Juova alkoholisti ja lupaus tipattomasta tammikuusta
Meillä ei koskaan luvattu viettää tipatonta tammikuuta. Ei niiden kahdeksantoista tammikuun aikana, kun mieheni oli juova alkoholisti.
Se johtui siitä, tällä tietämyksellä, että niin monena muuna kuukautena vuoden aikana oli jo luvattu olla juomatta ja monesti vielä luvattu lopettaakin juominen kokonaan. Tipattomalta tammikuulta oli vähän siis pohja poissa.
Monta kertaa vuoden aikana oli pahamieli. Asioista, tapahtuneista tilanteista. Pahaolo, joka pakotti toista tekemään jotain, sanomaan ääneen, lupaamaan muutosta itselleen ja meille läheisille. Hätä ja pelko yksin jäämisestä. Siinä kohtaa se putkahti, se lupaus. Lupaus, johon sisältyi toivo, halu uskoa. Ja kyllä minä halusin uskoa, vaikka rehellisesti sanottuna, lopputuleman tiesi. Ei tämä tähän jää. Tällä mennään tästä yli. Se tuntui fyysisestikin. Siellä missä pelko tuntuu minulla, vatsanpohjassa. Mutta hey, aikojen saatossa sen oppii vaimentamaan ja ohittaa sen. Ei kyllä pitäisi.
Lupauksen varassa mentiin. Monesti viikkoja, seitsemän päivää oli ihan lastenleikkiä. Kuukausiakin, kolme usein, kunhan ei vain työreissuun tarvinnut lähteä. Minusta, näin läheisenä ja alkoholistin vaimona, ei ollut kyse siitä, etteikö Mika olisi pystynyt olemaan juomatta. En vain koskaan ymmärtänyt miksi hän sitten joi. En ymmärtänyt, että hän oli sairas. Sairasti alkoholismia ja vielä enemmän en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mitä alkoholismi sairaus on. Mikan kannalta oleellista oli se, ettei hän tiennyt sairaudesta, ei tunnistanut sitä itsessään. Eikä hänestä pitänyt, voinut alkoholistia tulla, kun oli nähnyt, mitä se tekee perheelle omassa lapsuuden kodissaan. Eikä hän tietenkään halunnut sellaista omalle perheelleen, omaan elämäänsä. Kuka haluaisi?
Kepeyttä ja leikillisyyttä
Entä tämä 100päivääilmanviinaa sitten. Meillä ei myöskään luvattu olla #100päivääilmanviinaa, mutta hästäkit ovat tulleetkin sen jälkeen. Aamukammat sen laskemiseen, koska saa juoda –kö? Kevyttä pianon pimputusta. Haaste kuuluu #100päivää, mutta “minä voin luvata öö ehkä seitsemän päivää”. Hauskoja leikkejä ja kepeää kisailua. Miten tämä lisää ymmärrystä ja sairauden tunnistamista?
Vakava sairaus
Pistää miettimään. Nostaa surua pintaan. Yhdellekään alkoholistin lapselle pianon pimputus ei tuo helpotusta oloon. Ei pilattuihin jouluihin. Ei lupaus, vannominen ja vakuuttelu siitä, miten juominen loppuu. Halu uskoa usein on, toivo herää. Liian usein se päätyy pettymykseksi ja peloksi. Hiljaiseksi tiedoksi ja toivottomuudeksi sinne vatsanpohjaan. Sieltä se ilmoittelee sitten elämän aikana aina olemassaolostaan erilaisissa tilanteissa. Usein tunnistamattomana.
Miksi iskä aina lupaa. Miksi äiti aina lupaa. Tältä asialta me suljemme silmämme pianonpimputuksella. Mitätöimme kokemuksia, tunteita. Annammeko väärää viestiä? Se on pelottava ajatus.
Ei tarvitse olla mustavalkoinen ja ehdoton. Believe me – olen ollut. Muutama vuosi sitten, oman toipumiseni alkuvaiheissa, olin sitä mieltä, että koko maailmassa ei ole kuin yksi tapa hoitaa päihderiippuvuutta. Rakas ystäväni Eeva onkin sanonut jälkeenpäin, että piti minua ihan pimeänä. Se vaara on hurahtamisessa. Onneksi se meni ohi ja opetti. Perustyövälineet ovat sen ansiosta vahvat ja pysyvät. Ne ovat parhaimmillaan sairauden kohtaamisessa ja hoitamisessa. Koulutus ja itsensä kehittäminen, ajan seuraaminen vahvistavat niitä.
Puhetta ja kipua
Sairaudesta pitää puhua sairautena, kertoa sen oireista ja vaikutuksista, siitä miten päihderiippuvainen käyttäytyy. Miten alkoholismiin sairastuu. Minä valitsen sen mieluummin, kun on tämä kokemuskin siitä, miten homma voi toimia. Kyllä. Se otti kipeää, kun sai tietoa ja ymmärrystä asiaan tuli. Se pakotti myös minut muutokseen. Sitä ei olisi kuitenkaan koskaan tullut osallistumalla vain 100päivää tempaukseen tai sitoutumalla tipattomaan tammikuuhun. Toipuminen ei ole tempaus, se on jatkumo. Hyvä alkuhan tuo 100 päivää tai selvänä vietetty tammikuu saatttaa toki olla. Riippuu miten sen ottaa. Itse uskon, että paras kivijalka toipumiselle on itsensä kohtaaminen. Se tuo mukanaan ilon, kepeyden ja naurun sitten, kun niiden aika on.
Siksi toivon, että lillukanvarsien sijaan tulisi aika, jolloin Suomessa puhutaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Jopa tv-ohjelmassa. Todella. Vailla äärilaitoja, miten on vain yksi tapa hoitaa vs mikä auttaa toista ei toimi toiselle. Humpsis ja taas ollaan lillukanvarsissa ja usein tuntuu, että silloin jyräävät egot ja itse asia on toissijainen juttu.
Tosin ei pidä missään nimessä unohtaa, että keskustelu herättää keskustelua. Se on tärkeää. Ja se on tuonut meidät tähän, että Suomessa varmasti puhutaan enemmän alkoholista kuin koskaan enemmin. Se on todella hyvä juttu. Tykkään, fanitan ja hastag!
Tieto toimii
Ei alkoholismisairautta voi kääriä kuitenkaan kauniiseen pakettiin. Se kun ei ole kaunis sairaus. Ei siitä pidä tehdä vitsiä, se kun ei ole vitsi. Se pitää kohdata, siitä pitää puhua. Siitä pitää saada tietoa, jotta voi tunnistaa ja lähteä hoitamaan sitä. Tieto – se toimii. Ja mikä toimii, sitä lisää. Ja rohkeutta mennä sinne, minne ei ennen olla menty, avata uusia ovia. Simppeliä!
Joskus tuntuu, että tieto tai asiasta puhuminen koetaan uhkaksi. Miksi? Ei puhe tai tieto tarkoita sitä, että pitää lopettaa juominen. Se tuo vain mahdollisuuden valita ja miettiä asiaa. Ilman tietoa on valinta vaikeaa. Noo ok. Ehkä se myös tuo asioita näkyväksi. Iholle. Ja johtaa ehkä positiiviseen muutokseen elämässäsi, vaikka juuri nyt sitä olisikin vaikea uskoa. Se on kuitenkin mahdollista ja totta. Ja sitten ei ole enää yksin.
Päivä kerrallaan
Meillä ei ole tänäkään vuonna luvattu viettää tipatonta tammikuuta. Hyvässä vauhdissa ollaan, muutamaa raitista päivää olen saanut olla todistamassa. Tosin raittiita päiviä on takana jo monia, vuosiakin. Ja tänäänkin näyttää hyvältä. Ei ole pelkoa vatsanpohjassa. Ei minulla, eikä lapsilla.
Hyvää tipatonta tammikuuta kaikille sitä viettäville! Lisää raittiita päiviä kaikille, joille raitis elämä on se ainoa vaihtoehto voidaksenne elää ja nauttia elämästä kaikkine väreineen.
