että työkykyni laskee. Pelästyin. Ajattelin: vanhaan en enää palaa – yksin en selviä.
“Miltä sinusta tuntuu, kun avaat kotioven?”
Menin läheisriippuvuusinfoon Oikeahetkeen. Se kolahti. Kun meitä pyydettiin pohtimaan, millainen tunne on kotiin tullessa ja kotiovea avatessa, minulle tuli vastaus välittömästi:
Ahdistus.
Muistan, että kysyin heti, että koska seuraava ryhmä alkaa. Hain ja sain maksusitoumuksen ja aloitin hoidon alkuvuodesta 2024.
Ensimmäinen ringissä istuminen jännitti: näkeekö joku autoni pihassa, onko tuttuja? Häpeä kulki mukana. Silti tiesin olevani oikeassa paikassa. Ryhmästä muodostui nopeasti luottamuksellinen porukka. Yhteenkuuluvuus, kunnioitus ja se, ettei tarvinnut selitellä, oli jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut.
Kun tajusin, että “hyvyyskin” voi olla sairautta
Hoidon myötä aloin nähdä omaa toimintaani selkeämmin. Se oli välillä järisyttävää: kun ymmärsin, mitkä piirteet minussa liittyivät läheisriippuvuuteen. Oivalsin myös oman “lempeän manipulaationi” sen, miten ohjailin toisia pehmeästi saadakseni turvaa ja kontrollia.
Kysyin mielessäni: kuka minä olen, jos en suorita, miellytä ja kontrolloi?
Silloin vastaan tuli lause, joka lohdutti:
“Toipuessani en muutu toiseksi ihmiseksi, vaan tulen omaksi itsekseni.”
Minun ei tarvinnut jäädä kiinni menneeseen. Tärkeämpää kuin se, mitä oli tapahtunut, oli se, miten opin suhtautumaan siihen ja miten opin elämään tässä hetkessä.
Arki kotona, pelko ja vanhat roolit
Kotona oli paljon puhumattomia asioita ja käsittelemättömiä tunteita. Läheisyys oli ollut poissa pitkään. Välit kiristyivät minun ja puolisoni sekä lasten kanssa.
Pelko alkoi ohjata arkea: ennakoin, tarkkailin ja yritin estää tilanteita, jotka voisivat laukaista riidan. Saatoin antaa lapselle enemmän periksi, jotta välttyisimme räjähdykseltä. Nyt ymmärrän paremmin: lapsen pettymyksen tunne on normaali, ja aikuisen tehtävä on ottaa se vastaan rauhallisesti.
En voi hallita puolison reaktioita. Voin hoitaa oman tonttini: pysyä rauhallisena, tukea lasta ja käyttää työkaluja.
Jatkohoito – aikaa muuttaa toimintaa, ei vain ymmärtää
Jatkohoitoon siirtyminen oli itsestäänselvyys. En halunnut jättää matkaa kesken. Suurimmat oivallukset ovat tulleet juuri jatkohoidossa, koska muutos ei tapahdu yhdestä oivalluksesta. Ymmärtämisestä toiminnan muuttamiseen on matkaa.
On ollut tilanteita, joissa tiedostan toimivani vanhalla tavalla, mutta teen silti niin. Ärsykkeen ja reagoinnin väliin ei vielä aina jää tilaa. Mutta nykyään huomaan jo, kun “nyt ei mene maaliin.” Se on alkua uudelle.
Yksi ajatus auttoi:
“Kielteisiä ajatuksia ei voi vain tiedostaa ja karkottaa, ne täytyy korvata myönteisillä.”
Minun ei pidä vain moittia itseäni. Tarvitsen uuden tavan ajatella ja sen myötä uuden tavan toimia.
Korkeampi voima ja luottamus siihen, etten ole yksin
Jatkohoidon aikana on vahvistunut myös yhteys korkeampaan voimaan. Ennen yritin kirjoittaa elämäni käsikirjoitusta. Nyt opettelen luottamaan siihen, että ohjaus voi tulla muodoissa, joita en itse olisi valinnut ja silti ne vievät kohti hyvää.
Olen alkanut nähdä myös “vastukset” toisin: osa niistä on ollut kutsu huolehtia itsestäni. Kun en pidä itsestäni huolta, voin huonosti. Vastuu on minulla.
Olen huomannut taipumukseni paeta vastuuta. Toipumisen alussa myös suoritin toipumista, etsin vastauksia ja “tuloksia”. Kun olen oppinut hellittämään tästä, olo on helpottanut.
Yksilökäynnit ja se hetki, jolloin luovutin oikeasti
Kun kotona oleminen alkoi käydä yhä raskaammaksi, hakeuduin yksilökäynneille. Niissä peili kääntyi omaan toimintaan: missä menee raja, milloin puuttua, milloin antaa olla mikä on minun vastuullani ja mikä toisen?
Ymmärsin kyllä teoriassa, etten voi muuttaa toista. Mutta käytännössä otin sanat ja teot yhä henkilökohtaisesti. Yhdellä käynnillä sain ajatuksen, joka muutti jotain olennaista: loukkaavat sanat eivät aina kohdistu minuun ihmisenä vaan niissä voi puhua toisen sairaus.
Siitä seurasi luovuttaminen tai irrottautuminen, hyvällä tavalla. En voi hallita toista. En voi pakottaa muutosta. Voin kertoa rehellisesti omista tunteistani ilman, että odotan toiselta oikeaa reaktiota.
Pian tämän jälkeen kävimme vakavamman keskustelun parisuhteen tilanteesta. Kerroin tunteeni rauhallisesti, vaatimatta anteeksipyyntöä tai selitystä. Muutama päivä sen jälkeen puoliso halusi tulla mukaan yhteiselle käynnille. Siitä alkoi myös hänen oma toipumispolkunsa.
“Mitä sinä haluat?” – ja itsensä rakastamisen opettelu
“Mitä sinä haluat sun elämältä ja parisuhteelta?” oli kysymys, joka pysäytti. Olin kääntänyt peilin itseeni, mutta osittain vanhalla tavalla: syyllistäen ja vaatimalla. Olin yrittänyt olla “hyvä toipuja”.
Itsensä hyväksyminen aidosti ja myötätuntoisesti, on ollut minulle vaikeaa. Olen nähnyt muiden olevan rakkauden arvoisia, mutta minulle se on ollut vaikeampi uskoa. Olen alkanut ymmärtää, että häpeä ja ego ovat olleet kuin liitto, joka ylläpitää suojaa ja hyökkäystä: jos epäonnistun, reagoin helposti vihalla tai kontrollilla, ettei kukaan huomaisi.
En voi kuoria “sipulia” väkisin. Sitä ei voi nopeuttaa eikä suorittaa. Mutta voin tuoda häpeän näkyväksi ja opetella olemaan itselleni lempeä.
Työkalut, joita kannan mukanani
Matkalla on ollut onnistumisia ja epäonnistumisia, turhautumista ja eteenpäin menoa. On ollut hetkiä, jolloin tuntuu, ettei mikään etene. Silloin ajattelen, että asiat ratkeavat oikealla hetkellä.
Minulla on tänään välineet:
tyyneysrukous
päivän tekstin lukeminen
puhelu vertaiselle
Jos on todella hankala päivä, tärkeintä on soittaa edes yhdelle. Kun oma olo sokaisee, vertainen palauttaa lempeästi ohjelman äärelle, joskus vain yhdellä kysymyksellä: “ootko lukenut kirjaa?”
Kiitollisuus – ja luottamus siihen, että selviän
Olen kiitollinen siitä, että kaiken keskellä luottamus siihen, että minä selviän, on vahvistunut. Elämä tuo varmasti vielä haasteita, mutta nyt minulla on suunta, tuki ja työkalut. Kun luotan korkeampaan voimaan, pysyn ohjelmassa ja käytän välineitä, selviän kyllä päivä kerrallaan.
Olen kiitollinen hoidolle, vertaisten rohkeudesta ja siitä turvallisesta tilasta, jossa olen saanut kasvaa. Kiitollinen siitä, että en jäänyt yksin. Ja kiitollinen siitä, että vaikka tie on kesken, olen jo matkalla takaisin itseeni.
Toipuminen ei ole suoritus – se on elämään oppimista.
– Taika (nimimerkki)
